Morfologinen typologia

Morfologinen typologia on lingvistisen typologian suuntaus, joka luokittelee kielet sen mukaan, miten sanoja taivutetaan. Perinteinen, jo 1800-luvulla alkunsa saanut luokittelutapa on seuraavanlainen:

• Isoloivissa eli analyyttisissä kielissä sanoja ei taivuteta ollenkaan, vaan kieliopillisia suhteita ilmaistaan itsenäisillä kieliopillisilla sanoilla ja sanajärjestyksen avulla. Esimerkkejä ovat kiinan kieli ja vietnamin kieli. Englannin kieli on muotoutunut lähes kokonaan flekteeraavasta isoloivaksi.
• Flekteeraavissa eli fuusiokielissä sanojen taivutusmuodot erottuvat toisistaan usein pelkän vartalonsisäisen vaihtelun avulla, ja sanavartaloa ja päätettä ei pysty aina erottamaan toisistaan. Näin esimerkiksi saksan umlaut-monikoissa: Bruder 'veli' : Brüder 'veljet'. Flekteeraavissa kielissä taivutuspäätteillä on usein monia päällekkäisiä tehtäviä, ja vastaavasti samassa tehtävässä voi toimia useita päätteitä, eli sanat muodostavat taivutusluokkia (esimerkiksi maskuliini- ja feminiinisukuisten sanojen monikon tunnukset ovat erilaiset). Useimmat romaaniset ja monet germaaniset kielet ovat flekteeraavia.
• Agglutinoivissa kielissä sanavartalo ja taivutuspääte pysyvät samanmuotoisina ja ovat toisistaan selvästi erotettavissa. Kunkin taivutuskategorian tunnukset ovat kaikille sanoille periaatteessa samat, eli erityisiä taivutusluokkia (deklinaatioita tai konjugaatioita) ei ole. Taivutus- ja johdinainekset voivat muodostaa pitkiä ketjuja. Suomalais-ugrilaiset ja turkkilaiset kielet ovat esimerkkejä agglutinoivista kielistä.
• Polysynteettisissä eli inkorporoivissa kielissä sanat voivat olla hyvin pitkiä ja sisältää paitsi useita kieliopillisia myös useita sisältösanoja. Yksi tällainen sana voi vastata esimerkiksi suomen kielen kokonaista lausetta. Esimerkiksi pohjoisamerikkalaisen cree-kielen kīsk-ikw-ēt-ahw-ē-w ("erottaa-kaula-kahvalla-työkalulla-3.persoona-4.persoona") 'hän lyö häneltä kirveellä pään poikki'. Ranskan kieli on muotoutumassa polysynteettiseksi kieleksi.

Todellisuudessa nämä rakennetyypit eivät aina esiinny puhtaina, vaan monissa kielissä on piirteitä useammista tyypeistä. Esimerkiksi suomi on varsin agglutinoiva kieli, mutta muun muassa astevaihtelun johdosta siihen on kehittynyt myös flekteeraavia piirteitä. Myös englannin kielessä löytyy isoloivia, agglutinoivia sekä flekteeraavia piirteitä. Monet myöhemmät tutkijat puhuvatkin mieluummin typologisista muuttujista tai indekseistä, kuten synteesi (montako morfeemia sanaa kohti) tai agglutinaatio (montako erottuvaa morfeeminrajaa sanaa kohti).

Jo 1800-luvulla huomattiin, että morfologiset rakennetyypit muodostavat historiallisen kehän. Agglutinoivat kielet pyrkivät kehittymään flekteeraavaan suuntaan (tämäntapaista näkyy, kun vertaa viroa vanhakantaisempaan suomeen), flekteeraavat kielet kehittyvät isoloiviksi (tämän näkee kielissä, joissa sanojen taivutus vähitellen katoaa, kuten englannissa), ja isoloivista kielistä voi taas syntyä agglutinoivia, kun esimerkiksi pronominit liimautuvat persoonapäätteiksi tai adpositiot sijapäätteiksi.

Avoin kysymys on edelleen, kannattaako kielet luokitella perinteisten morfologisten rakennetyyppien mukaisiksi makrotyypeiksi. Usein on esitetty, että morfologisiin rakenneominaisuuksiin liittyy äänteellisiä ja syntaktisia piirteitä: esimerkiksi agglutinoivissa kielissä on usein vokaalisointu ja tietynlaisia sanajärjestysmalleja.