Minskin historia

Varhaiset itäslaavit asuttivat nykyisen Minskin metsäiset kukkulat 900-luvulle mennessä. He olivat muuttaneet etelästä ja ajaneet alueella aiemmin asuneet baltit pohjoiseen. Svislatšjoen laakso oli kahden varhaisen itäslaavilaisen heimoliiton, krivitšien ja dregovitšien, välinen asutusraja. Vuoteen 980 mennessä alue liitettiin varhaiskeskiaikaiseen Polatskin ruhtinaskuntaan, joka oli Kiovan Rusin ja Novgorodin tasavallan ohella yksi varhaisimmista itäslaavilaisista valtioista.

Varhaishistoria

Minskin kaupungin perustamispäivästä ei ole tarkkaa tietoa. Se mainittiin ensimmäisen kerran nimellä Mensk Nestorin kronikassa vuonna 1067. Tuona vuonna kronikkaan kirjattiin verinen taistelu Polatskin ja Kiovan ruhtinaiden joukkojen välillä Niamihajoen rannalla (Svislatšin sivujoki). Kiovan armeija poltti Polatskin kaupungin hallitseman Minskin Kiovan ja Polatskin välisen sodan aikana. Vuotta 1067 pidetään nykyään laajalti Minskin perustamisvuotena, vaikka kaupungin (siihen mennessä puisella muurilla vahvistettu) olisi pitänyt olla olemassa jonkin aikaa ennen kuin se olisi voinut palaa. Jotkut historioitsijat uskovat, että Minsk kehittyi aikaisemmasta kylästä, joka on voitu perustaa jo 800- tai 900-luvulla. Viimeaikaiset arkeologiset kaivaukset tukevat tätä ajatusta.

Erään teorian mukaan Minsk sijaitsi alun perin 16 km nykyisen paikkansa lounaispuolella Menkajoen rannalla. Tämän näkemyksen mukaan Kiovan joukot ottivat ensin kaupungin hallintaansa ja marssivat sitten pienen linnoituksen sijaintipaikkaan Niamihan suulle, jossa tapahtui kronikkaan kirjattu taistelu. Myöhemmin linnoitus rakennettiin uudelleen ja nimettiin Menskiksi . Arkeologit löysivät 1930-luvulla kyseisen 900-luvulta periytyvän asutuksen jäännökset. Kaupungin nimen on esitetty tulevan myös muun muassa jättiläisestä nimeltä Menesk, slaavilaisesta "kauppaa" tai "vaihtokauppaa" merkitsevästä sanasta miena tai Niamihajoen hypoteettisesta varhaisemmasta nimestä Meniha. Mikään selitys ei kuitenkaan ole saavuttanut yleistä hyväksyntää.

Keskiaika

Kun kaupunki jälleenrakennettiin vuoden 1067 taistelun jälkeen, se sijaitsi 100–150 kilometriä Niamihan ja Svislatšin yhtymäkohdan eteläpuolella. Sen keskus oli puinen linnake, jota ympäröi tulvaoja ja maadoitus^selvennä. Myöhempinä vuosina Minsk kasvoi etelään Svislatšin oikealle rannalle. Kaupunginmuurien ulkopuolella käsityöläiset ja kauppiaat rakensivat puutaloja kapeiden katujen varsille. Kaupankäyntisopimus muodosti Nižni Rynakin ('alemman torin') korttelin, joka on nykyisin siellä sijaitsevan Niamihan metroaseman ympärillä.

1200-luvun alkupuolella Polatskin ruhtinaskunta hajosi pienempiin osiin. Minskin ruhtinaskunnan perusti eräs Polatsk-dynastian ruhtinaista. Minskin ensimmäinen hallitsija oli vuonna 1119 kuollut Hleb Usiaslavavitš, joka laajensi kaupunkia ja rakennutti sinne ensimmäisen kivikirkon, jonka kunnostettu kellari on nykyisin kaivettu esiin. Ruhtinas Hlebin valtakaudella Kiovan ja muiden ruhtinaskuntien joukot piirittivät Minskiä kahdesti vuosina 1104 ja 1115, mutta hyökkääjät torjuttiin.

Vuonna 1129 Minskin ruhtinaskunta joutui Kiovan Rusin hallintaan mutta vapautui jälleen vuonna 1146. Ennen vuotta 1150 Minsk oli kilpaillut useasti asemastaan entisen Polatskin ruhtinaskunnan suurkaupunkina. Minskin ja Polatskin ruhtinaat kävivät vuosia taisteluita yrittäen yhdistää kaikki aiemmin Polatskin hallinnassa olleet maat.

Liettuan suuriruhtinaskunta

Vapahtajan kirkko (1577) on osa arkeologista aluetta Zaslaujessa, 23 km Minskin luoteispuolella.

Vuosina 1237–1239 tapahtuneet mongolien hyökkäykset Venäjälle vaikuttivat myös Minskiin. Myöhempinä vuosina sitä painostivat Kultaisen ordan paimentolaiset, jotka alistivat monet hajonneen Kiovan Rusin ruhtinaskunnat vasallivaltioikseen. Minskin ruhtinaskunta pyysi suojelusta lännessä hallinneilta Liettuan ruhtinailta. Vuonna 1242 Minskistä tuli osa laajenevaa Liettuan suuriruhtinaskuntaa. Liitos tapahtui rauhanomaisesti, ja paikallisella eliitillä oli korkea asema suuriruhtinaskunnan yhteiskunnassa. Esimerkiksi Liettuan suuriruhtinaskunnan ja Novgorodin välisen sopimuksen allekirjoitti Minskin silloinen hallitsija Vasili Liettuan ruhtinaan Gediminasin suostumuksella.

Vuonna 1441 Liettuan ruhtinas Kasimir Jagiellon sisällytti Minskin luetteloon kaupungeista, joilla oli tiettyjä etuoikeuksia. Hänen poikansa Aleksander Jagiellonin hallituskaudella vuonna 1499 Minsk sai kaupunkioikeudet.

Vuoteen 1450 mennessä Minsk oli 5 000 asukkaallaan yksi Liettuan suuriruhtinaskunnan 15 suurimmasta kaupungista. Muinaisten kauppareittien keskellä sijainnut Minsk oli tärkeä ja varakas kauppakaupunki, joka hyötyi suotuisasta sijainnistaan. Historiallisten tietojen mukaan Minsk antoi suuria verosummia suuriruhtinaskunnalle.

Minsk oli usein ulkopuolisten hyökkäyksien kohde. Vuonna 1505 Krimin kaanikunnan armeija ryösti sen ja vuonna 1508 sitä piirittivät Moskovan ruhtinaskunnan joukot, jotka hyökkäsivät myös Minskin lähialueille vuosina 1514 ja 1519. Palauttaakseen kaupungin suuruuden Sigismund II laajensi kaupunginoikeuksia vuonna 1552 ja siirsi joitain maatalousmaita kaupungin ympäri Minskiin.^selvennä

Lublinin unionin jälkeen

Vuonna 1569 Liettuan suuriruhtinaskunta ja Puolan kuningaskunta yhdistyivät Lublinin unionissa yhdeksi Puola-Liettua-nimiseksi valtioksi, mutta pysyivät edelleen oikeudellisesti, sotilaallisesti ja sosiaalisesti kahtena erillisenä kokonaisuutena. Tästä alkaen puolalaisia valtion virkamiehiä, pääasiassa upseereita ja käsityöläisiä, alkoi asettua Minskiin.

1500-luvun puoliväliin mennessä Minskistä oli tullut oli tärkeä taloudellinen ja kulttuurinen keskus Puola-Liettualle. Kaupungissa toimii useita käsityöläisten kiltoja ja se oli tärkeä kauppakeskus. Minskin kauppiaat veivät puuta, tervaa, vahaa, sepäntöitä, lasia, nahkoja ja turkiksia eteenpäin sekä toivat kaupunkiin suolaa, viiniä, mausteita, kankaita ja metalleja. Minskillä oli kukoistava kauppasatama Svislatšjoella, joka yhdisti kaupungin Kiovaan ja Smolenskiin.

Minskillä oli tärkeä rooli ortodoksisen kirkon keskuksena. 1500-luvulla Minsk oli tärkeä kulttuurikeskus, jossa oli kouluja ja kirjapainoja. Samoihin aikoihin juutalaiset alkoivat asettua kaupunkiin. Vuonna 1591 Minsk sai ensimmäisen vaakunansa, joka kuvaa Neitsyt Mariaa enkeleiden keskellä. 1700-luvun alkupuolella Minskissä oli joitain kivitaloja Verhni Horadissa (Yläkaupunki), ja sitä ympäröivä alue oli varustettu kivilinnoituksilla. Kaupunginmuurien ulkopuolella oli kaksi esikaupunkia, Traetskaen esikaupunki Svislatšin vasemmalla rannalla ja Rakauskayen esikaupunki kaupungin länsipuolella, Vilnaan ja Varsovaan johtavien kauppareittien varrella.

Vuonna 1654 Venäjän tsaari Aleksein joukot valloittivat Minskin. Venäläiset hallitsivat kaupunkia vuoteen 1667, jolloin Vaasa-sukuun kuulunut Puolan kuningas ja Liettuan suuriruhtinas Juhana II Kasimir valtasi sen takaisin. Erinäisten konfliktien jälkeen Minskissä oli vain noin 2 000 asukasta ja vain 300 taloa. Sodan aikana myös monet muut Liettuan kaupungit kärsivät suuria tuhoja. Toinen tuhoisa tapahtumien aalto sattui Suuren Pohjan sodan aikana, kun Minskiä miehittivät vuosina 1708–1709 ensin Kaarle XII:n sotajoukko ja sitten Venäjän Pietari Suuri.

Minskin kaupungintalo

Puola-Liettuan viimeisen vuosikymmenen aikana alueella ei tapahtunut juurikaan kehitystä. Minsk oli pieni maalaiskaupunki, jolla ei enää ollut juurikaan taloudellista tai sotilaallista merkitystä. Vuoteen 1790 mennessä sen asukasluku oli kohonnut 6500–7000, ja kaupunki palasi vuoden 1654 rajoihin. Suurin osa Minskin asukkaista oli tuolloin juutalaisia ja puolalaisia, kun taas valkovenäläiset olivat vähemmistö. Kaupungissa oli myös pieni vähemmistö valkovenäjää puhuneita tataareja, jotka asuivat Tatarskaja Slabadassa kaupungin silloisista rajoista luoteeseen.

Venäjän vallan aika

Venäjä liitti Minskin itseensä vuonna 1793 Puolan toisen jaon seurauksena. Vuonna 1796 siitä tuli Minskin kuvernementin keskus. Kaikki puolalaiset kadunnimet vaihdettiin venäläisiksi, mutta kaupungin nimen oikeinkirjoitus säilyi ennallaan.

Vuoteen 1811 mennessä Minskissä oli jo noin 11 000 asukasta. Kehityksen kuitenkin keskeytti Napoleonin hyökkäys Venäjälle vuonna 1812. Ranskan miehityksen aikana puolalainen ja valkovenäläinen eliitti taistelivat keskenään kaupungin hallinnasta. Puolalaiset pyrkivät Puolan kuningaskunnan elvyttämiseen, kun taas valkovenäläiset tavoittelivat itsenäistä kansallisvaltiota. Ranskan miehityksen lopussa Minskissä oli vain 3 500 asukasta, ja suuri osa kaupungista tuhoutui kokonaan ranskalaisten ja venäläisten armeijoiden välisten taistelujen aikana.

Vuonna 1830 Minsk oli yksi marraskuun kansannousun keskuksista entisessä Liettuan suurherttuakunnassa. Valkovenäjän ja puolan kielen käyttö kiellettiin vuoden 1831 jälkeen, ja ainoaksi viralliseksi kieleksi tuli venäjä. Vuonna 1835 Minskistä tuli virallisesti osa Venäjän juutalaisten asuinaluetta, mikä myöhemmin johti juutalaisten väestön määrän kasvuun. Koko 1800-luvun ajan kaupunki kasvoi ja kehittyi merkittävästi. 1830-luvulla Minskin pääkatuja ja -aukioita mukuloitiin^selvennä ja kivettiin. Ensimmäinen yleinen kirjasto avattiin vuonna 1836, palokunta otettiin käyttöön vuonna 1837. Vuonna 1838 ensimmäinen paikallinen sanomalehti Minskie gubernskie vedomosti ("Minskin maakunnan uutiset") aloitti toimintansa. Ensimmäinen teatteri perustettiin vuonna 1844. Vuoteen 1850 mennessä Minskissä oli kymmenkunta koulua ja kaksi korkeakoulua. Vuoteen 1860 mennessä Minskistä oli tullut tärkeä kauppakaupunki, jonka asukasluku oli 27 000.

Minsk oli yksi niistä valkovenäläisistä kaupungeista, jotka tukivat tammikuun kansannousua Puolassa, Liettuassa ja Valko-Venäjällä vuosina 1863–1864. Se oli Venäjän sotalain alaisuudessa vuosina 1863–1870. Kansannousu lisäsi puolan ja valkovenäjän kieliin kohdistunutta sortoa erityisesti koulutuksessa ja sanomalehdissä.

Kaupungin kehitystä vauhditti liikenteen parantaminen. Vuonna 1846 rakennettin Moskovasta Varsovaan johtanut tie Minskin kautta. Vuonna 1871 avattu Moskovan ja Varsovan välinen rautatieyhteys kulki Minskin kautta, samaten vuonna 1873 rakennettu uusi rautatie Ukrainan Romnysta Itämeren Liepājan satamaan. Niinpä Minskistä tuli tärkeä rautatieristeys ja teollisuuskeskus. Kunnallinen vesihuolto otettiin käyttöön vuonna 1872, puhelin vuonna 1890, hevosraitiovaunu vuonna 1892 ja ensimmäinen sähkögeneraattori vuonna 1894. Vuoteen 1900 mennessä Minskissä oli 58 tehdasta, joissa työskenteli 3 000 työntekijää. Kaupungissa oli teattereita, elokuvateattereita, sanomalehtiä, kouluja ja korkeakouluja sekä lukuisia luostareita, kirkkoja, synagogia ja moskeija. Venäjän vuoden 1897 väestölaskennan mukaan kaupungissa oli 91 494 asukasta, joista suurin osa oli juutalaisia. Muita suuria ryhmiä olivat puolalaiset ja venäläiset. Valkovenäläisten osuus Minskin silloisesta väestöstä oli vain 8 prosenttia; tosin jotkut historioitsijat uskovat, että monet venäläisiksi lasketut olivat tosiasiassa valkovenäläisiä.

1900-luku

Puolalaiset sotilaat Minskissä elokuussa 1919

1900-luvun alkuvuosina Minsk oli merkittävä työväenliikkeen keskus Valko-Venäjällä. Se oli myös yksi suurimmista maan kansallisen heräämisen keskuksista Vilnan ohella.

Ensimmäinen maailmansota vaikutti valtavasti Minskin kehitykseen, kun se vuoteen 1915 mennessä joutui taistelujen etulinjaan. Tehtaita suljettiin ja asukkaita alettiin evakuoida itään. Minskistä tuli Venäjän keisarillisen armeijan länsirintaman päämaja, ja kaupungissa toimi myös sotilassairaaloita ja sotilastukikohtia.

Venäjän vallankumouksella oli välitön vaikutus Minskissä. Neuvostoliitto perustettiin Minskissä lokakuussa 1917 tyytymättömien sotilaiden ja työntekijöiden tuella. Brest-Litovskin rauhan jälkeen saksalaiset joukot miehittivät Minskin helmikuussa 1918. 25. maaliskuuta 1918 Minsk julistettiin Valko-Venäjän kansantasavallan pääkaupungiksi. Tasavalta jäi kuitenkin lyhytikäiseksi: jo saman vuoden joulukuussa puna-armeija otti Minskin haltuunsa ja tammikuussa 1919 Minsk julistettiin Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupungiksi.

Vuonna 1919 ja uudelleen vuonna 1920 Puolan toinen tasavalta hallitsi kaupunkia Puolan-Neuvosto-Venäjän sodan aikana. Riian rauhan ehtojen mukaisesti Minsk luovutettiin Neuvosto-Venäjälle ja Valko-Venäjästä tuli yksi Neuvostoliiton osavaltioista.

Ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja Puolan-Neuvosto-Venäjän sodan aikana Minsk kärsi merkittäviä vahinkoja. Jälleenrakennus- ja kehitysohjelma aloitettiin vuonna 1922. Vuoteen 1924 mennessä toiminnassa oli 29 tehdasta; koulut, museot, teatterit, ja kirjastot avautuivat. Vuonna 1921 Minskiin perustettiin Valko-Venäjän valtionyliopisto. Vuonna 1929 otettiin käyttöön sähköinen raitiovaunutie, ja vuonna 1934 lentokenttä (Minsk-1) avattiin. Minsk koki nopean kehityksen 1920- ja 1930-luvuilla, kun kymmeniä uusia tehtaita rakennettiin, uusia kouluja, korkeakouluja, korkeakouluja, sairaaloita, teattereita ja elokuvateattereita avattiin. Minsk oli 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa sekä valkovenäjän kielen että kulttuurin kehityksen keskus. Vuoteen 1935 mennessä se oli käytännössä kaksikielinen, ja valkovenäjän kieli oli sanomalehtien, teatterien ja koulutuksen pääkieli. 1930-luvun lopulla suuntaus kääntyi päinvastaiseksi venäläistämispolitiikalla.

Minsk oli Valko-Venäjän kommunististen sortotoimien keskus 1930-luvulla. NKVD murhasi ihmisiä Kamaroukassa, ja myöhemmin Kurapatyssa lähellä Minskiä. Tuhansia Minskin asukkaista eri sosiaalisista ja etnisistä taustoista tapettiin. Neuvostoviranomaiset sortivat erityisesti Valko-Venäjän, Puolan ja Juutalaisten kansallista älymystöä.

Minskissä oli ennen toista maailmansotaa 300 000 asukasta. Kun natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 operaatio Barbarossassa, Minsk joutui välittömän hyökkäyksen kohteeksi. Kaupunki pommitettiin sodan ensimmäisenä päivänä ja saksalaiset ottivat sen haltuunsa 28. kesäkuuta 1941. Joitakin tehtaita, museoita ja tuhansia siviilejä oli kuitenkin evakuoitu itään.

Saksalaiset tekivät Minskistä Ostlandin valtakunnankomissariaatin hallintokeskuksen ja tukahduttivat paikallisen väestön. Kommunistit ja heille myötämieliset tapettiin tai vangittiin; tuhannet pakotettiin orjatyöhön sekä kotimaassa että Saksassa. Kodit pakkolunastettiin saksalaisten miehitysjoukkojen sijoittamista varten. Tuhannet näkivät nälkää, kun ruoka-annokset pakkolunastettiin ja palkallista työtä oli niukalti. Samaan aikaan jotkut asukkaat tukivat saksalaisia, varsinkin ensimmäisinä vuosina. Jotkut Valko-Venäjän nationalistit toivoivat valkovenäläisen kansallisvaltion muodostamista Saksan protektoraatin alaisuuteen, minkä seurauksena kaupunki jakautui. Vuoteen 1942 mennessä Minskistä tuli suuri Neuvostoliiton partisaanien keskus Saksan miehitystä vastaan. Tästä johtuen Minsk sai sankarikaupungin arvonimen vuonna 1974.

Minskissä oli yksi toisen maailmansodan suurimmista natsien ylläpitämistä getoista; Minskin getossa oli yli 100 000 juutalaista. Jokaiselle henkilölle jaettiin 1,5 neliömetrin asuintila, lapsia lukuun ottamatta. Kun uusia juutalaisia tuotiin gettoon lännestä, aiemmat tuhottiin; 2 000 juutalaista tapettiin 7. marraskuuta 1941, 30 000 juutalaista murhattiin kolmen päivän aikana heinäkuussa 1942 ja kymmeniä tuhansia muita tapettiin muina aikoina, jopa enemmän kuin juutalaisia pakotettiin getoon. Vain kourallinen selvisi.

Jesuiittaopisto vuonna 1912

Neuvostoliiton joukot valtasivat Minskin uudelleen 3. heinäkuuta 1944 operaatio Bagrationin aikana. Kaupunki oli Saksan vastaisen toiminnan keskipiste ja avainasemassa Neuvostoliiton etenemiselle, ja siellä käytiinkin kovaa taistelua Saksan ja Neuvostoliiton joukkojen välillä, minkä seurauksena kaupunki oli raunioina vuoden 1944 puoliväliin mennessä. Tehtaat, kunnalliset rakennukset, voimalaitokset, sillat, suurin osa teistä ja 80 prosenttia asunnoista tuhoutui täysin. Jotkut taisteluista selvinneet kirkot Neuvostoliiton viranomaiset purkivat myöhemmin. Vuonna 1944 Minskin väkiluku oli vain 50 000, kun suuri osa pääasiassa juutalaisista koostuneesta asujaimistosta oli tapettu ja monet olivat paenneet kaupungista maaseudulle, jossa ruokaa oli enemmän ja saksalaisia vähemmän.

Toisen maailmansodan jälkeen Minsk rakennettiin uudelleen, mutta kaupunkia ei kunnostettu. Historiallinen keskusta korvattiin 1940- ja 1950-luvuilla stalinistisella arkkitehtuurilla, joka suosi suuria rakennuksia, leveitä katuja ja laajoja aukioita. Seuraavina vuosina kaupunki kasvoi nopeasti massiivisen teollistumisen seurauksena. Tämä synnytti niin sanotun Minskin ilmiön 1960- ja 1970-luvuilla (ilmiö johtui tutkimus- ja kehitysintensiivisen tuotannon, tutkimuslaitosten ja korkeasti koulutetun työvoiman yhdistämisestä, mikä johti tuotannon suuriin nopeuksiin). Minskistä tuli tärkeä teollisuuden ja tieteen keskus. Siellä toimi Valko-Venäjän tiedeakatemia, kymmeniä tutkimus- ja kehityslaitoksia sekä useita yliopistoja.

1960-luvulta lähtien Minskin väestö on kasvanut nopeasti saavuttaen miljoonan asukkaan rajan vuonna 1972 ja puolentoista miljoonan vuonna 1986. Nopea väestönkasvu johtui ensisijaisesti nuorten ammattitaidottomien työntekijöiden massamuutosta Valko-Venäjän maaseudulta ja työntekijöiden muuttoliikkeestä muualta Neuvostoliitosta. Kasvavan väestön sijoittamiseksi Minsk kasvoi dramaattisesti. Ympäröivät kylät sulautettiin kaupunkiin ja rakennettiin uudelleen mikrorajoneiksi, tiheiden asuntojen piireiksi. Niitä kutsuttiin yleensä "nukkumalähiöiksi", koska niissä oli vain vähän työpaikkoja ja vapaa-ajan mahdollisuuksia. Mikroraioneista Chyzhouka rakennettiin 1960-luvulla, Serabranka, Zahad, Kurasoushchyna (laajennettu), Paudnyovy Zahad, Uskhod 1970-luvulla, Kuntsaushchyna, Malinauka ja Uruchcha 1980-luvulla. Mikrorajonien ja kaupungin keskustan yhdistämiseksi kehitettiin julkista liikennettä. Se koostui linja-autoista, johdinautoista, raitiovaunuista ja vuodesta 1984 lähtien metrojärjestelmästä. Minskin kehätie on rakennettu tarjoamaan ohitusta läpikulkuliikenteelle. Kansainvälinen lentokenttä Minsk-2) rakennettiin vuonna 1982.

1980-luvun lopulla Minskistä tuli jälleen Valko-Venäjän kansallisen liikkeen keskus. Perestroikan aikana tapahtuneet ilmentymät ja mielenosoitukset vaativat paluuta valkovenäjän kielen käyttöön ja muita uudistuksia. Minskissä oli 1990-luvun alussa tuhansien työntekijöiden mielenosoituksia, jotka vaativat sekä taloudellisia että poliittisia uudistuksia. Joulukuussa 1991 Minskillä oli tärkeä rooli Neuvostoliiton hajoamisessa, kun Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat tapasivat siellä purkuneuvotteluissa. Vuodesta 1991 Minsk on ollut Valko-Venäjän itsenäisen tasavallan pääkaupunki.

Viimeaikaiset tapahtumat

Kaupunki on muuttunut koko 1990-luvun ajan. Uuden itsenäisen valtion pääkaupungiksi tuleminen edellytti pääkaupungin ominaisuuksien hankkimista. Suurlähetystöt on avattu, monet hallintorakennukset on muutettu hallituksen rakennuksiksi. 1990-luvun alkupuolella ja puolivälissä Minsk koki talouskriisin, jolloin monet kehityshankkeet pysäytettiin ja työttömyys ja alityöllisyys olivat suuria. 1990-luvun lopulta lähtien liikenneinfrastruktuuria on parannettu ja asumisbuumi on ollut suurta etenkin vuoden 2002 jälkeen. Metrolinjoja on jatkettu, tiejärjestelmää (mukaan lukien Minskin kehätie) on kunnostettu. Valko-Venäjän yksityisen sektorin pienen osuuden vuoksi suurin osa kehityksestä on ollut hallituksen rahoittamaa.

Vuonna 2020 Minskistä tuli yksi Valko-Venäjän mielenosoitusten keskuksista. Poliisi ja sotilaita kuljetettiin 9. elokuuta 2020 Minskiin mielenosoitusten hillitsemiseksi. Turvallisuusjoukot pudottivat kranaatteja ihmisten lähelle, ja monet saivat vakavia vammoja.

Asukasluvun kehitys

Vuosi	1811	1840	1863	1897	1914	1931	1939	1959	1970	1979	1989	1999	2009
Väkiluku	&&&&&&&&&&011200.&&&&0011 200	&&&&&&&&&&022489.&&&&0022 489	&&&&&&&&&&030100.&&&&0030 100	&&&&&&&&&&090912.&&&&0090 912	&&&&&&&&&0116700.&&&&00116 700	&&&&&&&&&0153494.&&&&00153 494	&&&&&&&&&0238948.&&&&00238 948	&&&&&&&&&0515975.&&&&00515 975	&&&&&&&&&0907104.&&&&00907 104	&&&&&&&&01261869.&&&&001 261 869	&&&&&&&&01589436.&&&&001 589 436	&&&&&&&&01680500.&&&&001 680 500	&&&&&&&&01836808.&&&&001 836 808