Manuel Bonilla
| Manuel Bonilla | |
|---|---|
 Manuel Bonilla vuonna 1911. |
|
| Hondurasin presidentti | |
|
1. helmikuuta 1903 – 25. maaliskuuta 1907
|
|
| Edeltäjä | Juan Ángel Arias Boquín |
| Seuraaja | Miguel Oquelí Bustillo |
|
1. helmikuuta 1912 – 21. maaliskuuta 1913
|
|
| Edeltäjä | Francisco Bertrand |
| Seuraaja | Francisco Bertrand |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 7. kesäkuuta 1849 Juticalpa, Honduras |
| Kuollut | 21. maaliskuuta 1913 (63 vuotta) |
| Ammatti | poliitikko, kenraali |
| Tiedot | |
| Puolue | Hondurasin kansallispuolue |
Manuel Bonilla Chirinos (7. kesäkuuta 1849 Juticalpa, Honduras – 21. maaliskuuta 1913) oli hondurasilainen poliitikko, joka toimi maansa presidenttinä vuosina 1903–1907 ja 1912–1913. Hän oli yksi Hondurasin kansallispuolueen perustajista.
Bonilla aloitti poliittisen uransa liberaalina, mutta myöhemmin hänestä tuli konservatiivien kannattaja. Terencio Sierran hallituskaudella Bonilla pyrki muodostamaan konservatiiveista kansallispuolueen. Tuolloin Hondurasin ainoa järjestäytynyt poliittinen puolue oli Hondurasin liberaalipuolue, mutta Bonillan pyrkimysten seurauksena syntyi myöhemmin Hondurasin kansallispuolue.[1]
Kun Sierra ei suostunut luopumaan presidentin tehtävästä, Bonillan johtama vallankaappaus kaatoi hänet vuonna 1903. Bonilla pyrki presidenttinä tukahduttamaan opposition toiminnan ja vangitutti esimerkiksi entisen presidentin Policarpo Bonillan. Bonillan aikana Hondurasissa kehitettiin muun muassa maantieverkkoa. Hän teki myös ystävyyssopimukset Nicaraguan, Guatemalan ja El Salvadorin kanssa. Espanjan kuningas Alfonso XIII toimi neuvottelijana, kun Bonilla onnistui sopimaan Nicaraguan kanssa maiden välisestä rajasta Moskiittorannikolla. Sopimus allekirjoitettiin vuonna 1906, mutta Nicaragua muutti kantaansa vuonna 1912. Bonilla tuki edeltäjänsä tavoin banaaniyrityksiä ja antoi niille verohelpotuksia sekä luvan rakentaa satamia, teitä ja rautateitä.[2]
Guatemalan ja El Salvadorin välistä sopimusta pidettiin Nicaraguassa maan vastaisena liittona. Nicaraguan José Santos Zelaya alkoi tukea Hondurasin liberaaleja, joiden tavoitteena oli syöstä Bonilla vallasta. Nicaraguan asevoimien tukemana liberaalit tunkeutuivat Hondurasiin helmikuussa vuonna 1907 ja perustivat juntan. Bonillan tukena oli puolestaan El Salvadorin asevoimat, joiden avulla Bonilla onnistui pysymään vallassa maaliskuuhun asti. Bonillan joukot hävisivät kuitenkin lopulta taistelussa, jossa käytettiin ensimmäisen kerran Keski-Amerikan historiassa konekivääreitä.[2] Yhdysvalloissa pelättiin Zelayan vaikutusvallan kasvavan koko Keski-Amerikan laajuiseksi, ja sen vuoksi yhdysvaltalaiset joukot suojelivat Hondurasin pohjoisrannikon banaanikauppaa ja Bonillan viimeistä tukikohtaa Fonsecanlahden rannalla Amapalassa. Taistelut päättyivät, kun Bonilla haki Yhdysvaltain johtamien neuvotteluiden jälkeen turvapaikkaa USS Chicagolta.[3]
Bonilla johti vuonna 1911 vastakapinaa Miguel R. Dávilan kapinaa vastaan.[3] Liikettä rahoitti Cuyamel Fruit Company.[4] Kapinalliset ja hallinto suostuivat lopulta aselepoon, ja tekivät sopimuksen jonka mukaan Yhdysvallat sai valita maan seuraavan väliaikaisen presidentin. Tehtävään valittiin Francisco Bertrand, joka lupasi järjestää vapaat vaalit. Bonilla voitti vuoden 1912 vaalit mutta ehti olla virassa vain runsaan vuoden.[3] Hän sairastui vakavasti ja ilmoitti jättävänsä tehtävänsä 20. maaliskuuta 1913, ja jo seuraavana päivänä hän kuoli.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Merrill, Tim (toim.): Honduras: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995. Country Studies US (viitattu 15.11.2011). (englanniksi)
- Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2001. ISBN 951-662-843-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Williams, Wendy: Presidentes de Honduras entre el siglo XIX y el XX Monografias.com. Viitattu 15.11.2011. (espanjaksi)
- ↑ a b Merrill, Tim: The Growth of the Banana Industry countrystudies.us. (englanniksi)
- ↑ a b c Merrill, Tim: The Expanded Role of the United States countrystudies.us. (englanniksi)
- ↑ Valtonen, s. 315.
