Madame de Pompadour

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Markiisitar Pompadour, Jeanne-Antoinette Poisson, François Boucher 1756, yksityiskohta

Jeanne-Antoinette Poisson, Pompadourin markiisitar (29. joulukuuta 1721 Pariisi – 15. huhtikuuta 1764 Versailles'n palatsi, Ranskan kuningaskunta) oli Ranskan kuningas Ludvig XV:n rakastajatar ja merkittävä taiteiden ja kirjallisuuden suojelija.[1]

Suku ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvaristyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeanne-Antoinette Poissonin äiti oli Madeleine de La Motte Poisson (k. 1745), ja häntä pidettiin yhtenä Pariisin kauneimmista naisista. Tyttären syntymähetkellä hän oli 21-vuotias. Isä oli Charles François Poisson (k. 1754), tyttären syntymähetkellä vähän yli 30-vuotias, ja häntä pidettiin iloisena juomarina. Isä työskenteli varakkaiden Pâris’n veljesten palveluksessa, jotka olivat rikastuneet asekaupalla. Isän työhön kuului matkustelu, ja äidillä oli paljon ihailijoita. Onkin arveltu, että Jeanne-Antoinetten biologinen isä olisi ollut varakas finanssimies ja veronkantaja Charles-François Le Normant de Tournehem, joka auttoi nuorta Jeanne-Antoinettea pääsemään elämässään eteenpäin.[2]

Perheen nimi vedettiin lokaan vuonna 1726 tapahtuneessa talousskandaalissa. Charles Poissonin työnantajan suojelija hallituksessa joutui epäsuosioon, sillä hänen huhuttiin kavaltaneen varoja hallitukselta. Jotta Pâris’n veljekset eivät menettäisi kaikkia liiketoimiaan, tarvittiin syyllinen. Sellaiseksi tarjottiin Jeanne-Antoinetten isää. On epäselvää, oliko Charles Poisson todella syyllinen vai käytettiinkö hänen nimeään bulvaanina. Hän joutui kuitenkin maanpakoon Hampuriin, ja hänen olisi pitänyt maksaa yli 200 000 livren korvaukset, mikä nykyrahassa vastaa miljoonia euroja. Koska tämä oli hänelle mahdotonta, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja perhe joutui muuttamaan huonompaan asuntoon.[3]

Koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyt esiin astui Charles-François Le Normant de Tournehem, joka järjesti virallisen asumiseron, jotta edes perheen äiti saisi pitää omaisuutensa. Hän ryhtyi myös perheen suojelijaksi ja asioiden järjestelijäksi.[4] Pian isän maanpakoon siirtymisen jälkeen Jeannen äiti vei hänet ursuliiniluostariin saamaan opetusta. Jeanne oli oikeastaan liian nuori otettavaksi luostarikouluun, mutta muuan nunnista oli Jeannen täti. Koulussa opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, laskemista, latinaa, maantietoa, koruompelua ja Ranskan historiaa. Kristinuskon perusasiat samoin kuin säännöllinen rukoilu kuuluivat opinto-ohjelmaan ja paljon aikaa uhrattiin eleganttien kirjeiden kirjoittamisen opettelemiseen. Vaikka koulun päiväohjelma oli tiukka, pidettiin huolta myös siitä, että tytöillä oli aikaa leikkiä.[5]

Kun tytär oli koulussa, vietti Jeannen äiti huoletonta eronneen rouvan elämää. Koulun kirjeenvaihtoa on säilynyt ja eräässä säilyneessä kirjeessä abbedissa kirjoittaa Charles Poissonille, että ei lähettäisi tytön koulumaksuihin tarkoitettuja rahoja äidille, vaan suoraan kouluun. Äiti oli käyttänyt rahoja omiin menoihinsa.[6]

Tarinan mukaan Jeannen äiti vei tyttärensä ennustajalle kun tytär oli 9-vuotias. Ennustaja oli kertonut, että tytär pääsee kuninkaan rakastajattareksi. 1700-luvun Ranskassa Jeannen oli realistisesti ajatellen ollut täysin mahdotonta päästä lähellekään kuningasta sillä hänen isäänsä pidettiin talousrikollisena ja äitiään huonomaineisena. Lisäksi he kuuluivat alhaisena pidettyyn porvarissäätyyn. Ainoastaan prosentin murto-osalle kansasta oli mahdollista tavata kuningas ja seurustella hänen kanssaan. Henkilön sukujuurten täytyi kuulua valtakunnan ylhäisaatelistoon jo 1400-luvulta alkaen, jotta hän pääsi hoviin. Jos kuningas suvaitsi tavata tavallista kansaa, heidän oli täytynyt tehdä jotain erityisen merkittävää.[7]

Nykyajan ihmisestä äidin haave tuntuu merkilliseltä. 1700-luvun itsevaltaisen kuninkaan hallitsemassa Ranskassa asiassa ei nähty mitään kummallista. Kuninkaan rakastajatar pääsi asumaan Versailles'n palatsiin omaan huoneistoon, mikä herätti kateutta ja ihailua. Rakastajatar sai oman palveluskunnan ja määrärahan. Myös hänen perheenjäsenistään pidettiin huolta. Kun kuningas kyllästyi rakastajattareensa, hän sai oman pienen linnan asuttavakseen maaseudulta. Jos suhteesta oli syntynyt lapsi, kuningas huolehti, että tältä ei puuttunut aineellisesti mitään, tunnustamatta kuitenkaan isyyttään.[8]

Luostarikoulun jälkeen Jeannen koulutuksesta vastasi varakas Charles-François Le Normant de Tournehem. Hän kustansi tytölle parhaat opettajat, jotka rahalla saa. Opetusohjelmaa laajennettiin, ja siihen sisältyivät myös laulu ja spinetin soittaminen sekä baletti. Koska Jeanne osoitti myös lahjakkuutta kuvataiteisiin, hän sai opetusta myös piirtämisessä, maalaamisessa ja etsausten tekemisessä. Opetus sisälsi myös ratsastuksen ja vaunuilla ajamisen. Jeanne pääsi esiintymään, ja 16-vuotiaana hän esiintyi Voltairen näytelmässä ja pääsi laulamaan oopperaan. Kun hän täytti seitsemäntoista, Le Normant de Tournehem ryhtyi etsimään hänelle puolisoa. Jeannen virallinen isä oli palannut näihin aikoihin maanpaosta takaisin Pariisiin.[9]

Aikuisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varakkaan aviopuolison löytäminen oli vaikeaa Jeannen taustan vuoksi. Charles-François Le Normant de Tournehem keksi ratkaisun. Hänellä ei ollut omia tunnustettuja lapsia, mutta hänen veljenpoikansa asui hänen luonaan ja tunsi Jeannen hyvin. Le Normant de Tournehem oli kustantanut pojan koulutuksen ja tehnyt hänestä perijänsä. Vuonna 1741 Jeanne meni 19-vuotiaana naimisiin 24-vuotiaan Charles-Guillaume Le Normant d’Étiolles’n (1717–1799) kanssa. Nimi d’Étiolles juontui Le Normant de Tournehemin oikeudesta käyttää aatelisarvonimeä seigneur. Nuoripari asui Charles-François Le Normant de Tournehemin omistamassa arvotalossa lähellä Place Vendômea. Talon omistaja lahjoitti nuorelle parille avokätisesti hevosia ja vaunuja ja kustansi myös viiden palvelijan palkat. Avioparin ensimmäinen lapsi Charles-Guillaume-Louis (1741–1742) syntyi avioliiton ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta kuoli alle vuoden vanhana.[10]

Kauniista nuoresta vaimosta tuli tunnettu henkilö Pariisissa, ja monet kuuluisuudet kuten Voltaire, ensyklopedian tekijät Diderot ja D’Alembert vierailivat hänen salongissaan.[11] Pariisissa oli tuohon aikaan arviolta 500 000 asukasta ja moni nykyinen nähtävyys, kuten Place de la Concorde ja Panthéon odottivat vielä rakentamistaan. Nykyisessä mielessä käsitettäviä ravintoloita oli vähän ja siksi varakkaiden rouvien, kuten Jeannen, emännöimät salongit olivat tärkeitä kohtauspaikkoja. Niissä keskusteltiin asioista, joista tuli vaatimuksia vuoden 1789 vallankumouksessa. Jeanne oli noussut yhteiskunnan portaikossa ylemmälle tasolle, mutta hän halusi päästä vieläkin korkeammalle.[12]

Kuninkaan tapaaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeanne näki kuningas Ludvig XV:n ensimmäisen kerran Sénartin metsässä syksyllä 1743, missä kuningas oli saksanhirvijahdissa. Vaikka Jeanne ei kuulunut metsästysseurueeseen, hän oli tullut metsään ja hankkiutunut paikkaan, jossa kuningas näkisi hänet. Naiskauneutta arvostanut majesteetti kiinnitti heti huomionsa Jeanneen. Miten tämä kohtaaminen onnistuttiin järjestämään, on jäänyt historioitsijoille epäselväksi.[13]

Ludvig XV, Maurice Quentin de la Tour 1748

Kuningas Ludvig XV oli näihin aikoihin kyllästynyt. Hän oli ollut kuninkaana jo 28 vuotta, ja hänet oli naitettu 15-vuotiaana Puolan kuninkaan 21-vuotiaan tyttären Maria Leszczyńskan kanssa vuonna 1725. Avioliiton ensimmäiset kahdeksan vuotta olivat olleet onnellisia kunnes jatkuvat synnytykset ja raskaudet uuvuttivat kuningattaren. Heillä oli kymmenen lasta, joista kolme oli kuollut aivan pieninä. Lääkärit olivat kieltäneet kuningattarelta aviolliset velvollisuudet vuonna 1738 tapahtuneen keskenmenon jälkeen. Kuningas ja kuningatar olivat luonteiltaan vastakkaisia; kun kuningatar halusi lukea, tehdä käsitöitä ja käydä kirkossa, kuningas oli kiinnostunut luonnontieteistä ja erityisesti metsästyksestä. Puolisot tapasivat toisiaan lähinnä valtiollisissa seremonioissa, ja musiikkiesityksissä ja jos he joutuivat viettämään aikaansa yhdessä, he eivät keksineet toisilleen mitään sanottavaa.[1]

Kuningas oli kyllästynyt myös viralliseen rakastajattareensa (maîtresse-en-titre), Maillyn kreivitär Louise Julie de Mailly-Nestleen (1710–1751) ja siirrätti tämän pois hovista tämän nuoremman sisaren Marie Anne de Mailly-Mochyn, Châteauroux'n herttuattaren (1717–1744) vaatimuksesta, josta tuli hänen seuraava rakastajattarensa ja joka kuoli yllättäen.[1] Myös keskimmäinen sisar Pauline Félicité de Mailly-Nesle, markiisitar de Vintimille (1712–1741) oli ollut kuninkaan rakastajatar ja synnyttänyt tälle pojan. Sisaret vuorottelivat vuosina 1738−1742 kuninkaan rakastajattarina.

Kuningas oli kyllästynyt ylhäisaateliston naisiin, jotka keskustelivat muodollisesti tylsistä ja sovinnaisista asioista. He pitivät kuningasta kaiken keskipisteenä ja kuningas tunsi, ettei voinut olla oma itsensä.[14]

Kuninkaan rakastajatar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne oli nyt kuin järjestetty 23-vuotiasta Jeannea varten. Huonomaineisesta porvarisperheestä lähtöisin oleva nuori nainen ei kuitenkaan voinut mennä noin vain Versaillesiin ja esittäytyä kuninkaalle. Jeanne tarvitsi järjestelyitä, joista ei ole säilynyt tietoa. Toisesta lähteestä saadun tiedon mukaan Jeanne Antoinette ajoi suoraan kuninkaan reitille, kerran vaaleanpunaisissa kaksipyöräisissä vaunuissa yllään sininen puku ja toisen kerran sinisissä faeton-vaunuissa yllään vaaleanpunainen puku. Kuningas lähetti hänelle lahjaksi hirvenlihaa.[15] Lopputulos on kuitenkin selvillä: hän tapasi kuninkaan kahden kesken ja kuningas rakastui. Järjestelyissä ovat tiettävästi olleet mukana isän työnantajat Pâris’n veljekset, Charles-François Le Normant de Tournehem ja Jeannen serkku, Georges Binet, joka työskenteli kruununprinssin palveluksessa.[16]

Hovimies Emmanuel de Croyn päiväkirjamerkintöjen pohjalta on päätelty, että kuningas ja Jeanne alkoivat seurustella alkuvuodesta 1745. Jeanne oli aivan erilainen nainen kuin mihin kuningas oli tottunut ja viimein kyllästynyt. Tämä oli tavannut erilaisia ihmisiä, lukenut laajalti, puhui aivan erilaisista asioista ja käytti puheessaan meheviä kansanomaisia sutkautuksia, mitä ylhäisaateliston naiset eivät koskaan tehneet. Hovia varten piti vielä järjestää pieni näytös.[17]

Näytökseksi, jossa majesteetti ja Jeanne voisivat muka sattumalta kohdata, valittiin kruununperillisen hääjuhlat. Kuningas järjesti poikansa Ludvigin (Louis-Ferdinand) ja Espanjan prinsessa Maria Teresa Rafaelan avioitumisen kunniaksi naamiaiset 25. helmikuuta 1745, joissa Jeanne Antoinette esitti paimentyttöä, toisen tiedon mukaan Dianaa, metsästyksen jumalatarta ja Ludvig XV marjakuusta. Tuolloin hallitsijaa ja Versaillesia ei suojeltu ulkopuolisilta ja linnaan saattoi tulla naamiaisiin kuka tahansa, jos vain paljasti ovivahdille kasvonsa ja kertoi nimensä. Juhlat olivat suuremmat ja ylellisemmät kuin koskaan aikaisemmin, koko palatsi oli valaistu ja joka sali oli täynnä ruokaa notkuvia pöytiä. Juhlien kustannusten peittämiseksi oli kansalle langetettu ylimääräinen vero.[18][19][20][21]

Jeannen tulo hoviin oli skandaali. Se, että kuninkaan rakastajatar oli peräisin alhaisesta kansasta, oli kuin isku aateliston kasvoja vasten. Paljon pilaa tehtiin Jeannen vanhempien sukunimestä Poisson (suom. kala) ja Jeannen vihollisten rustaamia pilkkarunoja kutsuttiin ”poissonnadeiksi”.[22] Versailles oli paikka, jossa käytiin vaarallista ja uuvuttavaa peliä kuninkaan suosiosta. Pienestäkin virheestä lensi ulos Versaillesista, eikä ulos lentänyt päässyt yleensä enää koskaan takaisin. Jos joutui epäsuosioon, kuningas määräsi henkilön lähtemään tiluksilleen maakuntiin, mistä hän ei enää koskaan saanut poistua. Kaikki myös yrittivät hankkia kuninkaalta jotain: virkoja, etuoikeuksia ja maatiloja. Kaikkien tuli tehdä olemassaolonsa tiettäväksi kuninkaalle, saada häneltä nyökkäys tai hymy ja onnekkaimmat pääsivät aamulla kuninkaan seremonialliseen heräämiseen tai hänen päivällispöytäänsä. Pettymystä ei saanut koskaan näyttää, kaiken piti olla iloista, joskin äänekäs nauraminen oli ehdottomasti kielletty. Sääntöjä piti noudattaa kirjaimellisesti ja kuninkaan jokaisessa linnassa oli eri säännöt.[23]

Markiisitar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoviprotokollan vuoksi Jeanne tarvitsi aatelisarvon. Kuningas ratkaisi asian rahalla, hän osti sukulaiseltaan Contin prinssiltä linnan ja markiisinarvon ja rahat maksettiin erään välikäden avustuksella 24. kesäkuuta 1744. Nimi Pompadour oli Jeannen oma ajatus, se tuli eräältä hänen tuntemaltaan markiisittarelta, joka oli kuollut ilman perillisiä. Näin hän sai käyttöönsä myös suvun vaakunan. Nyt Jeanne sai käyttöönsä arvonimen maitresse-en-titre, virallinen rakastajatar, joka oikeutti pääsyn kuninkaan yksityistilaisuuksiin ja -huoneisiin,[24] Madame d’Étioles sai 7. toukokuuta 1745 virallisen asumuseron aviomiehestään Charles Le Normant d’Étiolles’sta. Aviomiehestä tuli myöhemmin liiketoimillaan erittäin varakas.[1] Elokuussa 1744 syntynyt vuoden ikäinen tytär Alexandrine, sijoitettiin toistaiseksi imettäjän hoiviin. Isä Charles Poisson aateloitiin, mutta hän ei suostunut ottamaan aatelisnimeä, vaan oli Poisson loppuikänsä. Hänen veljensä Abel kustannettiin opintomatkalle Italian taidekeskuksiin. Matka kesti kaksi vuotta ja Abel asui Ranskan lähetystöissä ja häntä kohdeltiin kuin ylhäisyyttä. Abel-François Poisson de Vandières (1727–1781) sai Marignyn markiisin arvon ja hänestä tuli Directeur Général des Bâtiments eli kuninkaan rakennushankkeista vastaava johtaja.[1]

Rakastunut Ludvig XV vetäytyi madame Pompadourin kanssa metsästyslinnaansa Choissyyn. Hän pyysi rakastajatartaan pyytämään linnaan ystäviään ja siellä vieraili ainakin Voltaire, joka nimitettiin Ranskan viralliseksi historioitsijaksi.[25] Kuningas, joka oli ollut koko elämänsä ajan ujo, kammosi virallisia tilanteita ja uusien ihmisten tapaamista, joita kumpiakin hallitsijan työ oli täynnä. Jeanne oli aina empaattinen ja tarkkaavainen. Hän soitti kuninkaalle cembaloa ja esitti asiantuntevia mielipiteitään lukemistaan kirjoista. Majesteetti luki mielellään kirjoja, jotka käsittelivät lääketiedettä ja maanviljelyä, ja erityisen tarkasti hän oli lukenut Benjamin Franklinin tutkielman sähköstä. Hänellä oli myös kaukoputkia, mikroskooppeja ja barometrejä, ja madame de Pompadourin kanssa saattoi keskustella näistä kaikista. Hän vetäytyi vähitellen viettämään aikaansa entistä enemmän Jeannen kanssa laiminlyöden lähes kaikkea muuta. Kuningas ja Jeanne eivät ymmärtäneet, että mitä enemmän kuningas vetäytyi hovista ja hallitsijan virallisista rituaaleista, sitä vähemmän häntä kunnioitettiin. Alamaisilla ei ollut enää ketään, jolle uskoutua alempien viranomaisten mielivallasta tai osoittaa lojaaliuttaan. Tämä oli osaltaan pohjustamassa vallankumousta.[26]

Tiede- ja kulttuurimesenaatti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Madame de Pompadour kuvattuna metsästyksen jumalatar Dianana, Jean-Marc Nattierin maalaus 1746

Madame de Pompadourin elämä rakastajattarena ei ollut helppoa. Hänen piti olla aina kaunis ja virkeä, eivätkä muiden juonittelut saaneet mitenkään satuttaa häntä. Kuninkaan jatkuva huvittaminen ei saanut rasittaa häntä.

Hän jaksoi rakastajattarena kuusi vuotta, minkä jälkeen hänen ja kuninkaan suhde jatkui toisenlaisena.[27] Jeanne ryhtyi tukemaan kuvataiteilijoita kuten hänet metsästyksen jumalattarena Dianana maalannutta Jean-Marc Nattier’ta. Eniten hän suosi kuitenkin hänestä monia muotokuvia maalannutta François Boucher’ta. Myös erittäin hankalana ja omituisena tunnettu kuvataiteilija Maurice-Quentin de La Tour nautti Madamen taloudellisesta tuesta. Muita hänen tukemiaan kuvataiteilijoita olivat Jean-Baptiste Réveillon ja François-Hubert Drouais[28] sekä jalokivikaivertaja Jacques Guay, joka opetti markiisittarelle gemmien kaivertamista.[29]

Maalauksissa Jeanne esiintyy soitinten, kirjojen ja karttojen ympäröimänä mikä kertoo hänen harrastuksistaan.[30] Häntä pidetään aikansa kulttuuriministerinä, jolloin tätä virkaa ei ollut vielä olemassa yli 200 vuoteen.[31]

Eniten Jeanne tuki kuitenkin kirjailijoita. Hän oli nuorena kuullut lauseen, että juuri kirjailijat tekivät Ludvig XIV:n suuruuden. Hän piti henkilökohtaisesti huolen, että moni vallitsevaa järjestelmää kritisoinut vältti vankilan. Varattomille kirjailijoille hän hankki virkoja hallinnosta ja eläkkeitä. Jopa aina kriittinen ja kärttyinen Voltaire piti Jeannea merkkihenkilönä. Jeanne saikin Voltairen Ranskan viralliseksi historioitsijaksi, mutta Voltaire riitaantui pahasti merkkihenkilöiden kanssa ja siirtyi Preussiin. Omaa kotikirjastoaan Jeanne kartutti ahkerasti. Perunkirjoituksessa mainittiin kirjaston käsittäneen 3 525 teosta.[32] [33]

Kuningas pyrki kieltämään tietosanakirjan eli ensyklopedian julkaiseminen. Hän piti sitä vaarallisena yksinvallan säilymiselle. Eräässä illanvietossa, missä myös Ludvig XV oli paikalla, keskusteltiin mistä aineista ruuti valmistetaan. Koska kukaan ei tiennyt, haetutti Jeanne paikalle ensyklopedian, mistä asia voitiin tarkistaa. Tapauksen jälkeen kuningas ilmaisi olevansa periaatteessa epäluuloinen ensyklopediaa kohtaan, mutta sallii jatkossa sen julkaisemisen. Jeanne vaikutti kuninkaaseen myös siten, että muuan varaton ensyklopedian toimittaja sai eläkkeen.[32] [34] Denis Diderot'n ja Jean le Rond d'Alembert'n Encyclopédien ensimmäiset kaksi osaa julkaistiin vuonna 1751.[35]

Jeanne sijoitti varojaan ja taivutteli myös eräitä aikansa rahamiehiä sijoittamaan vuonna 1759 aloittaneeseen Sèvresin posliinitehtaaseen (Manufacture nationale de Sèvres), joka toimii edelleen. Jeannen ajatuksena oli, että ranskalaisten ei kannata maksaa posliinista saksalaisille tehtaille (kuten Meissen), sillä posliinia voisi valmistaa hyvin myös Ranskassa. Hän ryhtyi itse myymään ja markkinoimaan tehtaan tuotantoa järjestämällä jokavuotisen posliininäyttelyn. Tehtaalla kehitettiin kuuluisuutta saavuttanut oma tyyli, joka oli erittäin suosittu. Tehtaan tuotteita suosi myös Ruotsin kuningas Kustaa III. Kriitikoiden mielestä tehtaan tuotteet olivat liian kalliita.[36]

Madame de Pompadour, Quentin de La Tour 1749-1755

Makunsa ja tyylinsä noudattamiseen Pompadourilla oli runsaat käteisvarat, ja hänen hankkimansa huonekalut ja koriste-esineet alkoivat määrätä tyyliä yhä laajemmissa piireissä. Hänen suosimaansa vaaleanpunaisen sävyä kutsuttiin pompadourinpunaiseksi.[18] Madame Pompadourista tuli muotikuningatar, jonka asuja, kenkiä ja kampauksia kopioitiin.[19] Hän palkkasi monia huonekalupuuseppiä, räätäleitä, puutarhureita ja maalareita toteuttamaan haluamansa.[1] Miten paljon kaikki maksoi, on mahdotonta arvioida. 1800-luvun historioitsijat suhtautuivat häneen paheksuen, ja heidän esittämiään hinta-arvioita on nykyajan tutkimus pienentänyt. Joka tapauksessa kyse on ollut miljoonista livreistä.[37]

Jeanne sai ajatuksen Pariisiin perustettavasta sotilasakatemiasta. Kuningas suhtautui tähänkin hankkeeseen aluksi vastahakoisesti, mutta suostui ja hankkeen johtoon nimitettiin Jeannen veli Abel ja vanha ystävä Le Normant de Tournehem. Rakennuksen peruskivi laskettiin vuonna 1751 ja Jeanne työskenteli hankkeen parissa koko loppuelämänsä. Kun valtion varojen puuttumisen vuoksi rakennustyöt olivat pysähdyksissä, maksoi Jeanne rakentamisen omista varoistaan. Akatemia oli tarkoitettu varattomien aatelissukujen pojille ja aluksi siellä aloitti 500 poikaa, joiden isät olivat kaatuneet tai taistelleet Ranskan puolesta. École militairen rakennus on yhä olemassa ja sotilasakatemiana. Vuonna 1784 siellä aloitti opintonsa vähävaraisen kodin poika Napoleon Bonaparte.[38]

Château de Bellevue 1757

Omistamiaan jalokiviä Jeanne myi 600 000 livren edestä ja perusti omana aikanaan erittäin edistyksellisen Saint-Jeanin sairaalan, jossa oli 48 potilaspaikkaa. Sairaalan hoitajina toimivat nunnat.[39] Varallisuuttaan Jeanne kartutti myös kiinteistösijoittamisella. Hän osti ja korjautti vanhoja linnoja sekä ajanmukaisti niiden puutarhat. Erään linnan puutarhaan istutettiin Ranskassa jalostettu sensaatiomainen uutuus, puutarhamansikka. Hänen kunnianhimoisin hankkeensa oli kooltaan melko vaatimaton Bellevuen linna Meudonissa lähellä Pariisia, joka koristeltiin maalauksilla, kuten Venuksen aamutoimet ja Venuksen kylpy. Itse rakennus on purettu, mutta maalaukset ovat nähtävinä Washingtonissa, Yhdysvalloissa.[40]

Jeanne-Antoinette Poisson, Pompadourin markiisitar pukeutumispöytänsä ääressä lisäämässä rougea, François Boucher 1750

Jeannen asema hovissa herätti pilkkaa, kateutta ja vihaa. Vuonna 1750, kun Jeanne ei ollut asunnollaan, hänen palvelijattarensa vastaanotti papiksi pukeutuneen miehen. Miehellä oli mukanaan pullo, jonka hän sanoi sisältävän lääkettä. Palvelijattaren olisi pitänyt pudottaa salaa Jeannen ruokaan päivittäin muutama pisara ainetta ja hän saisi korvauksena useamman vuoden palkan. Palvelijatar kauhistui, ryhtyi huutamaan ja mies poistui paikalta. Versaillesin vartijat hälytettiin, he tutkivat palatsin ja lähiseudun majatalot, mutta ketään ei löydetty.[41]

Madame de Pompadour, "kaunis puutarhuri", Charles André Van Loo 1754-1755
Madame de Pompadour lemmikkikoiransa kanssa. François Boucher1756.

Ranskan ensimmäinen nainen, kuninkaan yksityissihteeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Madame de Pompadour kirjontatelineen ääressä, François-Hubert Drouais 1763-1764

Madame de Pompadourin ja Ludvig XV:n välisen intiimisuhteen on arveltu loppuneen vuoden 1751 paikkeilla, syynä lienee ollut Jeannen kokema keskenmeno, joita hänellä oli ollut jo muutama. Yleensä tässä tilanteessa rakastajatar olisi karkotettu hovista, mutta Jeannesta tuli kuninkaan kumppani hallitusasioissa ja eräänlainen pääministerin ja yksityisihteerin yhdistelmä.[1]

Hän muutti pois Versailles'in palatsin yläkerrassa olleesta neljän huoneen asunnostaan, jossa hän oli asunut vuodesta 1745 lähtien, alakertaan kuuden huoneen asuntoon. Hän oli ensimmäinen ei-kuninkaallinen henkilö, joka sai näin suuren kunnianosoituksen.[42][43] Tosin hänen uusina naapureinaan olivat kuninkaan naimattomat tyttäret, Mesdames ja asunto oli suihkulähteiden läheisyyden vuoksi kostea sekä pohjoisen suuntaisena sinne tuli vähän auringonvaloa.[44] Vuonna 1753 Ludvig XV osti hänelle Hôtel d'Evreux'n – joka tunnetaan nykyään Elysée-palatsina – jotta hän voisi käyttää sitä yöpymispaikkana vieraillessaan Pariisissa.[35]

Ludvig XV teki Madame de Pompadourista eräänlaisen kilven itsensä, kansan ja hallituksen väliin. Hyvät asiat kartuttivat kuninkaan kunniaa ja huonoista syytettiin Jeannea. Edes ministerit eivät saaneet kritisoida kuningasta. Vastineeksi asemastaan kilpenä Jeanne sai runsaita taloudellisia etuja. Jeanne alkoi kuitenkin opiskella hallinnon asioita ja perehtyi asioiden pienempiinkin yksityiskohtiin. Hänen ja kuninkaan ranskalaiset parjaajat nimittivät häntä nymfiksi, joka on korotettu pääministeriksi. Ulkomaiden lähettiläät taas kehuivat Jeannen älykkyyttä ja perehtyneisyyttä.[45] [46] Hänelle myönnettiin herttuattaren arvonimi lokakuussa 1752 ja kuningattaren hovinaisen arvo vuonna 1756. Tätä korkeammalle ei voinut edetä.[47]

1800-luvun historioitsijoiden mielestä Madame de Pompadour käytti täydellistä valtaa Ludvig XV:een. Nämä vallankumouksen jälkeiset kirjoittajat olivat keskittyneet esittämään Bourbon-monarkit surkeina olentoina. Nykyään yleisesti myönnetään, että Ludvig XV oli paljon kykenevämpi mies kuin mitä häntä on aiemmin on kuvattu. Ujona ja itsepäisenä ihmisenä hänellä oli vaikeuksia kommunikoida niitten ihmisten kanssa, joita hän ei tuntenut hyvin. Madame de Pompadour toimi hänen yksityissihteerinä, ja vaikka vaikka hän antoi käskyt, päätökset teki kuningas.[1]

Jeanne otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, tapasi tärkeimmät virkamiehet, valitsi ministerit ja päätti millaisia lahjoja lähetettiin ystävävaltioiden kuninkaille. Hän yritti saada hallitusasioihin kyllästyneen kuninkaan kiinnostumaan ja rohkaistumaan uudelleen hallitsemisesta. Turhaan, sillä kuninkaalla oli kiire uusien huvitusten ja rakastajattarien etsimisessä.[48] [49]

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan talous oli huonossa kunnossa muun muassa sotien ja keskiaikaisen verotuskäytännön vuoksi. Vuonna 1749 finanssiministeri Jean-Baptiste Machault esitti mullistavan idean, jota Madame de Pompadour ja kuningas tukivat. Jokaisen, myös aateliston ja kirkon, piti maksaa viiden prosentin vero tuloistaan. Tavallinen kansa kannatti ajatusta, mutta kirkko ja ylhäisaateli vastustivat ajatusta. Pariisin 250-jäseninen parlamentti asettui avoimeen vastarintaan. Se esiintyi kansan puolustajana yksinvaltiasta vastaan. Samaan aikaan oli saatu huonoja satoja ja nälkäisiä maalaisia ilmaantui joukoittain Pariisiin kerjäämään ja etsimään tilapäistöitä. Eräissä mellakoissa kansa syytti Madame de Pompadouria vaikeuksista, ja hän joutui pakenemaan väkijoukkoa Pariisista Versaillesiin. Kuningas ratkaisi asian suoraviivaisesti: Pariisissa mellakoineet nälkäiset maalaiset siirrettiin pakkosiirtolaisiksi Louisianaan ja Quebeciin. Verouudistuksesta ei tullut mitään.[50]

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas uskoi Madame de Pompadourille salaisia ulkovaltojen lähettiläiden kanssa tehtäviä neuvotteluja. Syyskuussa vuonna 1755 Jeanne tapasi salaisesti Itävallan lähettilään Starhembergin Bellevuen linnassa. Neuvottelut käynnistivät Ranskan ulkopolitiikassa muutoksia, jotka olivat sille pelkäksi haitaksi. Itävalta ja Ranska liittoutuivat ja lupasivat lähettää toistensa avuksi 14 000 miestä. Itävalta saisi vallata takaisin menettämänsä Sleesian ja Ranska saisi miehittää nykyisen Belgian alueen, josta tehtäisiin Ranskan alainen ruhtinaskunta, jota hallitsisivat Ludvig XV:n tytär ja vävy. Ludvig syrjäytti sopimuksen teossa vanhan ja kokeneen ulkoministerinsä ja varoitti sen seurauksista. Seuraavana vuotena tilanne kiristyi, ja se johti sotaan, joka kesti seitsemän vuotta.[51]

Sota ja kaikki siihen liittyvät asiat veivät Jeannen ajan lähes kokonaan. Kuningas viihtyi paremmin metsästyksen ja nuorten rakastajattarien parissa. Kuninkaalla oli 17-vuotias rakastajatar, joka synnytti kuninkaalle kaksi tytärtä ja samaan aikaan 14-vuotias rakastajatar, joka synnytti kuninkaalle pojan. Monen ministerin ja kenraalin kuninkaalle osoittamaan kirjeeseen Jeanne saattoi vain vastata, että kuningas on metsästämässä, eikä ehdi ratkaisemaan asiaa. Rauha solmittiin 10. helmikuuta 1763. Ranska oli hävinnyt sodan ja menetti suurimman osan siirtomaistaan.[52]

Uusi ministeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan katastrofin jälkeen Madame de Pompadour löysi ministeriksi lahjakkaan Étienne-François de Choiseulin (aiemmin de Stainville). Choiseul ryhtyikin tarmokkaasti ratkomaan maata vaivaavia ongelmia. Neljässä vuodessa de Choiseul oli paitsi postin johtaja, myös sota-, meri- ja ulkoministeri sekä Loiren laakson maaherra. Hän käsitteli yhdessä Jeannen kanssa asioita, jotka olisivat kuuluneet kuninkaalle. Choiseul yritti tervehdyttää Ranskan taloutta ja säästi myös kuninkaan menoista, hovin hopeaesineitä lähetettiin rahapajaan ja kuninkaallista eläkettä nauttivien piti antaa selvitys, miksi heillä on kyseinen eläke. Samaan aikaan kuningas riitaantui jesuiittojen kanssa ja karkotti heidät Ranskasta. Tästäkin kansa syytti Madame de Pompadouria, vaikka historiankirjoitus osoittaa, että hän arvosti jesuiittojen hurskautta ja puhui heidän puolestaan kuninkaalle.[53][1]

Pompadourin markiisitar Jeanne-Antoinette käsissään turkismuhvi, Francois-Hubert Drouais 1760-luvun alku
Madame de Pompadourin marmorinen rintakuva, Jean-Baptiste Pigalle 1748-1751

Terveysongelmat ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeannen terveysongelmat tulivat ilmeisiksi hänen ollessaan 36-vuotias. Hänellä oli usein kuumetta ja lähes jatkuva yskä. Vuoden kuluttua hän kärsi myös sydänoireista. Viimeisessä muotokuvassaan hän on 42-vuotias, mutta näyttää huomattavasti vanhemmalta.

Kuoleman jälkeen viimeistelty muotokuva, Pompadourin markiisitar Jeanne-Antoinette, Francois-Hubert Drouais 1764

Hänen ystävättärensä kirjoitti päiväkirjaansa huolestuneena siitä, että Jeanne potee hengenahdistusta, ruoansulatusvaivoja ja unettomuutta. Vuoden 1764 talvi oli harvinaisen ankara. Helmikuun lopulla hän sai keuhkotulehduksen, jota seurasivat sydänoireet. Kyseessä oli mahdollisesti keuhkosyöpä.[1]

Maaliskuun alussa Jeanne ripittäytyi mutta toipui, ja kuningas siirrätti hänet Versaillesiin. Vanhan hovisäännön mukaan kukaan ei saisi kuolla Versaillesissa, joten Ludvig XV teki suuren poikkeuksen. Kuningas kävi Jeannen luona nyt joka päivä. Kun Jeanne kuoli keuhkokuumeeseen 15. maaliskuuta 1764, kuningas perui seuraavalle päivälle määrätyt juhlapäivälliset ja vietti päivän Jeannen ystävien ja omaisten parissa. Kuningas ei tullut hautajaisiin, mutta tervehti Versaillesista lähtevää hautajaiskulkuetta parvekkeeltaan. Madame de Pompadour haudattiin Pariisin Kapusiiniluostariin äitinsä Madeleine de La Motte Poissonin ja 8-vuotiaana vatsakalvontulehdukseen kuolleen tyttärensä Alexandrine-Jeanne Le Normant d'Étiolles'n (1744–1754) viereen.[54] Luostari purettiin vuonna 1806 ja sen paikalla on nykyisin Place Vendôme.

Historian väärinkäsityksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta aikalaistensa ja suuren osan historioitsijoitten käsityksistä Madame de Pompadour ei hankkinut kuninkaalle rakastajattaria. Kun Pompadourin ja Ludvig XV:n seksisuhde päättyi, kuningas tapasi nuoria naisia ​​Versaillesissa erityisesti tätä tarkoitusta varten perustetussa talossa, nimeltä Parc-aux-Cerfs (Peurapuisto). Se ei ollut, kuten usein kuvataan, haaremi vaan siellä oli vain yksi nainen kerrallaan. Pompadour ei ollut mukana mitenkään muuten kuin hyväksyessään sen "välttämättömänä".[55]

Madame de Pompadourin ainoa panos Parc-aux-Cerfs'in suhteen oli hyväksyä se soveliaaksi vaihtoehdoksi kilpailijalle hovissa. Hän totesi: "Haluan hänen sydämensä! Kaikki nämä pikkutytöt, joilla ei ole koulutusta, eivät ota sitä minulta. En olisi niin rauhallinen, jos näkisin jonkun kauniin hovinaisen tai naisen pääkaupungista yrittävän valloittaa sitä."[56]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 16, Valistuksen aika, kolmas uudistettu laitos, suomentanut Lauri Hirvensalo, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1983 ISBN 951-0-09744-6
  • Lindqvist, Herman: Madame de Pompadour. Äly, kauneus, valta. Suomentanut Päivi Kivelä. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 2010, ISBN 978-951-0-35293-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j Jeanne-Antoinette Poisson, marquise de Pompadour Encyclopedia Britannica. Viitattu 26.4.2017.
  2. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 10- 12
  3. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 17–18
  4. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 18
  5. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 19–20
  6. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 20
  7. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 33–34
  8. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 70–78, 200
  9. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 21–25
  10. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 26-29
  11. ↑ Madame de Pompadour Is Born History Channel. Arkistoitu 26.4.2017. Viitattu 26.4.2017.
  12. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, 15-29
  13. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 35
  14. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 38- 56
  15. ↑ Hooper-Hamersley, Rosamond: The Hunt after Jeanne-Antoinette de Pompadour: Patronage, Politics, Art, and the French Enlightenment. Lexington Books, 2011. s. 71 ISBN-13 978-0739149638 Levron, Jacques: Pompadour. Allen and Unwin, London 1963. S. 29.
  16. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 58-59
  17. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 60
  18. ↑ a b Madame de Pompadour Biography.com. A&E Television Networks. Arkistoitu 8.7.2015. Viitattu 26.4.2017.
  19. ↑ a b Thomas Oldrup: Rakastajatar vallankahvassa Maailmanhistoria-lehti. 2011. Viitattu 26.4.2017.
  20. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 62
  21. ↑ Hooper-Hamersley, Rosamond: The Hunt after Jeanne-Antoinette de Pompadour: Patronage, Politics, Art, and the French Enlightenment. Lexington Books, 2011. s. 89 ISBN-13 978-0739149638
  22. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 68, 108
  23. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 75- 78
  24. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 84-91
  25. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 92-100
  26. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 127-130
  27. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 16, 1983, s. 256
  28. ↑ Lever, Évelyne & Temerson, Catherine: "Patroness of the Arts". Madame de Pompadour: A Life. Macmillan, 2013. Luku 16, s. 176.  ISBN 9780312310509.
  29. ↑ Younger, Fletcher William: Bookbinding in England and France. Рипол Классик, 1897. S. 70.  ISBN 978-1-141-52870-7.
  30. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 159-160
  31. ↑ Evelyne Lever: Madame de Pompadour: A Life. Macmillan, 2003-09. ISBN 978-0-312-31050-9 Teoksen verkkoversio (viitattu 23.6.2024). (englanti)
  32. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 16, 1983, s. 254
  33. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 167
  34. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 161-163
  35. ↑ a b Madame de Pompadour Palace of Versailles. 17.2.2023. Viitattu 23.6.2024. (englanniksi)
  36. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 151-153
  37. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 150
  38. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 241-242
  39. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 245
  40. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 136, 139-140, 147
  41. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 194
  42. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 204
  43. ↑ The Madame Pompadour's Apartments Palace of Versailles. 28.6.2021. Viitattu 23.6.2024. (englanniksi)
  44. ↑ This is Versailles thisisversaillesmadame.blogspot.com. Viitattu 23.6.2024. (englanti)
  45. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 206-208
  46. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 16, 1983, s. 257
  47. ↑ Goodman, Elise: The portraits of Madame de Pompadour: Celebrating the Femme Savante, Berkeley: University of California Press, 2000. S. 11.
  48. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 208
  49. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia,1983, osa 16, s. 257
  50. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 235-240
  51. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 252-257
  52. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 290- 307
  53. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 291-303
  54. ↑ Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 296-324
  55. ↑ Mitford, Nancy: Madame de Pompadour. H. Hamilton, London 1954 s. 190.
  56. ↑ Pevitt, Christine: Madame de Pompadour: mistress of France. Grove Press, New York 2003, s. 159.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Madame_de_Pompadour&oldid=22850796”