Maankäyttölaki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Maankäyttölaki oli Suomessa 1955[1]–1977[2] voimassa ollut laki, jonka avulla valtio pyrki edistämään kansalaisten asettumista maan eri osiin. Lailla pyrittiin edistämään maaseudulla asuvien ihmisten toimeentulomahdollisuuksia ja parantamaan heidän asunto-olojaan. Maankäyttölaki oli suunnattu niille ihmisille, jotka halusivat saada elantonsa osaksi tai kokonaan maatilataloudesta tai kalastuksesta. Laki koski Manner-Suomen maalaiskuntia, ei Ahvenanmaan maakuntaa, ja se oli osa suurempaa lainsäädäntökokonaisuutta.[3]

Lain tarve

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aiheuttama siirtoväen, sotainvalidien, sotaleskien ja sotaorpojen asutustarve hoidettiin siirtoväen pika-asutuslailla ja vuonna 1945 säädetyllä maanhankintalailla. Kun poikkeusoloista johtunut asutustoiminta oli saatu suoritettua, haluttiin säätää normaalioloihin soveltuva asutuslaki eli maankäyttölaki. Sen avulla pyrittiin muodostamaan elinkelpoisia maatiloja ja järjestämään lisämaata aiemmin perustetuille pienille tiloille.[3]

Maatalouden lainoitustilannetta selkiyttämään pyrkinyt Maankäyttölainsäädäntökomitea antoi 1949 ehdotuksen maankäyttölaiksi. Se tuli kuitenkin voimaan vasta vuoden 1959 alussa, ja sillä korvattiin muun muassa vuoden 1936 asutuslaki. Asutustoimintaan suunnattujen valtion lainojen välittämiseen maankäyttölaki ei tuonut juuri muutoksia, sillä lainoja välittivät kunnat, osuuspankit, säästöpankit ja Suomen Hypoteekkiyhdistys.[4]

Ajat muuttuivat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maankäyttölaki turvasi sekä uusien tilojen perustamisen että uudisraivauspalkkiot, mutta ajat muuttuivat ja peltoja alettiin paketoida. Lopullisesti maatalouspolitiikan suunta muuttui 1966, kun asutusrahasto muutettiin maatilatalouden kehittämisrahastoksi ja maankäyttölain muutokset mahdollistivat maatalouden rakenteen ja tilojen elinkelpoisuuden parantamisen. Valtio pyrki näin edistämään keskikokoisten perheviljelmien muodostumista.[5]

Maankäyttölainsäädännön kokonaisuudistus kesti lähes kymmenen vuotta. Huhtikuun alussa 1977 voimaan tullut maatilalaki kumosi maankäyttölain ja vakiinnutti halpakorkoisten valtion lainojen jakoperiaatteet. Asutustoiminnan päätyttyä myös valtion maataloushallintoa uudistettiin esimerkiksi yhdistämällä 1971 asutushallitus ja maataloushallitus maatilahallitukseksi.[6][2]

Maankäyttölakiin liittyneet lait

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Laki maankäyttölainoista (354/1958)
  • Laki yhteislaitumista (355/1958)
  • Laki asutusyhteismetsistä (356/1958)
  • Laki pakkohuutokaupalla myytävien kiinteistöjen lunastamisesta valtiolle annetun lain muuttamisesta (357/1958)
  • Laki valtion virkataloihin kuuluvain vuokra-alueiden lunastamisesta sekä virkatalojen käyttämisestä annetun lain muuttamisesta (358/1958)
  • Laki valtion maan käyttämisestä ja maan pakkolunastamisesta maankäyttölain tarkoituksiin (359/1958)
  • Laki asutuslainsäädännön kumoamiseen liittyvistä toimenpiteistä (360/1958)
  • Laki eräiden vuokra-alueiden lunastamisesta maalaiskunnissa (361/1958)
  • Laki siitä, mitä jakotoimituksissa taajahkoa asutusta varten maaseudulla on huomioonotettava, annetun lain muuttamisesta (362/1958).

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden historia III. Suurten muutosten aika. Jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 914:3) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-480-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Maankäyttölaki, Suomen asetuskokoelma 353/1958, 117 §.
  2. ↑ a b Maatilalaki, Suomen asetuskokoelma 188/1977, 104 §.
  3. ↑ a b Otavan iso tietosanakirja. (Osa 1, palsta 785–787, hakusana asutustoiminta) Helsinki: Otava, 1963.
  4. ↑ Markkola 2004, s. 75.
  5. ↑ Markkola 2004, s. 174.
  6. ↑ Markkola 2004, s. 174–175.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Maankäyttölaki&oldid=22175443”