Münchenin sopimus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Münchenin konferenssi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ribbentrop, Chamberlain ja Hitler neuvottelemassa Münchenin sopimuksesta.

Münchenin sopimus oli eräiden Euroopan suurvaltojen solmima sopimus Tšekkoslovakian sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Münchenin konferenssi pidettiin ja sopimus allekirjoitettiin 29.–30. syyskuuta vuonna 1938. Paikalla olivat Adolf Hitlerin edustama Saksa, Neville Chamberlainin edustama Yhdistynyt kuningaskunta, Édouard Daladierin edustama Ranska sekä Benito Mussolinin edustama Italia.

Konferenssin tarkoitus oli ratkaista sudeettialueista syntynyt kriisi. Alueella oli huomattava saksalaisväestö, ja Hitler vaati sen liittämistä Saksaan. Alue oli kuitenkin strategisesti tärkeä myös Tšekkoslovakialle, sillä suuri osa sen rajapuolustusta sijaitsi siellä. Myös tärkeä aseteollisuuteen keskittynyt Škodan tehdas sijaitsi sudeettialueella. Konferenssissa siis päätettiin Tšekkoslovakian tulevaisuudesta, vaikka maalla itsellään ei edes ollut edustajaa paikalla. Alueiden luovuttamista on pidetty Saksan lepyttely-yrityksenä, jotta sodalta vältyttäisiin.

Versaillesista Müncheniin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan laajeneminen 1938–1939 ennen sotaa

Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen 10. syyskuuta 1919 allekirjoitettu Saint-Germainin sopimuksella muodostettiin lokakuun 1919 jälkeen Tšekkoslovakian tasavalta. Sopimuksessa ympärysvallat ja Itävalta-Unkarin seuraajat sopivat järjestelyistä entisen keisarikunnan alueella. Siinä otettiin huomioon tšekkien ja slovakkien oikeus kansallisvaltion perustamiseen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin määrittelemän ”kansojen oikeus hallita itse itseään” -periaatteen mukaisesti.

Sopimus ei ottanut huomioon sitä, että Böömin, Määrin, Slovakian, Rutenian ja Sleesian alueilla oli runsaasti etnisiä vähemmistöjä, joista jotkut olivat alueellaan jopa enemmistöinä. Suuria vähemmistöjä olivat esimerkiksi sudeettialueen saksalaiset, Etelä-Slovakian unkarilaiset sekä Sleesian puolalaiset.

Myös tšekeillä ja slovakeilla oli toisistaan eroava valtiomenneisyys, mikä kielellisestä samankaltaisuudesta huolimatta vaikeutti tšekkoslovakialaisen kansallisvaltion muodostamista. Tšekit ja slovakit olivat asuneet aikaisemmin yhdessä Suur-Määrin alueella mutta olivat jo kauan olleet valtiollisesti erossa toisistaan. Slovakit olivat olleet lähes tuhat vuotta unkarilaisten vallan alla ja tšekit puolestaan kuuluneet yhtä kauan itävallansaksalaisen kulttuurin piiriin. Böömin kuninkaatkin olivat olleet Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja sittemmin Itävallan alaisia. Erilainen tausta oli erkaannuttanut tšekkejä ja slovakkeja toisistaan, jotka Tšekkoslovakiassa kansallisvaltioaatteen perusteella yhdistettiin valtiollisesti, jotta voitaisiin perustella maan itsenäisyyttä ja samalla rajoittaa saksalaista vaikutusta niiden piirissä. Itävalta-Unkarin politiikka tšekkejä kohtaan oli ollut ajoittain heidän kansallisuusaatettaan voimakkaasti rajoittava.

Tšekkoslovakian esittämät kartat vähättelivät vähemmistöjä, mutta niitä ei lopulta vastustettu voimakkaasti vähemmistökansallisuuksien keskuudessa, vaan olotilaan sopeuduttiin. Valtioajatuksena oli puolustaa vasta muodostuvaa uutta kansallisvaltiota, jossa tšekit ja slovakit muodostivat niukasti puolet alueen väestöstä. Toinen puoli väestöstä muodostui sudeettialueen saksalaisista, unkarilaisista, saksalaistuneista juutalaisista, puolalaisista, ruteeneista (ukrainalaisista) sekä romaneista, jotka kaikki asuivat monikulttuurisessa entisessä keisarikunnassa.

Imperialismista toiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päästyään eroon Itävalta-Unkarin Itävallan vaikutuksesta tšekit tšekkiläistivät saksalaisilta hallinnon muun muassa Böömissä, mutta myös Slovakiassa, jossa oli puutetta entisen Itävalta-Unkarin saksalaiset ja unkarilaiset virkamiehet korvaavista slaaveista.

Saint-Gernain-en-Layen sopimuksessa oli taattu slovakeille kansanäänestyksen mahdollisuus liitosta tšekkien kanssa, mutta sitä ei ollut järjestetty.

1930-luvun lama ja kansallissosialismin nousu Saksassa vaikuttivat myös sudeettimaahan. Saksalaisten ja unkarilaisten lisäksi myös slovakit pyrkivät rajoittamaan tšekkien vaikutusvaltaa Tšekkoslovakiassa. Tasavertaisen liittosuhteen vertauskuvaksi yrittivät slovakit saada muutettua Tšekkoslovakian kirjoitetuksi muodossa Tšekko-Slovakia. Sudeettialueiden luovutuksen jälkeen maa muuttuikin slovakkien kannalta liittovaltiomaisemmaksi.

Sudeettialueiden kriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1918 keisarillisen neuvoston Böömin saksankieliset jäsenet kieltäytyvät hyväksymästä liittymistä vastaperustettuun Tšekkoslovakian tasavaltaan. He puolestaan ehdottivat alueittensa liittämistä saksankieliseen Itävaltaan sekä kahden alueellisen hallituksen pystyttämistä:

  • Böhmerwaldgau – Böömin eteläosa pyysi liittämistä Oberösterreichin Kreisiin
  • Deutschböhmen – Böömin luoteisosa
  • Sudetenland – Määrin pohjoisosa sekä Itävallan Sleesia
  • Südmähren – Määrin eteläosa pyysi liittämistä Niederösterreichin Kreisiin.

Yhdessä näitä alueita kutsuttiin dedeeteiksi. Niiden alueella asui kolme miljoonaa maan 15 miljoonasta asukkaasta.

Vastakkainasettelu saksalaisten ja tšekkien välillä paheni koko 1930-luvun ajan. Saksalainen vähemmistö, joka oli kuitenkin enemmistö mainituilla neljällä alueella, seurasi natsipoliitikko Konrad Henleiniä, joka liioitteli vaatimuksissaan. Todellinen kriisi puhkesi Itävallan ja Saksan Anschlussin jälkeen vuonna 1938. Silloin oli jo hyvin todennäköistä, että Hitlerin seuraava vaatimus koskisi sudeettialueiden liittämistä Saksan valtakuntaan.

Münchenin konferenssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neville Chamberlain esittelee Münchenin sopimusta väkijoukolle Hestonin lentoasemalla 30. syyskuuta 1938 palattuaan sopimusneuvotteluista
Sopimuksen allekirjoituspaikka Führerbau toimii nykyään korkeakouluna (Hochschule für Musik und Theater München).

Ranska ja Neuvostoliitto olivat kumpikin solmineet Tšekkoslovakian kanssa 1936 liiton, mutta kumpikaan ei ollut vielä vuonna 1939 valmis sotaan Saksaa vastaan. Josif Stalin oli haluton puolustamaan kapitalistista valtiota. Pääministeri Daladierin Ranska oli lähestymässä vaaleja, joten ajankohta oli huono sotilaallisiin operaatioihin ryhtymiselle varsinkaan ilman Ison-Britannian tukea tai osallistumista. Adolf Hitler oli yliarvioinut Saksan uudelleenaseistuksen laajuuden ja halusi konfliktia. Vauhdin hidastajana toimi Benito Mussolini, joka ei halunnut mukaan eurooppalaiseen selkkaukseen ja kehotti Hitleriä neuvottelupöytään. Kokous pidettiin Münchenissä syyskuussa vuonna 1938.

Ranska ja Neuvostoliitto siis jättivät Tšekkoslovakian ilman tukea, ja Münchenin sopimus hyväksyttiin yksimielisesti. Pääministeri Neville Chamberlain sai Isossa-Britanniassa sankarin vastaanoton noustessaan Münchenistä palaavasta lentokoneesta. Kansanjoukot uskoivat, että suurin mahdollinen konflikti vältettäisiin. Kansakunta oli helpottunut ja kiitollinen rauhan pelastajille, vaikka kyse oli vain löyhästä ja lykkäämiseen tähtäävästä kompromissista.

Sopimuksen mukaisesti tšekkien tuli evakuoida sudeettialueet ennen 19. lokakuuta 1938 ja ne piti miehittää asteittain saksalaisin joukoin. Lisäksi osa Sleesiaa (906 km² – 258 000 asukasta) tuli luovuttaa Puolalle.

Tämän lisäksi Chamberlain palasi kotiin mukanaan Saksan ja Ison-Britannian välinen lisäsopimus, jossa osapuolet sitoutuivat neuvottelemaan rauhanomaisesti osapuolten tulevaisuudesta. Juuri tätä osaa sopimuksesta pääministeri piti kädessään kun hän juhlallisesti ja riemuiten palasi Lontooseen.

Tšekkien hallitus antautui 30. syyskuuta 1938 ja suostui Münchenin sopimuksen pykäliin.

Tämä kriisi antoi kuitenkin demokraattisille hallituksille mahdollisuuden ymmärtää, millaista vaaraa autoritäärinen Saksa ja sen johtaja Hitler edustivat.

Münchenin kokouksen on todettu vaikuttaneen myös talvisodan syttymiseen, sillä Neuvostoliitto veti omat johtopäätöksensä länsivaltojen myönnytyksistä Saksalle ja alkoi etsiä uusia toimintavaihtoehtoja aikaisemmalle politiikalleen, jolla se oli pyrkinyt yhdistämään länsivaltoja Saksan vastaiseen rintamaan.[1] Neuvostoliitto käynnisti Boris Jartsevina esiintyneen toisen lähetystösihteeri Boris Rybkinin avulla Suomessa Jartsev-neuvottelut, joiden tarkoituksena oli selvittää Suomen asenne siihen mahdollisuuteen, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Neuvottelut alkoivat todennäköisesti Neuvostoliiton Helsingin suurlähettilään ja Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Maksim Litvinovin tietämättä, minkä vuoksi niihin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Sopimuksen seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen seurauksena Tšekkoslovakia menetti 28 160 km2:n laajuisen alueen[2], noin 20 prosenttia pinta-alastaan. Alueella asui noin 2 800 000 saksalaista, mutta myös 800 000 tšekkiä.

Menetetyt alueet olivat olleet Tšekkoslovakialle sekä taloudellisesti että sotilaallisesti keskeisiä, sillä siellä oli 60 % maan kivihiili- ja 80 % ruskohiili­varoista, 86 % kemikaali- ja 80 % sementtiteollisuudesta, 70 % rauta- ja teräs­teollisuudesta, 70 % sähkön­tuotannosta ja 50 % metsävaroista.[2] Uusi raja pirstoi pahasti myös maan rautatie-, maantie- ja puhelinlennätinverkoston.[2] Lisäksi Tšekkoslovakiasta tuli käytännössä puolustuskyvytön, sillä menetetyllä alueella olivat maan kaikki linnoituslaitteet.[2]

Valmistautuessaan yhteenottoon, joka kaikista osapuolista tuntui väistämättömältä, eurooppalaiset suurvallat olivat asettaneet armeijansa valmiustilaan ensimmäisen kerran ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Münchenin sopimus näytti väliaikaisesti rauhoittaneen sudeettialueen kriisin. Laajasti kuitenkin arvioitiin, että pahempaa olisi tulossa.

Neuvostoliitto oli merkittävin Münchenin sopimuksesta pois jäänyt valtio, vaikka Neuvostoliitto oli Ranskan veroinen kumppani 1936 Tšekkoslovakian turvallisuutta takaavassa sopimuksessa. Stalin näki, että Iso-Britannia ja Ranska olivat valmiit uhraamaan pienen liittolaisensa saksalaisille vaateille, ja pelkäsi, että maat tekisivät tulevaisuudessa samoin Neuvostoliiton suhteen, jolloin kommunistit ja kansallissosialistit joutuisivat keskenään taisteluun. Näin Iso-Britannia ja Ranska saisivat helpon voiton kahdesta totalitaarisesta valtiosta niiden heikennettyä toisensa. Stalin tajusi myös sen, että Puola tai Romania eivät olleet valmiita hyväksymään neuvostoarmeijan kauttakulkua maansa halki eivätkä myöskään neuvostoliittolaisten lentokoneiden ylilentoja, jos joukkoja olisi tarvittu tšekkien avuksi. Sen tunnustaminen vaikutti huomattavalla tavalla syyskuussa 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen syntyyn.

Tšekkoslovakia menetti omaa, liittosuhteista riippumatonta sotilaallista puolustuskykyään. Sudeettimaalle oli perustettu lähes Maginot-linjan veroinen puolustusjärjestelmä, joka kuului sudeettimaan luovutuksen jälkeen Saksan valtakuntaan. Ilman tätä puolustuslinjaa maan itsenäisyyden puolustaminen aseellisesti olisi käytännössä mahdotonta. Jäljelle jääneiden Tšekkoslovakian osien itsenäisyys riippuisi luovutusten jälkeen Saksan hallituksen tahdosta sekä muiden eurooppalaisten suurvaltojen halusta ja kyvystä puolustaa niitä valtionrajoja, jotka ne olivat Münchenin sopimuksella taanneet.

Muut alueluovutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Münchenin sopimuksen seurauksena myös puolalaisenemmistöinen Teschenin alue liitettiin lokakuussa 1938 Puolaan ja Slovakian osittain unkarilaisenemmistöiset etelä- ja itäosat marraskuussa 1938 ja maaliskuussa 1939 Unkariin Wienin välitystuomiolla. Nämäkin aluemuutokset peruttiin toisen maailmansodan jälkeen lukuun ottamatta Ruteniaa, joka siirtyi Unkarilta Neuvostoliitolle.

Reaktiot Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Eurooppaa syys- ja lokakuussa 1938 järkyttänyt kriisi heijastui Itämeren piirissä myös Suomeen. Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov luonnehti Euroopan olleen tuolloin ”kahden tuuman päässä sodasta”.[3] Suomen ulkoministeriö siirtyi 14. syyskuuta ympärivuorokautiseen päivystykseen, ja puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim vaati 20. syyskuuta osittaisen liikekannallepanon julistamista.[4] Helsingin lehdet kertoivat 24. syyskuuta Neuvostoliiton laivaston ja ilmavoimien loukanneen useissa kohdin Suomen merialueita ja ilmatilaa. Muutamaa päivää myöhemmin puolustusministeriö vahvisti, että Suomen rannikkopuolustusta oli vahvistettu ja ”pienehkö määrä” reserviläisiä kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Myös Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson oli jo 23. syyskuuta ilmoittanut, että armeijan ja laivaston vapautuva miehistö oli toistaiseksi pidetty palveluksessa.[5]

Münchenin sopimuksen tultua solmituksi myös Suomessa tunnettiin yleisesti helpotusta siitä, että suursodan syttyminen Euroopassa näytti olevan vältetty. Juuri Työväen akatemian johtajaksi valittu maisteri Yrjö Kilpeläinen (nimimerkki Jahvetti) katsoi kuitenkin omassa kommentissaan sopimuksen syntyneen tavalla, joka saattoi muodostua kohtalokkaaksi sekä yleisten oikeusperiaatteiden että varsinkin pienten kansojen olemassaolon kannalta:

» [Münchenin sopimuksen solmiminen] ei tapahtunut suinkaan niiden ylevien oikeusperiaatteiden hengessä, jotka ainakin edes muodollisesti julistettiin 1920-luvulla määrääviksi valtioiden välisiä suhteita järjestettäessä, ja jotka perustuivat kaikkien kansojen, pienimpienkin, tasa-arvoisuuteen. Ei, vaan se tapahtui sen voimapolitiikan merkeissä, joka on lyönyt leimansa koko 1930-luvun uusimperialistiseen aikaan. Kansa, jonka tärkeät elinedut olivat kysymyksessä, ei saanut edes itse olla päättämässä kohtalostaan, vaan sen ratkaisivat ulkopuoliset tekijät, joilla oli takanaan enemmän voimaa. Vain käsittelyn loppuvaiheessa se sai lähettää edustajansa kuulemaan omaa kuolemantuomiotaan.[6]»

Hitler rikkoo Münchenin sopimuksen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Münchenin sopimusta oli niin lännessä kuin idässäkin pidetty Adolf Hitlerin suurena voittona, mutta Hitler itse oli toista mieltä. Neuvonantajilleen hän sanoi Ison-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan. Jo kolmen viikon kuluttua Münchenin kokouksesta hän antoi Saksan sotavoimille käskyn alkaa valmistella tynkä-Tšekkoslovakian miehitystä, mihin tšekkien ja slovakkien keskinäiset ristiriidat antoivat hänelle tekosyyn. Hitler pakotti uhkavaatimuksella Slovakian julistautumaan itsenäiseksi, ja hänen johdollaan käynnistettiin propagandakampanja saksalaisen väestön Tšekkoslovakiassa muka kärsimästä sorrosta.[7]

Tšekkoslovakian vanha ja sairas presidentti Emil Hácha sai 13. maaliskuuta 1939 kutsun Berliiniin, jonne hän saapui seuraavana päivänä. Vasta keskiyön jälkeen hän pääsi Hitlerin puheille. Hitler ilmoitti, että saksalaiset joukot marssisivat Tšekkoslovakian rajan yli seuraavana aamuna kello kuusi, ja vakuutti, että jokaista tšekkiläistä pataljoonaa vastaan Saksalla olisi yksi divisioona. Saksan ilmavoimien komentaja, marsalkka Hermann Göring tehosti uhkausta varoittaen, että mikäli tšekit ryhtyvät vastarintaan, Praha tuhottaisiin ilmapommituksella. Tämän kuultuaan Hácha pyörtyi, ja Hitlerin henkilääkärin virvoitettua hänet ruiskeella hän soitti Prahaan ja sai hallituksensa myöntymään siihen, ettei vastarintaan ryhdyttäisi. Aamuyöllä 15. maaliskuuta kello 4 julkistettiin tiedote, jonka mukaan Hácha oli ”luovuttanut kansansa kohtalon luottavaisesti Führerin käsiin”, ja vielä samana iltapäivänä Hitler matkusti Prahaan ja vietti seuraavan yön Böömin kuninkaiden entisessä palatsissa.[7]

Maaliskuun 16. päivänä 1939 Tšekkoslovakia lakkasi virallisesti olemasta, kun Saksan armeija valloitti loputkin Böömin ja Määrin alueesta, josta tuli Saksan Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatti. Samaan aikaan Slovakia julistautui itsenäiseksi Slovakian valtioksi, joka kuitenkin toimi ulkopoliittisesti riippuvaisena Saksasta. Sitä johti isä Tiso, jonka slovakit kuitenkin hirttivät sodan jälkeen maanpetoksesta tuomittuna.

Muu maailma oli tuskin ehtinyt toipua Tšekkoslovakian kaappauksesta, kun Hitler teki jo seuraavan siirtonsa. Heti Prahan miehityksen jälkeen hän esitti Liettualle uhkavaatimuksen Memelin palauttamisesta Saksan yhteyteen. Liettuan hallitus taipui, ja vain viikon kuluttua Prahan miehityksestä, 22. maaliskuuta 1939, Hitler matkusti itse Memeliin julistamaan, että yksi Versailles'n rauhassa Saksasta riistetty alue oli jälleen yhdistetty emämaahan.[8]

Tšekkoslovakian maaliskuun 1939 tapahtumien jälkeen toisaalta Iso-Britannia ja Ranska, toisaalta Neuvostoliitto tekivät omat johtopäätöksensä. Länsivallat käsittivät, miten paljon Hitlerin sanaan oli luottamista, ja totesivat, että periksi antaminen oli lopetettava. Neuvostoliiton näkökulmasta taas Saksan toimet Tšekkoslovakiaa kohtaan – ja vielä selvemmin Saksan painostus seuraavaksi Puolaa kohtaan – osoittivat suuntausta itään. Moskovassa heräsi kysymys, oliko Hitlerin tarkoituksena teoksessaan ”Mein Kampf” esittämänsä ohjelman mukaisesti jatkaa tunkeutumistaan vielä kauemmaksi itään eli Neuvostoliiton alueella ainakin Ukrainaan. Neuvostoliiton epäluuloa Hitleriä kohtaan lisäsi se, että tämä oli asettunut puheidensa ja lausuntojensa sävyn perusteella selvästi kommunismin vastustajaksi. Moskovassa tulkittiin Saksan pyrkineenkin unohtamaan Rapallon sopimuksen, jonka Saksa ja silloinen Neuvosto-Venäjä olivat solmineet ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[9]

Iso-Britannia ja Ranska aloittivat joukkojensa liikekannallepanon ikään kuin mitään konkreettista ja hälyttävää ei olisi tapahtunut. Hitlerin hyökkäys Puolaan merkitsi kuitenkin toisen maailmansodan alkamista.

Usein yhdistetään kuuluisa Benešin asetus, joka edellytti sudeettialueen saksalaisten häätämistä ja asuttamista muualle, sekä vuoden 1945 Potsdamin konferenssin päätökset. Tässä päätöksessä määrättiin noin 11 miljoonan saksalaisen siirtäminen Tšekkoslovakiasta, Puolasta ja Unkarista.

Tšekkoslovakia hääti alueiltaan vuosina 1945–1948 kolme miljoonaa etnisesti saksalaista kansalaistaan, joiden kaikkien todettiin tukeneen natsihallintoa tai Konrad Henleinin natsimyönteistä saksalaispuoluetta. Poikkeuksen tekivät natseja vastaan taistelleet ja henkilöt, joiden asema ja tehtävä heidän osaamisensa tähden olisi ollut vaarassa. Maasta ajettiin kaikkiaan 250 000 henkilöä, lähes 10 prosenttia väestöstä.

Saksalaisten omaisuus takavarikoitiin maanpaossa olevan presidentti Benešin asetuksella. Nämä kansalaiset menettivät myös kansallisuutensa.

Asetuksella oli pitkäaikainen vaikutus Tšekin tasavallan sekä sen naapureiden Itävallan ja Saksan suhteisiin, vaikka maiden hallitukset pitivätkin asiaa loppuun käsiteltynä. Painostustarkoituksessa syntyi kuitenkin kansalaisjärjestöjä, varsinkin Baijerissa, vaatimaan asetuksen kumoamista. Muuttamaan joutuneiden ikääntyminen ja kuolema ovat osaltaan vähentäneet tšekkeihin kohdistuvaa painostusta asiantilan korjaamiseksi. Varsinkin maan jäsenyys Euroopan unionissa on ollut omiaan vähentämään paineita. Kuitenkin vuonna 2009 asiasta heräsi jälleen kiivas keskustelu Tšekin EU-vastaisen presidentti Václav Klausin vaadittua Lissabonin sopimuksen allekirjoittamiselle ehdoksi takeita siitä, etteivät sudeettialueilta karkotetut saksalaiset ole jatkossakaan oikeutettuja mihinkään korvauksiin.

Münchenin sopimuksen mitätöinti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1973 Länsi-Saksa ja Tšekkoslovakia ilmoittivat Bonnissa käytyjen neuvottelujen tuloksena päässeensä periaatesopimukseen Münchenin sopimuksen hautaamisesta.[10] Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyttyä Saksa ja Tšekkoslovakia allekirjoittivat helmikuussa 1992 keskinäisen hyvän naapuruuden sopimuksen. Osa menneisyyden vaikeimmista pulmista oli kuitenkin jouduttu jättämään pois sopimustekstistä. Tšekkoslovakiassa oltiin pettyneitä siitä, ettei Saksa julistanut Münchenin sopimusta alusta alkaen laittomaksi.[11]

  1. Larmola, Heikki: The "Czechoslovak path". A communist route to power monopoly in 1943-1948 within the framework of "mitteleuropa", great power setting, and the Soviet sphere of interests. A neorealist and historical approach. Väitöstutkimuksen suomenkielinen tiivistelmä. 3.5.2003. Arkistoitu 4.12.2008. Viitattu 30.9.2018.
  2. a b c d William L. Shirer: ”Münchenin seuraukset”, Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I: Kansallissosialistisen Saksan historia, s. 484. Suomentanut Tapio Hiisovaara. Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5
  3. Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 96. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  4. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 116. Helsinki: Otava, 1987.
  5. Jakobson 1955, s. 97.
  6. Simppa: Jahvetti – legenda jo eläessään, s. 60. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07283-4.
  7. a b Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 263–264. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  8. Jakobson 1999, s. 264.
  9. Aaro Pakaslahti: Talvisodan poliittinen näytelmä, s. 45. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1970.
  10. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 50. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
  11. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993, s. 50. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]