Vammaisuus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Liikuntavammaisuus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eri vammaisuuksien symboleja.

Vammaisuus on lääketieteellinen, poliittinen ja juridinen käsite. Yleiskielessä "vammalla" tarkoitettiin vielä 1930-luvulla vain henkilön saamaa tilapäistä vauriota.[1] Suomessa käsite korvasi lainsäädännössä aikaisemmin käytetyn sanan "invaliditeetti" 1900-luvun loppupuolella.[1] Juridisesti vammaisuus määritellään niissä laeissa, joissa säädetään vammaisten henkilöiden saamista etuuksista. [2] Poliittisesti vammaisuutta on määritelty etenkin Yhdistyneiden kansakuntien julistuksissa.[3] Lääketieteessä puhutaan vammoista, mutta Tautiluokituksessa ICD-10 "vammaisuus" esiintyy vain käsitteessä "kehitysvammaisuus". [4]

YK:n Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista antaa vammaisuudelle poliittisen määritelmän. Sen mukaan vammaisuudella on kolme henkilöön liittyvää ulottuvuutta: vaurio (impairment), toimintavajavuus (disability) ja osallistumisen aste (participation). YK:n hyväksymän määritelmän mukaan henkilön osallistumisen rajoitukset eivät johdu pelkästään vauriosta eli vammasta ja sen aiheuttamasta toimintavajavuudesta, kuten asia aikaisemmin nähtiin, vaan niiden yhteisvaikutuksesta ympäristön esteiden kanssa.[3][5]

Määrittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsite disability kehittyi fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustiloja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi luultavasti Yhdysvaltojen sosiaalivakuutuslainsäädännössä 1930-luvulla. Kansainvälisesti käsitteen käyttö yleistyi YK:n ohjelmien avulla.[6]

Suomalaisessa lainsäädännössä käytössä oli pitkään käsite "invaliidi", joka tuli käyttöön invaliidihuoltolaissa vuonna 1946.[7] Se tuli latinan sanasta invalidus (heikko, voimaton, heiveröinen), joka muodostui osista in- (epä-) ja validus (voimakas; luja; väkevä, vahva; terve, hyvinvoipa).[8] Käsitettä korvaamaan löytyi Helsingin Sanomien sanakilpailun tuloksena vuonna 1942 käsite "vammainen".[1]

Käsite "vammainen" tuli käyttöön invaliidihuoltolain korvanneessa vammaispalvelulaissa vuonna 1987. Suomen vammaispalvelulaki määrittelee lain mukaisiin palveluihin oikeutetun vammaisen tavalla, joka tunnistaa YK:n yleissopimuksen määritelmän kolme osatekijää eli vamman, toimintarajoitteen ja osallistumisen. Lisäksi henkilö on lain tarkoittama vammainen ainoastaan, jos hän välttämättä tarvitsee lain tarjoamia palveluja:

"Tätä lakia sovelletaan henkilöön (vammainen henkilö), jonka: 1) vamman tai sairauden aiheuttama fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite on pitkäaikainen tai pysyvä; 2) vamma tai sairaus yhdessä yhteiskunnassa esiintyvien esteiden kanssa estää osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa; ja 3) itsenäisen elämän, osallisuuden tai yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää välttämättä tämän lain mukaisia palveluita."[9]

Laissa käytetty vammainen henkilö tarkoittaa henkilöä, joka täyttää kaikki edellytykset. Aluksi suljettiin pois ikääntymisestä johtuneet vaivat. [10]

Englanninkielen käsite disability[11] ja suomenkielen käsitteet "vammainen henkilö" tai "vamma" määritellään kunkin maan lainsäädännössä omalla tavallaan.

Vammaisuuden taustalla vaikuttavia sairauksia ja vaurioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2022 laaditussa vammaispalvelulain esittelymuistiossa (HE 191/2022) julkaistiin arvio eri vammaisryhmien koosta Suomessa. Aivo-oireisiin liittyvä vammaisuus olisi sen mukana yleisintä. ADHD:ta ja Touretten oireyhtymää esiintyisi yhteensä noin 162 000 aikuisella. Aivovamman omaavia ihmisiä olisi puolestaan 100 000, joista 15 500 kärsisi vaikeasta tai keskivaikeasta aivovammasta. Keskivaikeasta tai vaikeasta muistisairaudesta kärsisi yhteensä 93 000 henkeä. Autismikirjon häiriöistä kärsiviä olisi noin 55 000 ja kehitysvammaisia 40 000. Epilepsiakohtauksista kärsiviä olisi 20 000, joista lähes puolet sairastaisi vaikeaa epilepsiaa. MS-potilaiden määrän arvioitiin olevan noin 9 500.[12]

Skitsofeniaa sairastavien määrä olisi noin 60 000 ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä kärsivien noin 55 000. Näkövammaisia olisi yhteensä 60 000, joista sokeita 9000. Kuurojen ja viittomakieltä käyttävien huonokuuloisten määrä olisi noin 4500. Useat kymmenet tuhannet suomalaiset kärsisivät lisäksi rappeumamuutoksia aiheuttavista tuki- ja liikuntaelinsairauksista sekä vanhuuteen liittyvän raihnaistumisen aiheuttamista liikkumisvaikeuksista. Lihastautien, CP-vamman ja selkäydinvamman aiheuttamia liikuntavammoja esiintyisi puolestaan yhteensä 32 500 hengellä. Edellä esitettyjen määrien yhteissummaksi tulisi yli 700 000 vammaista, mutta luvussa ei ole huomioitu päällekkäisyyksiä eli sitä, että moni kärsii vammaisuudesta, joka johtuu yhtä aikaa useammasta eri sairaudesta tai vauriosta.[12]

Suomessa oli vuonna 2024 vain 135 000 hyvinvointialueiden vammaispalvelun asiakasta eli vain 2,5 prosenttia väestöstä oli päässyt vammaispalveluiden piiriin[13]. Vammaispalvelujen asiakkaissa on eniten yli 65-vuotiaita[14].

Kela maksoi vammaistukea 4,7 prosentille väestöstä vuonna 2023[15]. Yleisimpiä vammaisuuteen liittyviä vammoja tai sairauksia ovat olleet yli 16-vuotiailla tuensaajilla mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).[16]

Vammaisuuden biopsykososiaalinen malli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: WHO:n malli vammaisuudesta
Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä vammaisen elimellinen vaurio. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa. [12]

Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1976 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.

Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallin[17], jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä.[18] Oliverin käsitystä on arvosteltu kuitenkin liioitteluna jopa vammaisliikkeen piirissä.[19]

Vammaisuuden relationaalinen malli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

WHO:n kehittämästä vammaisuuden "biopsykososiaalisen mallin" kanssa jokseenkin identtinen on vammaisuuden relationaalinen malli, josta on alettu puhua sosiaalisen vammaistutkimuksen eli disability studies -liikkeen piirissä sosiaalisen mallin menetettyä suosiotaan.

Vammaisuuden sosiaalisen mallin mukaan vammaisuus paikantuu yksilön sijaan ympäristön tuottamiin fyysisiin ja sosiaalisiin esteisiin, joiden muuttaminen nähdään mahdollisena, toisin kuin vamman [20]. Sosiaalisessa mallissa huomio kiinnitetään muun muassa sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen ulossulkemisen tapoihin, ja vammaiset henkilöt nähdään sorrettuna ryhmänä. Sosiaalisen mallin heikkoutena on se, ettei se pysty täysin huomioimaan vamman aiheuttamaa jokapäiväistä haittaa[20].

Pohjoismaissa on kehitetty vammaisuuden relationaalinen malli, jonka mukaan vammaisuus hahmottuu yksilön ja ympäristön välisenä yhteensopimattomuutena[20]. Relationaalisen mallin mukaan vammaisuus on tilanne- ja kontekstisidonnaista sekä suhteellista. Tämä näkemys tuo vammaisuuden käsitteellistämiseen uudenlaisen dynaamisen näkökulman, joka auttaa tarkastelemaan vammaisuutta muuttuvana ilmiönä yksilön ja ympäristön välillä. Mallin heikkoutena Goodley näkee sen, ettei se erottele sosiaalisen mallin tavoin vammaa ja vammaisuutta toisistaan. Tämä johtuu osittain pohjoismaisista kielistä, joissa käsitteille ei ole selkeitä sanoja, kuten englannin kielessä (impairment/disability)[20]. Kuitenkin relationaalinen malli auttaa ymmärtämään vammaisuuteen ja kokemukseen vaikuttavia tekijöitä sekä tunnistamaan yhteiskunnallisia rakenteita ja olosuhteita, jotka luovat yksilöille toimijuuden ja osallisuuden esteitä.

Sosiaalisen ja relationaalisen mallin yhteneväisyyksiin kuuluu vahva näkemys vammaisuuden merkitysten realisoitumisesta sosiaalisen ympäristön ja vammaisen henkilön välisessä vuorovaikutuksessa. Lisäksi kummankin mallin tavoitteina voidaan Goodleyn mukaan nähdä muun muassa laajemmat systeemitason muutokset sekä ympäristön ja palveluiden saavutettavuuden lisääntyminen. Näin ollen kumpikin malli tarjoaa tulokulman tarkastella nykypäivän koululaitosta ja sen oppimisympäristöjä yksilöitä vammauttavina tekijöinä. Lisäksi relationaalinen ja sosiaalinen malli avaavat näkökulmia nykyisen uusliberalistisen yhteiskuntajärjestyksen vaikutuksista vammaisuuden määrittelyyn, vammauttaviin käytäntöihin ja sosiaalisesti luotuihin, luonnollisina pidettyihin käsityksiin ihanneoppilaasta.

Ableismi ja vammaisuus

Käsityksemme vammaisuudesta on myös vahvasti yhteydessä ableistisiin ajatusmalleihin. Campbellin [21] mukaan ableismi perustuu käsitykseen ihanteellisesta kehosta ja mielestä, jotka kuvastavat normatiivista, "lajityypillistä" ihmisyyttä ja täydellistä toimintakykyä, joita pidetään universaaleina ja kontekstista riippumattomina. Tämä lähestymistapa pitää oletukset terveestä kehosta ja normaalista mielestä luonnollisina, samalla määritellen, mitä pidetään normaalina ajatteluna, tunteiden kokemuksena ja ilmaisuna. Medikalisaatio ja uusliberalistiset arvot ovat edelleen supistaneet essentialistista käsitystä siitä, mikä on normaalia ja mikä luokitellaan vammaisuudeksi. Campbellin (2013) mukaan ableismi ei ainoastaan aseta tiettyjä piirteitä ihanteiksi, vaan myös määrittelee vammaisuuden alempiarvoiseksi ihmisen olemisen muodoksi.

Campbellin[21] esittämä relationaalinen näkökulma ableismiin korostaa, että kykyjen ja ominaisuuksien arvostus ei ole staattista tai universaalia, vaan muodostuu suhteessa muihin yksilöihin sekä vallitseviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin normeihin. Kouluissa arvostetaan esimerkiksi itseohjautuvuutta, nopeutta ja tehokkuutta. Aikarajat, omatoiminen työskentely, isossa ryhmässä toimiminen ja monimutkaiset tehtävänannot olettavat oppilailta tiettyjä kykyjä. Jos oppilas ei hallitse näitä kykyjä, hänet nähdään helposti epätavallisena tai vaikeana. Jos koulun vaatimuksiin sopeutuminen on erityisen hankalaa, turvaudutaan usein diagnooseihin tai kategorisointeihin, joilla pyritään nimeämään ja yleistämään "poikkeavien" oppilaiden kohtelua[22]. Campbellin mukaan vammattomuus on aina suhteellista ja riippuvainen vastakohdastaan, vammaisuudesta. Tämä korostaa, että ableismi liittyy vallitseviin arvoihin, sosiaalisiin suhteisiin ja kulttuurisiin käsityksiin ihmisarvosta. Ableismi luo ja ylläpitää valtasuhteita, jotka määrittävät, kuka lasketaan täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi ja kuka ei[21].

Kriittisen vammaistutkimuksen näkökulmasta koulutuksessa ilmenevä symbolinen väkivalta liittyy ableismiin siten, että koulu toimii ei-vammaisten ehdoilla ja tuottaa eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnan palvelujärjestelmässä ja koulutusjärjestelmässä on sisäänrakennettuna diagnoosiperusteinen järjestelmä, joka määrittelee vammaisuuden ja erottelee yksilöt kykyjensä perusteella [23]. Vammaisuuden lääketieteellisen mallin yhdistyminen uusliberalistisiin arvoihin johtaa helposti siihen, että kyvykkyysihanteiden ulkopuolelle jäävät yksilöt merkitään lääketieteellisellä diagnoosilla poikkeaviksi. Ongelma on siinä, että tiukat koulunkäynnin vaatimukset luovat kapean käsityksen normaalista, jota ei kyseenalaisteta. Näin koulutusjärjestelmään sopeutumattomat oppilaat määritellään ongelmiksi sen sijaan, että korjattavaa etsittäisiin itse järjestelmästä ja sen käytännöistä. Samaan aikaan kun vammaisiksi luokiteltujen oppilaiden määrä kasvaa, toleranssi moninaisuudelle pienenee, vaikka inkluusiodiskurssi vahvistuu entisestään.

Yhteiskunnallinen asema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja lisäksi oikeus tukeen ja apuun.[24] Suomi ratifioi vammaisten oikeuksien sopimuksen kuitenkin vasta vuonna 2016[25] ja vammaisten yhteiskunnallinen asema on edelleen heikko sopimuksesta huolimatta[26]. Useimmat maailman vammaisista elävät köyhyydessä[26]. Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että 15 % maailman väestöstä olisi vammaisia[27].

Suomen työikäisestä väestöstä 4,5 prosenttia tarvitsee apua arkisissa askareissaan terveydellisten toimintarajoitteiden vuoksi. Heistä 30 prosenttia ei saanut kuitenkaan minkäänlaista apua ja 17 prosenttia ei saanut sitä riittävästi. Eläkeiässä avuntarvitsijoiden väestöosuus kohoaa 8,5 prosenttiin, joista 34 % ei saa apua ja 27 prosenttia saa sitä liian vähän. Eläkeikäiset naiset jäävät miehiä huomattavasti useammin ilman apua.[28] Lähes joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt nainen ei saa apua, vaikka tarvisisi sitä[29].

Toimintarajoitteet vaikeuttavat usein toimeentulon hankkimista. Useimmat maailman vammaisista elävätkin köyhyydessä[26]. Vammaisten työllisyysastetta ei tilastoida ja siitä on tehty vain vähän tutkimuksia. Vammaisfoorumin vuonna 2018 toteuttamassa vammaisille suunnatussa kyselyssä kävi kuitenkin ilmi, että vain 20 prosenttia Suomen työikäisistä vammaisista käy palkkatöissä ja että syrjintä koetaan suurimmaksi työllistymisen esteeksi[30].

Kela ja muut eläkevakuutuslaitokset voivat myöntää vammaisuuden perusteella toistaiseksi voimassa olevan työkyvyttömyyseläkkeen tai määräaikaisen kuntoutustuen[31][32]. Suuri osa työkyvyttömistä vammaisista jää kuitenkin ilman näitä etuuksia. Noin puolet Suomen 82 000 pitkäaikaistyöttömästä elää pitkäaikaisesti työttömyyskorvauksella omaten vamman tai pitkäaikaissairauden, joka vähentää mahdollisuuksia saada työpaikka tai säilyttää se. Heidän joukossaan on 27 000 täysin työkyvytöntä.[33]

Kela voi myöntää vammaisille myös niin sanottua vammaistukea[31]. Kela maksoi vammaistukea yhteensä 4,7 prosentille väestöstä vuonna 2023[15].

Lainsäädäntö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vammaisten tilanteen parantamiseksi on säädetty useita lakeja, joiden tarkoituksena on turvata esimerkiksi apuvälineiden saanti sekä itsenäinen elämä ja koulutukseen sekä työelämään osallistuminen. Invalidi­huolto­lakia seurasi kansanter­veysaki (1972) ja sosiaali­huoltolaki (1982) ja vam­maispalve­lulaki (1987). Kehitys­vammai­sia varten on säädetty vajaa­mie­lislaki (1958) ja kehitys­vamma­laki (1977) ja mie­lisairaita varten mie­lisairaslaki (1952), jonka korvasi mie­len­ter­veyslaki (1990).[34] 2000-luvulla on pyritty yhdistämään vammaispalveluja saman lainsäädännön alaiseksi.

Lainsäädännön noudattaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vammaisten oikeuksia koskeva lainsäädäntö on Suomessa monen vammaisasioihin erikoistuneen juristin mielestä pääosin laadukasta, mutta sitä ei aina noudateta käytännössä.[35] Sosiaalineuvos ja entinen kansanedustaja Antero Laukkanen on väittänyt, ettei yksikään Suomen kunta noudata vammaispalvelulakia[36]. Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu on todennut, että kunnilla on usein laittomia ohjeistuksia jättää osa vammaisista esimerkiksi ilman henkilökohtaista apua, kuljetuspalveluita tai kehitykseen ja oppimiseen liittyviä tukitoimia. Hylkäävästä päätöksestä voi tehdä oikaisuvaatimuksen, mutta valistusprosessi saattaa kestää jopa niin kauan, että tukea tarvitseva ehtii kuolla ennen päätöksen oikaisua.[37]

Osasyynä kuntien toimintaan on se, ettei lain rikkomisesta koidu niille minkäänlaisia seuraamuksia. Kunnat saattavat tämän vuoksi jopa laiminlyödä hallinto-oikeuden päätösten täytäntöönpanoa.[37] Tuhannet vammaiset haastavat kotikuntansa vuosittain oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut. Vammaisfoorumin vuonna 2019 julkaiseman selvityksen mukaan vammaisten tarpeita vähätellään ja arvioidaan alakanttiin eivätkä viranomaiset ymmärrä kaikkien vammojen oireita tarpeeksi hyvin. Kuntien vammaispalveluhenkilöstön pitäisi lain mukaan kartoittaa jokaisen apua hakevan vammaisen palveluntarve sekä kertoa hänelle hänen oikeutensa, mutta sekään ei välttämättä toteudu. Oikeusministeriön vuonna 2016 teettämän selvityksen mukaan vammaiset saattavat myös joutua kohtaamaan vihapuhetta ja häirintää sosiaalihuollon työntekijöiden taholta.[35]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä.[38][39] Etenkin Sparta oli tunnettu järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta, sillä vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli siellä lailla säädettyä[40].

Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista.[41] Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle.[42] Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli luonnonoikku, joka oli kykenemätön elämään hyvää elämää, ja jonka oli siksi parempi kuolla kuin elää.[43]

Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, vammaisia pidettiin yleisesti hylkiöinä antiikin yhteiskunnissa.[44]

Keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.

Uusi aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. Ajatus siitä, että vammaisia lapsia voidaan opettaa, yleistyi 1800-luvun lopulla. Taustalla olivat valistuksen ihanteet ihmisten kehittämisestä sekä kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana. Koulut tarjosivat opettajanpaikkoja etenkin säätyläisnaisille.

1900-luvun vaihteessa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu. Sen mukaan perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen eli väestön degenergaatio eli rappeutuminen muodosti uhkan yhteiskunnalle. Esimerkiksi vajaamieliset alettiin nähdä hyödyttömänä taakkana, jotka piti heidät piti sulkea laitoksiin, jotta he eivät olisi synnyttäneet vammaisia jälkeläisiä. Vuonna 1929 hyväksytty avioliittolaki kielsi sekä ”tylsämielisten" että mielisairaiden naimisiin menon ja vuonna 1935 säädettiin pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki.[45] Avioliittolaki kielsi aina vuoteen 1969 saakka kahta ”synnynnäisesti kuuromykkää” menemästä naimisiin keskenään. Laki johti käytännössä kuuromykkien naisten pakkosterilointeihin, koska kieltoa ei sovellettu, jos nainen steriloitiin ennen häitä. Lain tarkoituksena oli poistaa Suomesta perinnöllisistä syistä johtuva kuurous.[46]

Vuoden 1918 sisällisota aiheutti monen siihen osallistuneen invalidisoitumisen. Valkoisten puolella taistelleille sotainvalideille säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919, jotta heidän ei tarvinnut turvautua tavalli­seen köy­häinapuun. Talvi- ja jat­kosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henki­löä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotain­validien vähimmäis­toi­meentulo ja kuntoutus. Kansan­talous tarvitsi kuitenkin myös sotainvalidien työ­panosta. Niinpä heille järjestettiin ammat­tikoulutusta, työvälineapua ja työhönsi­joi­tusapua. Myöhemmin myös esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet saatettiin sairausperusteisen sosiaaliturvan piiriin vuoden 1947 invaliidihuoltolain avulla. Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etui­suuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön "yhteiskunta­kelpoisuus". Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki erotteli Työikäiset omasta syystään työkyvyttömät henkilöt kahteen ryhmään. "Invalidit" olivat kyenneet hyödylli­seen työhön sekä olleet "yhteiskuntakelpoisia" eli yhteiskunnan "täysipainoisia jäseniä" ennen työky­vyn mene­tystään. "Vajavaiset" taas eivät olleet koskaan olleet "yhteiskuntakel­poisia". teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustu­nut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mieli­kuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta.[47][48]

Vammaisten sosiaaliturva perustui aluksi toistuvaan tarveharkintaan. Suomen lainsaadäntöä uudistettiin 1900-luvulla siten, että myös työky­vyttömien työikäisten oli mahdollista hakea säännöllisen toimeentulon mahdollistavaa kansaneläkettä.[49]

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki,[50] joka koski sekä siviili-invalideja että myös yli 90 000:tta sodassa vammautunutta.[51] "Mielenvammaiset", kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, jätettiin kuitenkin invaliidihuoltolain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle, ja heille laadittiin vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa.[45] Sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet myöhemmin esikuvana muidenkin vammaispalvelujen kehittämisessä.[38]

Vammaisille voitiin ennen myöntää verotuksessa niin sanottu invalidivähennys, joka lakkautettiin vuonna 2023[52].

Käsitteen "vammaisuus" historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti.[47] Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merki­tyk­sessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suo­messa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuk­sessa sillä tarkoi­tettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta.[47][48]

Suomessa työkyvyttömiä kutsuttiin 1800-luvulla "vaivaisiksi". Termi korvattiin 1900-luvulla toisaalta "invaliidilla" (sic!), joka viittasi terveinä syntyneisiin vammaisiin ja toisaalta termillä "vajavainen", jolla viitattiin syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin.[47][48] Vajavaisilla viitattiin myös henkilöihin, joiden vamma oli luonteeltaan "sisäinen" ja "ei-fyysinen".[48]

Tuolloin oletettiin usein, että synnynnäinen vammaisuus johtuisi huonosta perimästä eikä esimerkiksi ympäristötekijöiden aikaansaamista epigeneettisistä muutoksista. Vajavaisiin liitettiin siksi pelokkaita mieliku­via degeneraatiosta, suvun rappeutu­misesta ja jopa moraalittomuu­desta. Niin sanottu rotuhygienialii­ke levitti 1900-luvun alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta. Se näki erityisesti vajaamielisyydessä "ihmiskun­nan tervettä ruumista uhkaa­van rotumyr­kyn". Rappiota vastaan piti taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mie­lisairai­den ja vajaamielis­ten vammaisuuden katsottiin ilmenevän ennen kaikkea sosiaali­sesti poik­keavana käyttäyty­misenä, ja heidän katsottiin muistuttavan rikolli­sia. Suvun heik­kenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat kaikki syn­nynnäiset vajavuudet sekä tylsämieli­syys, mie­lisairaudet ja kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa.[53] Vajavais-termin käyttö kyseenalaisti erään näkemyksen mukaan vammaisen koko ihmisyyden, koska vallitsevana ajatuksena oli, että "viallisuus" leimasi sellaiseksi luokitellun ihmisen koko persoonallisuutta.[48]

Sosiaalivakuutuslainsäädännöstä alkunsa saanut vammaisuus-temi (engl. disability) alkoi kehittyä fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustilo­ja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi nähtävästi 1930-luvun Yhdysvalloissa. Käsite sai kan­sainvälistä levikkiä YK:n kautta. Sitä levittivät Vammais­ten oikeuk­sien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luoki­tusopas.[34]

Uudissana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Sana johdettiin vanhasta suomalaisesta "vamma"-sanastaa, joka tarkoitti alun perin tilapäistä vahingoittumista. Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin "muitten ihmisten kaltaisiksi". Vammais-sana alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien.[54]

Suo­messa sana "vammainen" oli yleiskäsittee­nä vielä 1990-luvulla­kin vakiin­tu­maton, koska sillä ei ollut lain­säädän­nöllistä ­pohjaa ennen vuoden 1987 vammaispalvelulakia. Osa vammaisista henkilöistä ei halua kutsuttavan itseään vammaiseksi. Jotkut kuurot katsovat, ettei kuurous ole vamma, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa. He eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisenä kieli- ja kulttuurivähemmistönä.[55]

Uskonnollisia näkemyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vammaisuus on nähty uskonnoissa usein rangaistuksena pahoista teoista. Esimerkiksi kristinuskossa on ajateltu, että vammaisuus on syntiinlankeemuksen seurausta. Ihminen sai siinä osakseen Jumalan vihan ja joutui langenneen luonnon tilaan, missä hänen osakseen tulivat "ruumiin haavat".[56] Uudessa testamentissa joidenkin sairauksien katsottiin olevan toisaalta demonien aikaansaamia. Parantamisella olikin suuri asema Jeesuksen toiminnassa.[57]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Saloviita, Lehtinen & Pirttimaa 1997, s. 18
  2. ↑ Finlex: Säädökset alkuperäisinä: Vammaispalvelulaki 675/2023 www.finlex.fi. Viitattu 25.5.2023.
  3. ↑ a b Convention on the Rights of Persons with Disabilities 13.12.2006. Sixty-first session of the General Assembly by resolution A/RES/61/106. United Nations. Viitattu 10.9.2022.
  4. ↑ Tautiluokitus ICD-10. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2011. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista 27/2016 2016. Finlex. Viitattu 10.9.2022.
  6. ↑ Saloviita, Lehtinen & Pirttimaa 1997, s. 19
  7. ↑ Invaliidihuoltolaki 907/1946 Edilex.
  8. ↑ ivalidi Suomen etymologinen sanakirja.
  9. ↑ Vammaispalvelulaki 675/2023 14,4,2023. Finlex. Viitattu 3.1.2023.
  10. ↑ Hallituksen esitys eduskunnalle vammaispalvelulaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi HE 191/2022 vp, s. 156-157. Finlex. Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ disablity Merrill-Webster Dictionary.
  12. ↑ a b c Hallituksen esitys HE 191/2022 vp 28.9.2022. Eduskunta. Viitattu 6.2.2024.
  13. ↑ Timo Kiiski: Digitaaliset palvelut eivät tavoita kaikkia. Suurin osa vammaispalveluiden käyttäjistä on iäkkäitä. it-lehti 6/2024. Invalidiliitto. Sivu 30.
  14. ↑ Sini Heino: Vammaispalveluja käyttäville henkilöille suunnattujen digitaalisten palveluiden kartoittaminen. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/841556/Heino_Sini.pdf?sequence=2&isAllowed=y
  15. ↑ a b Alle 16-vuotiaan vammaistuen saajien määrä kasvoi 11 prosenttia vuonna 2023 – eniten lisääntyi adhd:n vuoksi tukea saavien määrä KELA | FPA. Viitattu 2.10.2024.
  16. ↑ Kela: Kelan vammaisetuustilasto 2021, s. 51. Suomen virallinen tilasto, 2022. Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ Vehmas, 2005; Järvikoski, 1994
  18. ↑ Oliver 1996; Oliver 2013
  19. ↑ Shakespeare, 1997
  20. ↑ a b c d Goodley, D.: ”Introduction: Global Disability Studies.”, Disability Studies: An Interdisciplinary Introduction. California: Sage Publications, 2011.
  21. ↑ a b c Campbell, F. K.: Problematizing Vulnerability: Engaging Studies in Ableism and Disability Jurisprudence. Vulnerability, Empowerment and the Criminal Law., 2013.
  22. ↑ Niemi, A-M.: Erityisen tuen tarpeen merkitys nuorten aikuisten koulutuselämänkulun kerronnassa. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 32(E), 2022.
  23. ↑ Teittinen, A. & Vesala, H.: Vammaisten ihmisten syrjintäkokemuksia koulutuksen kentällä. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 32(E), 2022.
  24. ↑ YK:n vammaissopimus. (Arkistoitu – Internet Archive)
  25. ↑ Suomi ratifioi YK:n vammaissopimuksen Yle Uutiset. 12.5.2016. Viitattu 23.9.2022.
  26. ↑ a b c Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. YK. Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea. Yleiskommentti nro 5 (2017)
  27. ↑ World report on disability WHO, 2011
  28. ↑ Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa. FinTerveys 2017 -tutkimus
  29. ↑ Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011
  30. ↑ Vammaisten ihmisten työllisyystilanteesta tarvitaan lisää tietoa www.invalidiliitto.fi. Viitattu 3.8.2023.
  31. ↑ a b Kela: Kelan vammaisetuustilasto 2021, s. 51. Suomen virallinen tilasto, 2022. Teoksen verkkoversio.
  32. ↑ Eläketurva Eläketurvakeskus. Viitattu 2.10.2024.
  33. ↑ Osatyökykyisten reitit työllisyyteen - etuudet, palvelut, tukitoimet. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja Ja muistioita 43/2018.
  34. ↑ a b Saloviita ym. 1997, s. 19
  35. ↑ a b "Viranomaisilla on selvää vammaisvihaa", toteaa asiantuntija – vuosittain tuhannet vammaiset vievät kotikuntansa oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut Yle Uutiset. 6.3.2020. Viitattu 28.5.2023.
  36. ↑ Antero Laukkanen kuuli kesken työpäivän eduskunnassa tappavasta sairaudestaan – ”Sanoin Jumalalle luulleeni, että meillä oli sopimus, ja sinä petit sen” Helsingin Sanomat. 27.5.2023. Viitattu 28.5.2023.
  37. ↑ a b Vammaisjärjestöt: Miksi viranomaiset saavat olla noudattamatta lakia? Moni vammainen saa palvelunsa vasta vuosien oikeusprosessien kautta: "Piittaamattomuutta!" mtvuutiset.fi. 20.1.2023. Viitattu 28.5.2023.
  38. ↑ a b Ilkka Vuorikuru: Suhtautuminen muuttunut. Uutispäivä Demari, 2010, nro 13.1., s. 15.
  39. ↑ Arno Forsius: Kuoleman jouduttaminen. (Arkistoitu – Internet Archive) Arnoldus
  40. ↑ Vehmas 2005: s. 34
  41. ↑ Vehmas 2005: s. 36
  42. ↑ Vehmas 2005: s. 38
  43. ↑ Vehmas 2005: s. 39
  44. ↑ Vehmas 2005: s. 39–40
  45. ↑ a b Harjula M.: Vaillinaisuudella vaivatut: vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Suomen historiallinen seura, 1996.
  46. ↑ Annika Posti: Kakkosluokan kansalaiset - pitkään vaietut vääryydet esille Kuurojen Liitto. 8.5.2018. Viitattu 3.1.2024.[vanhentunut linkki]
  47. ↑ a b c d Saloviita ym. 1997, s. 16–17
  48. ↑ a b c d e Harjula 1996
  49. ↑ Saloviita ym. 1997, s. 13–16
  50. ↑ Invaliidihuoltolaki 907/1946 Finlex. Viitattu 13.8.2022.
  51. ↑ Veljesliiton historiaa Sotainvalidien Veljesliitto. Viitattu 13.8.2022.
  52. ↑ Invalidivähennys poistuu tuloverotuksesta 1.1.2023 alkaen Neuroliitto. 15.12.2022. Viitattu 25.5.2023.
  53. ↑ Saloviita ym. 1997, s.18
  54. ↑ Saloviita ym. 1997, s. 18
  55. ↑ Maria: Kuurous – ei pelkkä kuuloaistin vamma 3.11.2016. Kuulonhuoltoliitto. Arkistoitu 10.9.2022. Viitattu 10.9.2022.
  56. ↑ Teinonen, Seppo, A.: Symboliikan peruskurssi, s. 66-67. Gaudeamus, 1971. ISBN 951-662-041-8
  57. ↑ Vehmas 2005: s. 28-29.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pelkonen, Marja ym. (toim.): Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri, 1994. ISBN 951-8989-36-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vammaisuus&oldid=22850514#Liikuntavammaisuus”