Basil Liddell Hart

Basil Liddell Hart vuonna 1927.

Basil Henry Liddell Hart (31. lokakuuta 1895– 29. tammikuuta 1970) oli englantilainen sotateoreetikko, historioitsija ja journalisti.

Elämä

Basil Hart syntyi Pariisissa metodistipapin perheeseen vuonna 1895. Jo poikasena rikkaan mielikuvituksen omannut Liddell Hart oli kiinnostunut sotaleikeistä ja sotahistoriasta. Hän kävi koulunsa Lontoossa ja jatkoi opiskelemaan historiaa Cambridgeen.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen katkaisi toisella vuodella olleet historianopinnot. Liddell Hart värväytyi innokkaasti vapaaehtoisena ja hänestä tuli vänrikki jalkaväkeen. Hänet siirrettiin Ranskaan 1915, mutta hänen rintamakokemuksensa jäi verrattain lyhyeksi johtuen sairasteluista sekä lähelle osuneen kranaatin paineaallon aiheuttamasta aivotärähdyksestä. Hän vietti rintamatehtävissä yhteensä seitsemän viikkoa kahden vuoden aikana, jonka jälkeen hänet siirrettiin kevyempiin tehtäviin perusteina Sommessa kaasuhyökkäyksen aikana saadun vamman jälkiseuraukset sekä "riittämätön yleiskunto". Erilaisten toimistotehtävien jälkeen Liddell Hart siirrettiin koulutustehtäviin Ranskassa olevan brittien siirtoarmeijan koulutuksen yleistarkastajan alaisuuteen. Hän osallistui myös sodan jälkeen vuonna 1921 julkaistun jalkaväkiohjekirjan tekoon.

Liddell Hart oli vielä sodan aikana suhtautunut sotilasjohtoon ja brittiarmeijan taistelukykyyn ihailevasti. Ollessaan toipilaana Englannissa 1916 hän oli kirjoittanut sotaa, brittien sodanjohtoa ja Douglas Haigia ihailevan ja ylistävän kirjasen. Vielä vuonna 1917 hän puolusti armeijaa mm. myöhemmin pahamaineista Sommen hyökkäystä kohtaan esitettyä kritiikkiä vastaan. Sodan jälkeen 1920-luvulla hänestä tuli näiden arvostelija.

1920-luvulla hän lisäsi nimeensä äitinsä tyttönimen Liddell. Tätä ennen hänet oli tunnettu yksinkertaisesti nimellä Basil Hart.

Liddell Hart jäi armeijan palvelukseen maailmansodan jälkeen. Todennäköisesti kaasuvamman seurauksena hän kärsi kaksi lievää sydänkohtausta 1920-luvun alussa ja hän jäi sotainvalidieläkkeelle kapteenin arvoisena vuonna 1927. Vuodesta 1925 hän toimi sotilasasiantuntijana brittiläisille sanomalehdelle Daily Telegraph, josta siirtyi samaan tehtävään The Times-lehteen vuonna 1935. Hän toimi useiden sanomalehtien kommentaattorina urheilu- ja sotilasasioissa. Eläkkeelle jäämisen aikoihin Liddell Hart ryhtyi myös kirjailijaksi ja hän julkaisi Scipio Africanus vanhemmasta kertovan elämäkerran vuonna 1927. Hän jatkoi ihailemiensa sotapäälliköiden elämäkertojen kirjoittamista. Näihin lukeutuivat mm. William T. Sherman, Ferdinand Foch ja T. E. Lawrence, joka tunnetaan myös nimellä Arabian Lawrence. Liddell Hartin mukaan suuret sotapäälliköt nousivat esiin, koska he omasivat terveen käsityksen strategian perusperiaatteista. Liddell Hart kehitteli ystävänsä J. F. C. Fullerin kanssa mekanisoitujen joukkojen käyttöä koskevia ajatuksia, mutta keskittyi myöhemmin kirjoittamaan enimmäkseen sodan strategiasta.

Pian toisen maailmansodan jälkeen Liddell Hart haastatteli ja kuulusteli lukuisia korkea-arvoisia saksalaisia kenraaleja ja julkaisi heidän ajatuksensa kirjassa German Generals Talk. Liddell Hart sai myös Erwin Rommelin perheen luovuttamaan sotamarsalkan jäljelle jääneet paperit hänelle tutkittavaksi ja hän käänsi ja toimitti englanniksi perheen koostaman teoksen Krieg ohne Hass, joka julkaistiin nimellä Rommel Papers vuonna 1953. Hänet lyötiin ritariksi 1966.

Sir Basil Liddell Hartin henkilökohtainen arkisto on nykyisin osana Liddell Hart Centre for Military Archives'ia, King's College'ssa, Lontoossa.

Vuotoepäilyt

Syyskuussa 2006 brittien sisäisestä turvallisuudesta vastaava salaisen poliisin osasto MI5 julkaisi aiemmin salatun toisen maailmansodan aikaisen raportin, jonka mukaan epäiltiin Normandian maihinnousun suunnitelmien vuotaneen Liddell Hartille. Tämän katsottiin tietäneen suunnitelman yksityiskohtia ja keskustelleen niistä. Lisäksi Liddell Hart oli kirjoittanut kritiikin Some Reflections on the Problems of Invading the Continent ("Ajatuksia mantereelle suunnatun maihinnousun ongelmista"), jota hän oli kierrättänyt poliittisten ja sotilaallisten johtajien keskuudessa. Winston Churchill vaati Liddell Hartin pidättämistä, mutta MI5 tyytyi tarkkailemaan Liddell Hartin toimia estäen hänen puhelunsa ja sensuroiden kirjeenvaihtoa. Liddell Hartia oli aiemmin syytetty jopa saksalaisten sympatisoimisesta johtuen hänen aiemmista sodan aikana esittämistä puheenvuoroistaan.

Jälkeenpäin suuri osa historioitsijoista on todennut Liddell Hartin arvanneen osan maihinnoususuunnitelmista omin päin, jolloin ei todennäköisesti ollut kyse vuodosta. Merkittävää on siis havaita, että Liddell Hart päätteli maihinnousun suuntautumisen, koska hän ymmärsi sen olleen ainut maihinnousualueen vaihtoehto Saksan kukistamiseksi. Sotataidon osaaja ja ymmärtäjä siis voi ymmärtää oman aikansa sotatoimia ja ennakoida eri osapuolten toiminnan suuntautumista. Tältä osin sotataito kumpuaa historianymmärryksestä mutta perustuu aikalaisanalyysiensä osalta ymmärrykseen juuri tietyn/tiettyjen kahden tai useamman osapuolen välisestä väkivaltaisesta yhteenotosta.

Epäsuoran sodankäynnin teoria

Analysoituaan ensimmäisen maailmansodan kulutussotaa ja Sommen sekä Verdunin kaltaisten joukkoteurastusten hirvittäviä tappioita, hän kehitti epäsuoran lähestymisen teorian. Epäsuoran sodankäynnin ajatus on vaikuttaa vihollisen taisteluvoiman sijasta vihollisen taistelukykyyn ja -tahtoon. Hän korosti, etenkin toisen maailmansodan jälkeen, psykologisen vaikuttamisen välttämättömyyttä.

Epäsuoran toimintatavan teorian takana on ajatus siitä, että jokainen voima synnyttää aina vastavoiman, jotka asettuvat tasapainoon, ja seurauksena on sodankäynnissä tällöin hidas ja tuskallinen näännytyssota. Tällöin ainoa mahdollisuus on horjuttaa tätä tasapainoa iskemällä niitä tekijöitä vastaan, joiden varassa tasapaino on. Perinteinen sodankäynti kohdistuu suoraan vihollisen taisteluvoimaa eli sen elävää voimaa, kalustoa ja linnoituksia vastaan, ja sen tarkoituksena on vastustajan taisteluvoiman tuhoaminen; ensimmäisessä maailmansodassa se johti näännytyssotaan ja joukkoteurastukseen, sillä puolustaja oli aina paremmassa asemassa kuin hyökkääjä. "Epäsuoran" sodankäynnin ajatuksena on iskeä vihollisen sodankäyntikykyä ja -tahtoa vastaan: pyritään tuhoamisen sijaan kiertämään vihollisen taisteluvoima ja isketään niihin tekijöihin, jotka ylläpitävät taisteluvoimaa – huoltoon, energianjakeluun, polttoaineenjakeluun, kauppaan, viestiyhteyksiin sekä moraaliin. Kun vihollisen sodankäyntikyky tuhotaan, myös sen taisteluvoima luhistuu.

Epäsuora menetelmä ei ole doktriini, vaan pikemminkin lähestymistapa sodankäyntiin, jossa korostetaan vaikuttamisen tosiasiallista tapahtumista suoraa lähestymistapaa pidempänä aikasarjana. Siihen liittyy doktriininomaisia piirteitä, jos halutaan korostaa esimerkiksi miten merisota on kautta aikojen perustunut juuri tämäntapaiseen toimintatapaan - vihollisen merikaupan ja merihuollon tuhoamiseen. Merisodan tärkein muoto on toisaalta upotussota, ja varsinaiset laivastot ovat olemassa vain oman kauppamerenkulun suojaamiseksi, vihollisen kauppamerenkulun tuhoamiseksi sekä vihollisen taisteluvoimien torjumiseksi. Liddell Hartin suurin ansio oli tuon perusperiaatteen kiteyttäminen vaikuttamisen muodoksi ja sen soveltaminen yleistettäväksi sodankäynnin perustaksi. Selkeistä eroavaisuuksista huolimatta suora- ja epäsuora lähestymistapa ovat toisiinsa liittyviä, eikä sodankäynti koskaan voi olla pelkästään toista.

Liddell Hartin doktriinin pohjalla oli kaksi havaintoa:

• Suorat hyökkäykset lujissa asemissa olevaa vihollista vastaan ovat tuomittuja epäonnistumaan, eikä pelkästään niihin pitäisi turvautua.
• Lyödäkseen vihollisensa hyökkääjän on ensin horjutettava vihollinen tasapainosta, mitä ei tehdä itse hyökkäyksellä, vaan se tulee tehdä ennen varsinaiseen hyökkäykseen ryhtymistä.

Hänen omilla sanoillaan "strategiassa pisin kiertotie on usein lyhin reitti kohteeseen; suora lähestymistapa näännyttää hyökkääjän ja lujittaa vastarintaa lyhentämällä linjoja, kun taas epäsuora lähestymistapa vaikeuttaa vihollisen voimien yhteistoimintaa". Liddell Hartin mukaan myös sodankäynnissä taistelua ei ratkaista niinkään taistelukentällä, vaan sotapäällikköjen mielissä: taistelu on hävitty vasta, kun toinen päälliköistä aloittaa vetäytymisen. Onnistumisen salaisuus on vihollisen pitäminen epätietoisena omasta tilanteesta ja omista aikeista, ja yrittämällä jotain sellaista, mitä hän ei odota, ja mihin hän ei ole valmistautunut. Liddell Hart ja Fuller loivat näin pohjan salamasodan konseptille.

Hän päätyi johtopäätöksiinsä tutkimalla historian suurten strategien toimintaa, heidän voittojaan ja heidän tappioitaan. Liddell Hartin mukaan onnistumisen salaisuutena on epäsuora toimintatapa, ja että epäsuora metodi on toimiva lähestymistapa myös muissa inhimillisen elämän osa-alueilla, kuten liike-elämässä, ihmissuhteissa jne.

Liddell Hart esitti teoriansa ensi kerran vuonna 1929 teoksessaan The Decisive Wars of History. Teoria kehittyi tämän jälkeen edelleen ja sai lopullisen muodon 1941 julkaistussa Strategy: The Indirect Approach. Kirjasta otettiin useita lisäpainoksia ja se nousi yhdeksi 1900-luvun luetuimmista sotateoreettisista tutkimuksista. Ennen toista maailmansotaa Britannian armeijan vanhoilliset ylemmät upseerit suhtautuivat Liddell Hartiin torjuvasti, mutta hän sai innokkaan vastaanoton nuorten upseerien keskuudessa, joista monista tuli kenraaleja toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.

Clausewitz-kritiikki

Liddell Hart piti napoleonisen ajan preussilaista sotateoreetikkoa Clausewitzia "sotilaallisen ajattelun pahana nerona" ja "totaalisen sodankäynnin apostolina", joka massan ja hyökkäyssodan kannattajana oli epäsuorasti vastuussa ensimmäisen maailmansodan järjettömistä taisteluista. Liddell Hart kehui Clausewitzin poliittista ja moraalista lähestymistapaa, mutta piti Jominin lailla tämän metafyysistä pohdintaa hankalana ymmärtää ja helposti virheellisiin tulkintoihin johdattavana. Toiseen maailmansotaan mentäessä Liddell Hart uskoi, että puolustuksellisempaa sodankäyntiä noudattava tulisi todellisuudessa voittamaan.

Tutkiessaan Clausewitzia Liddell Hart kompasteli itsekin tulkinnoissaan. Hän ei ymmärtänyt teoriaa absoluuttisesta sodankäynnistä poliittisluonteisena abstraktiona ja lisäksi piti ideaa totaalisesta sodankäynnistä Clausewitzin mielikuvituksen tuotteena ennemmin kuin historian osoittamana tosiasiana.

Liddell Hartin Clausewitz-kritiikki kohdistui toisaalta hänen oman aikakautensa sotilaalliseen ajatteluun, joka näytti korostavan ajatusta voittamisesta verellä ja vain taistelujen kautta. Kritiikkinsä keskellä Liddell Hart tuli samalla osoittaneeksi miten läheisesti hän oli perehtynyt Clausewitzin argumentaatioon ja miten hän tosiasiallisesti sotaveteraanina ymmärsi mistä Clausewitz kirjoitti. Näiden kahden teokset ovat varsin kaukana toisistaan, eikä niiden välillä ole tunnetusti nähty merkittävää yhtäläisyyttä. Lähtökohtaerot johtuvat näiden kirjoittajien erilaisesta selittävyydestä ja niiden erilaisesta selityssuunnasta. Siinä missä Liddell Hart korosti epäsuoruutta sodankäynnin strategisella tasolla, Clausewitz korosti suoruutta taistelujen taktisella tasolla. On siis huomioitava että näiden kahden kirjoittajan välissä on vuosisata ja täysin erilainen lähtökohta taistelutilan luonteesta, sotilaiden ja johtajien roolista operaatoiden aikana sekä sotateknologiasta. Kattavimman ymmärryksen sodankäynnin luonteesta saa kun lukee Clausewitzia ja Liddell Hartia rinnakkain, eikä vastakkain.

Liddell Hart ja myytti salamasodasta

Liddell Hartin ja saksalaiskenraalien sodanjälkeisen kirjallisen yhteistyön ansiosta hänen osuutensa modernin sodankäynnin kehittäjänä ylikorostui. Sodan jälkeen Liddell Hartin onnistui luoda vaikutelma siitä, että saksalaisten kehittämä salamasota olisi perustunut hänen esittämiinsä ajatuksiin.

Myytin mukaan Liddell Hartin teoksia luettiin kaikkein innokkaimmin Saksassa, josta tuli Britannian vihollinen toisessa maailmansodassa. Liddell Hartin mukaan kenraalit Heinz Guderian ja Erwin Rommel kehittivät tasapainoteoriaa vielä pitemmälle: salamasodan tavoitteena oli iskeä niin nopeasti ja lujaa, ettei vihollinen kykene enää reagoimaan ja luomaan tasapainoa uudelleen, kun sitä kerran on horjutettu. Guderian kertoi lukeneensa Liddell Hartin sanomalehtikirjoituksia ja kirjoja, ja mainitsi pitäneensä häntä sekä Fulleria oppi-isinään.

Nykyään korostetaan miten Liddell Hart toimi sodan jälkeen läheisessä yhteistyössä Guderianin ja muutaman muun saksalaiskenraalin kanssa, jotka ymmärsivät tämän yhteistyön mukanaan tuomat edut. Guderian ei maininnut Liddell Hartia kirjansa alkuperäisessä saksankielisessä laitoksessa ollenkaan, mutta ylisti tätä Liddell Hartin toimittamassa englanninkielisessä laitoksessa. Tämä tapahtui Liddell Hartin esittämästä suorasta pyynnöstä. Toisaalta myös lukuisat sotahistorioitsijat ja teoreetikot ovat kritisoineet Liddell Hartin väittämää itsestään saksalaisen salamasotataktiikan kehittäjänä. Nykyään on tunnustettu se seikka, että salamasota ei ollut itsenäinen doktriininsa, vaan kokoelma hajanaisia hyökkäyssodankäynnin keinoja ja reaktiivisia toimia, joita sovellettiin operaation vaiheiden menestyksestä riippuen. Saksan ulkopuolisten vaikuttajien kuten Liddell-Hartin, J. F. C. Fullerin ja ranskalaisen Charles de Gaullen vaikutus saksalaisten kehittämiin salamasodankäyntiin johtaneisiin oppeihin ja taktiikkoihin on todettu pieniksi ja Liddell Hartin kohdalla vähäiseksi. Fuller ja de Gaulle löytyvät joistakin ennen sotaa julkaistujen saksalaisteorioiden lähdelistoista, mutta Liddell Hartia ei mainita. Vain yksi hänen artikkeleistaan julkaistiin saksaksi 1930-luvulla..

Toinen tapa nähdä Liddell Hartin vaikutus oman aikakautensa sotataitoon on kiinnittämällä huomio sotataitoon (art of war) aineettomana ja abstraktina tietona ja taitona, jossa kirjoitettu kieli toimii toiminnan moottorina, joss selkeitä syy-seuraus -yhteyksiä on lähes mahdoton paikantaa. Tämän tulkinnan mukaan saksalaiset mekanisoidun sodankäynnin pioneerit käyttivät ensisijaisesti omia sotataidollisia oppejaan, omaa erityistä johtamiskulttuuriaan (Führen mit Auftrag)sekä erityisesti ensimmäisen maailmansodan oppeja ja aseteknologian huimaa kehittymistä. Liddell Hart saattoi tuoda näihin perusteisiin sitä sotataidon tavoitteellisuutta, mitä tarvittiin strategis-operatiivisen liikesodankäynnin menestyksekkääseen toteuttamiseen. Tämän tulkinnan mukaan saksalainen sodankäyntikoneisto irtautui Liddell Hartin mutta myös muiden strategis-operatiivisen sodankäynnin aikalaisteoreetikoiden avulla omasta taktispainotteisesta sodankäyntitavasta.

Liddell Hartin väitetty "totuuden vääristely" toimi kuitenkin hänen ja hänen oppiensa eduksi. Hänen teorioitaan on sittemmin käytetty apuna modernin sodankäynnin kehittämisessä. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy lahjoitti hänelle valokuvansa signeerauksella "Kapteenille, joka opettaa kenraaleita".

Lähteet

• Alex Danchev: Alchemist of War: The Life of Basil Liddell Hart. Nicolson, 1998. ISBN 0-75380-873-0
• Azar Gat: Fascist and liberal visions of war. Oxford University Press, 1998. ISBN 0198207158
• John J. Mearsheimer: Liddell Hart and the weight of history. Cornell University Press, 1988. ISBN 080142089X
• R. L. DiNardo: Germany's Panzer Arm. Greenwood Publishing Group, 1997. ISBN 0313301786
• Christopher Bassford: Clausewitz in English. Oxford University Press, 1994. ISBN 0195083830
• Malkki, Marjomaa, Raitasalo, Karasjärvi, Sipilä: Sodan historia, s. 177. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2
• Mälkki, Juha: Sotataitoa ihmisten johtajille. Sotataito ja sen klassikot uudelleenarvioituna. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Suomen Mies, 2010. ISBN 978-952-9872-60-2

Aiheesta muualla

• Kapteeni Liddell Hart : Hyökkäys vai puolustus? Nykyisen sodankäynnin peruskysymyksiä, Helsingin Sanomat, 22.07.1939, nro 193, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot