Lesogorskin vesivoimalaitos

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lesogorskin vesivoimalaitos
Лесогорская ГЭС
Rouhialan vesivoimalaitos
Voimalaitos nähtynä yläjuoksun suunnalta vuonna 2019.
Voimalaitos nähtynä yläjuoksun suunnalta vuonna 2019.
Valtio Venäjä
Sijainti Jääski, Leningradin alue
Koordinaatit 61°03′32″N, 28°52′19″E
Rakentaminen alkoi 1934 [1]
Sähköverkkoon 3.1937 / 19.12.1945 [1][2]
Valmistunut 19.12.1937 / 19.12.1945 [1][2]
Kustannus 165 milj. mk [3]
Perustaja Enso-Gutzeit [1]
Omistaja TGK-1 [2]
Pato
Tyyppi gravitaatiopato
Vesistö Vuoksen vesistö
Joki tai koski Vuoksi, Rouhialan koski
Valuma-alue 69 000 km²
Keskivirtaama 684 m³/s
Korkeus 30 m [4]
Pituus 146 m [4]
Tilavuus 2 500 m³ [4]
Juoksutuskanavia 4
Tyyppi 3 x juoksutusportit [4]
1 x jäänpoistoportti
Juoksutusvirtaama 1 620 m³/s [5]
Yläpuolinen patoallas
Nimi Vuoksi
Pituus 10,5 km [a]
Pinta-ala 3,2 km² [4]
Kokonaistilavuus 0,03548 km³ [4]
Sääntelytilavuus 0,00653 km³ [4]
Keskikorkeus 27,5 m mpy. [4]
Alapuolinen allas
Nimi Vuoksi
Keskikorkeus 13,57 m mpy. [4]
Voimalaitos
Tyyppi jokivoimalaitos
Käyttötarkoitus vesivoima
Pudotuskorkeus 15,45 m [4][5]
Rakennevirtaama 748 m³/s [5]
Turbiinit 4 x Kaplan (29,5 MW [4])
Kapasiteetti 118 MW [4]
Vuosituotanto 661,6 GWh [4]
Kartta
Lesogorskin vesivoimalaitos
Лесогорская ГЭС
Commons luokka
Rouhialan voimalaitos syyskuussa 1944

Lesogorskin vesivoimalaitos (ven. Лесогорская ГЭС, Lesogorskaja GES tai Роухиала ГЭС, Rouhiala GES eli ГЭС-10, alkuperäinen nimi: Rouhialan vesivoimalaitos [3]) on Vuoksessa, Leningradin alueen Jääskessä Venäjällä, sijaitseva vesivoimalaitos. Voimalaitos on tyypillinen jokivoimalaitos, jossa sen läpivirtaavaa vesimäärää ei voi itsenäisesti säännöstellä sähköenergian kysynnän mukaan. Saimaalta tulevia vesimääriä säädellään Tainionkosken vesivoimalaitoksella, joka on Vuoksessa ylimmäinen siinä toimivasta neljästä voimalaitoksesta [5]. Lesogorskin voimala on joen neljäs eli alin voimala.[1][2]

Pato

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimalaitoksen pato sulkee Vuoksen uoman koko leveydeltä ja sen pituus on 146 metriä ja suurin korkeus 30 metriä. Pato on betonista valamalla valmistettu gravitaatiopato, johon voimalarakennus on integroitu kiinteästi. Padon harjalla kulkee joen ylittävä tie. Padossa on rakenteet ohijuoksutukselle ja tukkirännille, joka on poistettu käytöstä. Myös jäänmuodostus on huomioitu portilla, jota kautta voidaan poistaa jäätä. Ohijuoksutusportteja on kolme ja ne ovat 20 metriä leveät. Kaksi on varustettu sylinterimäisillä porteilla ja kolmas segmenttiportilla. Kolmen ohijuoksutuskanavan läpi mahtuu virtaamaan vettä 1 550 m³/s ja jääportin kautta 79 m³/s.[4]

Voimala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimalassa toimii neljä vesiturbiinia, joiden kapasiteetti on kullakin 29,5 megawattia. Vesiturbiinit ovat Kaplan-turbiineja, jotka on suunniteltu toimimaan 15,4 metrin pudotuksella. Voimalan tuottama sähkö siirretään kytkinkentälle, jossa sen jännite nostetaan 110 kilovolttiin kantaverkkoa varten. Voimalaitoksen keskimääräinen vuotuinen energiantuotanto on 661,6 gigawattituntia.[4]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoksen rakentamisen taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoksi on vesirikas joki, joka alkaa Saimaasta ja laskee Laatokkaan. Vielä 1900-luvun alussa se virtasi vapaana lohijokena, jossa oli sen ensimmäisen 30 kilometrin matkalla 18 koskea, joiden yhteinen pudotus oli 64 metriä. Rouhialan koskessa vesi putosi 7,8 metriä. Koska Vuoksi sijaitsi Pietarin lähellä, tarvittiin kaupungin sähköistämiseen luotettavia ja halpoja sähköenergialähteitä. Pietarin ensimmäiset sähkölaitokset tuottivat sähkönsä höyrykoneiden voimalla polttamalla kivihiiltä. Hiili oli kallista kauppasaartojen ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi. Siksi katseet kääntyivät jo 1800-luvulla Vuoksen koskiin. Vuoksen koskiosuuksia olivat ostamassa eurooppalaiset teollisuusyhtiöt ja pankit ja pian ulkomaiset yritykset tai pankit omistivat Vuoksen koskiosuuksista 98 %. Jokeen rakennettiin aluksi pieniä voimalaitoksia, joiden sähköenergia pyöritti vain joen varressa sijaitsevia teollisuuslaitoksia. Ensimmäisen maailmansodan, ja etenkin itsenäistymisen, jälkeen alkoivat koskiosuudet keskittyä kotimaisiin käsiin. Vasta valtion lunastettua tai takavarikoitua koskiosuuksia itselleen päästiin jokeen rakentamaan voimaloita. Ensimmäinen voimala oli Imatran vesivoimalaitos.[1][6][3]

Voimalaitoksen rakentamisen vaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tornatorin omistaja Eugen Wolff oli hankkinut Rouhialan kosken rantoja haltuunsa jo vuonna 1918 ostamalla ne pietarilaiselta yhtiöltä. Hänen ajatuksensa rakentaa voimala ja myydä energia Pietariin kariutui itsenäistyneessä Suomessa vuonna 1919 säädettyyn lakiin, jolla estettiin energian myynti ulkomaille eli Venäjälle. Koska sähköenergia haluttiin valtion kehittämiseksi, ei sähkötuotannon yksityistä omistusta katsottu suopeasti. Niinpä Wolf alkoi kaupata koskiosuuksiaan, ensin Imatran voimalle mutta neuvotteluiden pitkittyessä Kymenlaakson teollisuusyrityksille. Koskiosuudet yhtiöitettiin O.Y. Rouhiala A.B. -yhtiölle. Nyt voitiin Rouhialan kosken yläpuoliset kosket ottaa mukaan suuren voimalan rakentamiseen. Voimalarakentamisen hankevetäjäksi ilmoittautui Enso-Gutzeit, joka halusi osan tuotetusta energiasta itselleen.[1][3]

Kun Imatran vesivoimala saatiin vuonna 1928 käyttökuntoon ja seuraavana vuonna vihittyä, alettiin kiirehtiä seuraavan voimalan rakentamista. Rouhialan voimalaa rakennettiin elokuusta 1934 vuoteen 1937. Ensimmäinen koneisto alkoi toimia maaliskuussa 1937 ja kaikki koneistot olivat toiminnassa 19. joulukuuta 1937. Siihen asennettiin neljä 25 megawatin koneistoa, jotka toimitti Tampella. Voimalaitoksen kapasiteetiksi tuli 92 megawattia, mikä teki siitä Vuoksen toiseksi suurimman voimalan.[1][2][4]

Sotavuosien tapahtumia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hyökkäys aloitti lyhyen talvisodan, jonka seurauksena Karjalankannaksen alueluovutuksessa Suomi menetti sekä Enson että Rouhialan voimalat Neuvostoliitolle. Suomeen kulkeneet suurjännitelinjat korvattiin nopeasti syyskuussa 1940 Leningradiin ja Viipuriin johtavilla suurjännitelinjoilla. Kun suomalaiset hyökkäsivät natsi-Saksan kanssa kannakselle käynnistäen jatkosodan, vallattiin aluksi takaisin muun muassa talvisodassa menetetyt alueet. Rouhialan voimalasta purettiin kaksi vesiturbiinia, jotka kuljetettiin turvaan Gorkin ja Ust-Kamennogorskin voimalaitoksille. Kaksi muuta vesiturbiinia jätettiin hajotettuna paikalleen. Suomalaiset ottivat voimalan haltuunsa 22. elokuuta 1941. Kun Leningrad vapautettiin saksalaisilta, hyökkäsi Neuvostoliitto Suomea kohti ja alkoi valloittaa kannaksen alueita. Tämä Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaiset perääntymään ja molemmat voimalat menetettiin taas. Voimalan vauriot korjattiin ja voimala käynnistettiin 19. joulukuuta 1945.[2][7][3][4]

Voimalan myöhempiä vaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimalan kaksi koneistoa liitettiin 19. joulukuuta 1945 kannaksen kantaverkkoon. Turvaan viedyt kaksi muuta koneistoa tuotiin takaisin ja asennettiin paikoilleen vuosina 1946–1947. Vuonna 1948 annettiin voimalaitokselle uusi nimi Lesogorskin voimalaitos. Lesogorskin ja Svetogorskin voimalaitokset liitettiin vuonna 1949 samaan yhtiöön (ven. Каскад Вуоксинских ГЭС, Kaskad Vuoksinskih GES) ja niitä on siitä alkaen ohjailtu samasta yhtiöstä käsin. Voimalan koneistoja päivitettiin myöhemmin 27 megawatin koneistoiksi, jolloin voimalaitoksen kapasiteetiksi tuli 108 megawattia.[2][8][4]

Voimalassa oli vuonna 2006 kolme koneistoa toiminnassa, jolloin voimalan kapasiteetti oli 70,5 megawattia. Vuonna 2009 aloitettiin laitoksen koneistojen modernisointi, jossa vanhat koneistot korvattiin uusilla 29,5 megawatin laitteilla. Koneistot vaihdettiin yksi kerrallaan. Niiden asennukset valmistuivat vuosina 2010, 2011 ja 2012, ja koko urakka valmistui 18. joulukuuta 2013. Laitoksen kapasiteetti kohosi 118 megawattiin. Voimalaitoksen sähkö toimitetaan 110 kilovoltin linjoja pitkin teollisuudelle, asutuskeskuksille ja Suomeen.[b][4]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kohteen mitat on mitattu venäläisestä Internetin karttapalvelusta GeoMixer käyttäen sen tarjoamaa mittaustyökalua.
  2. ↑ Asia on luettu venäjänkielisestä artikkelista ru:Лесогорская ГЭС, jossa sille ei ole esitetty lähteitä.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h Korjonen-Kuusipuro, Kristiina: Voimaa vuoksesta. Tekniikan Waiheita, 2007, 25. vsk, nro 3, s. 5–15. Helsinki: Tekniikan Historian Seura ry.. ISSN 0780-5772 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.5.2021.
  2. ↑ a b c d e f g Каскад Вуоксинских ГЭС (Vuoksen voimalaitokset) tgc1.ru. Pietari: TGK-1. Arkistoitu 19.5.2021. Viitattu 24.5.2021. (venäjäksi)
  3. ↑ a b c d e Virtuaalimatka Vuoksella, Vuoksi-projekti, Etelä-Karjala-instituutti & Imatran kaupunki & Lappeenrannan kaupunki
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Возобнобляемая Энергия. Гидроэлектростанций Россий. s. 100–101. (Vozobnovljaemaja Energija. Gidgoelektrostantsij rossij.) RusGidro, 2018. ISBN 978-5-7422-6139-1 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 26.5.2021). (venäjäksi)
  5. ↑ a b c d Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä koskevan sopimuksen LIITE (PDF) ymparisto.fi. 1989. Kaakkois-Suomen ELY-keskus. Viitattu 24.5.2021.
  6. ↑ Myllyntaus, Timo: Tulevaisuus syntyy visioista - Vuoksen kosket vuosisadan vaihteen sahkoistyssuunnitelmissa, Tekniikan Waiheita, 2/2001, viitattu 19.5.2024
  7. ↑ Каскад Вуоксинских ГЭС Моя Энергия (myenergy.ru). TGK-1. Arkistoitu 19.5.2021. Viitattu 24.5.2021. (venäjäksi)
  8. ↑ Светогорская ГЭС Моя Энергия (myenergy.ru). TGK-1. Arkistoitu 7.7.2019. Viitattu 24.5.2021. (venäjäksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: ru:Лесогорская ГЭС
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lesogorskin_vesivoimalaitos&oldid=22664384”