Latinan historia

Keisari Tituksen riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.

Vanhin tunnettu latinankielinen kirjoitus. Lapis Niger, Forum Romanum.

Latinan kieltä on käytetty jo yli 2 000 vuoden ajan.

Varhaisvaiheet

Pääartikkeli: Varhaislatina

Latinaa puhuttiin alkuaan Italiassa vain pienessä Latiumin maakunnassa – joka liki pitäen vastaa nykyistä Latiumin hallinnollista aluetta – yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinan fonologisia piirteitä ovat sijamuotojen pääteet -os ja -om, joista myöhemmin kehittyivät päätteet -us ja -um. Varhaislatinaan kuuluivat myös sellaiset myöhemmin hävinneet diftongit kuten oi ja ei, jotka myöhemmin muuttuivat muotoon u- tai oe ja i-. Varhaislatinassa sanojen paino oli ilmeisesti ensimmäisellä tavulla, kun se myöhemmin siirtyi myöhemmille tavuille.

Varhaislatinaa on säilynyt hyvin vähän. Ensimmäinen tunnettu löytö on neljän sanan mittainen kreikkalaisilla kirjaimilla kirjoitettu piirtokirjoitus viitansoljessa todennäköisesti 600-luvulta eaa.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Etenkin idässä latinan osaaminen rajoittui enimmäkseen ohueen yläluokkaan ja sitä opettelivat ennen muuta hallinnollisiin virkoihin pyrkineet ihmiset. Paikalliskielet, esimerkiksi Karthagossa Pohjois-Afrikassa puhuttu puuni, säilyivät suhteellisen hyvin satoja vuosia.

Rooman valtakunnan ja latinankielisen kirjallisuuden kukoistusaika osui noin välille 100 eaa.–100 jaa, jolloin monet kirjailijat kirjoittivat latinaksi. Latinan kultaiseksi ajaksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt.

Edellä mainittujen muutosten lisäksi klassisena aikana joidenkin sanojen merkitys laajeni. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Kaksi viimeksi mainittua käytännössä määrittävät klassisen latinan proosakielen sellaiseksi, millaisena se nykyisin ymmärretään.

Hopeiseksi ajaksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Vulgaarilatina

Cicero.

Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää latinan muotoa. Termin teki tunnetuksi suomalainen Veikko Väänänen teoksessaan Introduction au latin vulgaire. Väänänen väitteli aiheesta 1930-luvulla. Termi on sittemmin vakiintunut, mutta sitä voidaan pitää myös epäonnistuneena. Se tarkoittaa ”kansan syvien rivien” puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt.

Kirjoitettu klassinen latina kuten myös julkisissa puheissa käytetty klassinen puhekieli olivat kuitenkin jäykkiä eikä niitä juurikaan käytetty yläluokan ulkopuolella. Puhuttu latina vaihteli ympäri valtakuntaa ja se sai vaikutteita paikallisista kielistä. Kansanlatinaa tunnetaan ennen muuta ajan kieliopeissa ja muissa yhteyksissä kerrottujen yleisten ”kielivirheiden” (klassiseen kielimuotoon verrattuna), piirtokirjoitusten kirjoitusvirheiden ja joidenkin vähän koulutettujen ihmisten kirjoittamien tekstien kautta. Puhuttu latina jatkoi muutostaan läpi antiikin ja kohti myöhäisantiikkia. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476 alkoi latinasta kehittyä eri murteita, joista kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Myöhäislatinan puhujan tilanne muistutti nykyenglannin puhujan tilannetta, kun kutakin kirjoitusasua vastaava ääntämys piti opetella erikseen. Romaanisten kielten ortografia syntyi, kun kirjoitustapoja muutettiin vastaamaan paremmin uutta ääntämystä. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin. Todennäköisesti joskus vuoden 600 jälkeen puhutut murteet eivät enää olleet ymmärrettävissä toisten murteiden puhujille. Niistä oli siis tullut omia kieliään. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80 prosenttia sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta, eikä kirjakielestä. Esimerkiksi ranskan sana cheval, ’hevonen’, juontaa juurensa latinan ”kaakkia” tai ”konia” tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä; kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina ”syntyi uudestaan” varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Latinassa ei ole artikkeleita, mutta jotkut keskiaikaiset kirjoittajat käyttivät muiden muassa sanoja unus (yksi), ille (tuo) ja quidam (eräs) tässä merkityksessä. Verbiä habere (olla jollakin, omistaa) saatettiin käyttää apuverbinä germaanisten ja romaanisten kielten tapaan. Latinan accusativus cum infinitivo -rakenteesta usein luovuttiin ja se korvattiin quod-alkuisilla sivulauseilla, jotka eivät kuuluneet klassiseen latinaan. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Diftongi ae kirjoitettiin joskus vain e, h-kirjain katosi etenkin sanojen alusta. Toisaalta h-kirjaimia alettiin lisäillä sanoihin, joissa niitä ei aiemmin ollut esiintynyt. T korvattiin joskus c:llä i:n edellä ja kaksoiskonsonanttien käyttö vaihteli. Myös muita muutoksia tapahtui. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, oikeinkirjoitus muuttui hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

Erasmus.

Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät ”puhdistamaan” latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin ”goottilaiseksi”, termi, joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvostuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistit pyrkivät palauttamaan ortografian antiikkiseen asuunsa. He kehittivät myös käsikirjoitusta klassisten piirtokirjoitusten ja karolingisen kirjaintyyppien suuntaan. Erasmus ehdotti, että latinan lausumisessa olisi pitänyt siirtyä hänen rekonstruktioonsa antiikkisesta kielestä silloisen lausumisen sijaan.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden–esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen–kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli.

Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinan kielen osaamista. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Latinanopetuksen tuloksista ilmaistiin usein pettymystä. Oppilaiden heikot latinantaidot saattoivat kuitenkin johtua suurelta osin opetusmetodeista. Kun latinaa opetettiin yksin antiikin teksteistä ja lähtökohdista, moderneja asioita ei opittu viestimään.

Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisen kirkon latinalaisessa riituksessa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken sekä käytetään usein liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Latinaa on yritetty elvyttää radikaaleilla muutoksilla. Sen pohjalta on esimerkiksi kehitetty keinotekoisia ja helpompia apukieliä kuten interlingua, joiden menestys on ollut marginaalista. 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa jotkut asianharrastajat ovat ilmoittaneet havainneensa elpymistä latinanharrastuksessa, mutta englannin ylivalta kansainvälisenä apukielenä taannee latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. Turun akatemiassa ja sen seuraajassa Helsingin yliopistossa latina oli virallinen kieli perustamisesta vuonna 1640 vuoteen 1852 saakka. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut, mutta sitä voi yhä lukea monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa joko lyhyenä tai ”laajempana” (ei kuitenkaan pitkänä).