Latinalaisen Amerikan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Latinalaisen Amerikan maiden itsenäistymisvuodet.

Latinalaisen Amerikan historia on Yhdysvaltain eteläpuolisen Meksikosta Chilen ja Argentiinan kärkeen ulottuvien Etelä- ja Keski-Amerikan maiden historiaa.

Siirtomaakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1400-luvulla Amerikan mantereen suurimmat valtakunnat olivat asteekkien valtakunta Meksikossa ja Inkavaltio Perussa. Sen jälkeen kun Kristoffer Kolumbus oli vuonna 1492 purjehtinut Karibianmeren saarille, Espanja ja Portugali perustivat Amerikkaan siirtomaita. Muutamassa vuosikymmenessä valloittajat, konkistadorit, kukistivat inkat ja asteekit. Käytännössä kivikautta eläneet inkat, asteekit ja muut intiaanit olivat espanjalaisten ylivoimaisen teknologian ja heidän levittämiensä tautien takia voimattomia. Näitä alueita alettiin myöhemmin nimittää Latinalaiseksi Amerikaksi, koska Espanja ja Portugali olivat aikoinaan latinalaisen Rooman osia, ja latinasta kehittyneet romaaniset kielet espanja ja portugali, tulivat siirtolaisuuden vaikutuksesta alueella valtakieliksi. Nykyäänkin espanja on pää­kielenä lähes kaikissa muissa Latinalaisen Amerikan maissa paitsi Brasiliassa, jossa valtakielenä on portugali.

Paavi Aleksanteri VI jakoi vuonna 1494 Tordesillasin sopimuksella koko Euroopan ulko­puolisen maailman siten, että noin 1 800 kilometriä Kap Verden saarilta länteen kulkeneen raja­linjan länsi­puolella olevat alueet kuuluivat Espanjalle, itäpuoliset Portugalille. Sopimuksen mukaisesti Portugalilille kuuluisi Etelä-Amerikasta vain sen itäinen osa, eli Brasilia, ja muu osa mantereesta kuului Espanjalle. Nämä valloittivatkin vähitellen koko mantereen lukuun ottamatta pohjoisrannikon Guayanaa, jonka Iso-Britannia, Alankomaat ja Ranska jakoivat myöhemmin keskenään. Karibianmeren saaret jaettiin vähitellen monien Euroopan valtioiden kesken.

Eurooppalaiset onnistuivat kukistamaan intiaanien kapinat, joita esiintyi varsinkin Andeilla. Näin heidän valtansa vakautui vuoteen 1700 mennessä sekä Keski- että Etelä-Amerikassa. Latinalaisesta Amerikasta tuli 1500-luvulla raaka-aineiden vientialue. Intiaanien oli tehtävä työverona maatalous- ja kaivostöitä. Varsinkin Brasiliaan kuljetettiin Afrikasta runsaasti mustia orjia Atlantin yli noin vuoteen 1850 asti.

Itsenäistyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain vapaussota 1776 ja Ranskan vallankumous 1790-luvulla johtivat siihen, että myös useimmat Latinalaisen Amerikan maat julistautuivat 1800-luvun alkupuolella itsenäisiksi. Itsenäistymistä ei kuitenkaan saanut aikaan maiden alkuperäinen intiaaniväestö, vaan eurooppalaisista emämaasta tulleiden siirtolaisten jälkeläiset, kuten Yhdysvalloissakin. Huomattavin Etelä-Amerikan maiden itsenäistymiseen vaikuttanut henkilö oli Simón Bolívar, jonka mukaan Bolivia on saanut nimensäkin. Useimmista itsenäistyneistä maista tuli tasavaltoja, mutta Brasilia ja Meksiko olivat keisarikuntia. Maiden poliittiset olot olivat epävakaita, ja 1900-luvun lopulle saakka niissä tapahtui useita sotilasvallankaappauksia.

Kuuba ja Puerto Rico jäivät kuitenkin Espanjalle Espanjan ja Yhdysvaltain sotaan saakka 1898, jolloin Kuuba virallisesti itsenäistyi, mutta Yhdysvallat sai maassa suuren vaikutusvallan. Puerto Rico liitettiin itsehallintoalueena Yhdysvaltoihin.

Monet pääasiassa brittiläiseen imperiumiin kuuluneet Karibianmeren pienet saarivaltiot itsenäistyivät vasta 1960- ja 1970-luvuilla, samoin manterellakin Britannialle kuuluneet Guyana ja Belize sekä Alankomaille kuulunut Suriname. Guadeloupe, Martinique ja Ranskan Guayana kuuluvat Ranskalle edelleenkin, mutta niitä ei enää pidetä siirtomaina vaan merentakaisina departementteina.

Myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poliittiset valtasuuntaukset Latinalaisessa Amerikassa vuonna 2010.

Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin vaikutus lisääntyi 1800-luvulla Latinalaisessa Amerikassa. Espanjankielisissä maissa oli konservatiivien ja liberaalien välillä ristiriitaa. Näissä maissa kehittyi suurmaaomistus 1800-luvulla. Vientiin pohjautunut alkutuotanto synnytti Latinalaisen Amerikan maihin 1800-luvulla talouselämää ja politiikkaa johtavan eliitin, jota sanotaan monesti oligarkiaksi. Joillain alueilla olivat taas merkittäviä vahvat sotilasjohtajat, caudillot. Syntyi valtava ero rikkaiden ja köyhien välille.

Maiden välillä käytiin sotia, ja niiden rajat muuttuivat muutamaan otteeseen. Maiden sisäiset sodat olivat 1800-luvulla monesti maiden hajottajien ja koossa pitämisen kannattajien välisiä. Yhdysvallat alkoi useasti puuttua Latinalaisen Amerikan maiden asioihin lähettämällä joukkoja 1840-luvulta lähtien. Alkuperäisasukkaiden asema oli 1800-luvulla erittäin huono. Jonkin­laista demokratiaa esiintyi Argentiinassa, Chilessä, Costa Ricassa ja Kolumbiassa.

Jotkut maat menestyivät taloudellisesti erittäin hyvin. Vuosina 1880–1930 Argentiina kuului maailman kymmenen rikkaimman maan joukkoon. Uruguay sai demokratiansa ja hyvinvointivaltion omaisen yhteiskuntansa ansiosta 1920- ja 1930-luvuilla lempinimen ”Amerikan Sveitsi”.

1900-luvun alussa alkoi selvästi näkyä Etelä-Amerikan maiden halu vastustaa Yhdysvaltain vaikutusta alueellaan.

1910-luvulla tapahtui Meksikossa maan pitkään sisällissotaan vienyt vallankumous, johon liittyi 1920-luvulla maareformi. Muiden maiden maareformit alkoivat 1950-luvulla. Tällöin alkoivat toden teolla nousta demokraattiset ja taistellen toimivat kommunismiin ja sosialismiin tähtäävät puolueet ja sissiliikkeet. Kuuban vallankumous onnistui 1950-luvun lopussa ja innoitti muissa maissa toimivia liikeitä. Ne saivat kaikupohjaa yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, joka monesti katsottiin ja monilla alueilla olikin osin Yhdysvaltain harjoittaman julkisen ja peitetyn taloudellisen ja poliittisen toiminnan syytä. Esimerkiksi Keski-Amerikan maat suuntautuivat pääosin Yhdysvaltain vientiin, ja maat tuottivat pääosin muutamaa suhdanneherkkää tuotetta.

Toisen maailmansodan jälkeen monen Latinalaisen Amerikan maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys taantui vähitellen. Kuuban johtoon vuoden 1959 alussa tullut Fidel Castro muutti 1960-luvun alussa maan yhteiskuntarakenteen sosialistiseksi. Castron taistelutoveri Che Guevara yritti markkinoida ”castrolaista” sosialismia muihin Latinalaisen Amerikan maihin ja nostattaa hallitusten vastaisia kansanliikkeitä, mutta mitään yleistä vasemmistolaisten vallankumousten aaltoa ei Väli- ja Etelä-Amerikan maissa syntynyt.[1] Vallankaappaus oikeistodiktatuuria vastaan Dominikaanisessa tasavallassa vuonna 1965 johti Yhdysvaltain väliintuloon.[2] Yhdysvallat piti kiinni vanhasta periaatteestaan (Monroen oppi), jonka mukaan se ei suvainnut muiden maanosien valtioiden puuttumista omana takapihanaan pitämänsä Latinalaisen Amerikan asioihin. Vaikka yhdysvaltalaiset suurvaltasuhteiden liennytyksen vastustajat syyttivät Neuvostoliittoa tunkeutumisesta Väli- ja Etelä-Amerikkaan, näiden maiden vasemmistolaiset sissiliikkeet olivat yleensä kotoperäisiä eivätkä saaneet tukea itäblokin mailta. Sen sijaan Brasilian, Argentiinan ja monen pienemmän maan oikeistolaiset diktatuurit saivat taloudellista ja sotilaallista apua Yhdysvalloilta, ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA tuki diktatuurien vastustajia terrorisoineita ”kuolemanpartioita”.[3]

Viimeistään 1970-luvulla näkyi taloudessa aikaisemmin hyvin pärjänneiden Argentiinan ja Uruguayn selvä köyhtyminen. Köyhyys näkyi Latinalaisessa Amerikassa suurkaupunkien slummiutumisena. Kaikki Latinalaisen Amerikan maat luettiinkin yleensä kehitysmaiden joukkoon.[4]

Yhdysvaltain vaikutus oli kahtalainen: se toisaaita horjutti, toisaalta vakautti Etelä-Amerikan maita. Kommunistien sissiliikkeet loivat vastareaktiona moniin maihin sotilasdiktatuureja, jotka valtakautensa aikana vangitsivat, kiduttivat ja murhauttivat vasemmistolaisia, niiksi epäiltyjä ja muita hallituksen vastustajia sekä sissisodissa monia siviilejäkin. Erityisen räikeä esimerkki sosialismin ja Yhdysvaltain kamppailusta oli Chilen sotilasvallankaappaus 1973, jossa Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta kaatoi CIA:n tuella presidentti Allenden. Toisaalla Yhdysvallat lopetti aseiden viemisen Guatemalaan 1970-luvulla. 198

80-luvulla syntyi Latinalaiseen Amerikkaan Yhdysvaltain ohjaama konsensus niihin maihin, joissa oikeisto tai vastaavat tahot olivat vallassa.

Vuonna 1979 Daniel Ortegan johtamat vasemmistolaiset sandinistit kaatoivat Somozan suvun diktatuurin Nicaraguassa. Yhdysvallat tuki avoimesti ja voimakkaasti sandinistihallitusta vastaan taistelleita contra-sissejä käytännössä koko 1980-luvun ajan. CIA kävi myös omaa salaista sotaansa Nicaraguan rannikolla olleita kohteita vastaan ja tuki Hondurasista käsin toimineita sissejä, vaikka tällainen toiminta oli kielletty lailla.[5] Sandinistit kokivat yllätyshäviön Nicaraguassa helmikuussa 1990 pidetyissä parlamentti- ja presidentinvaaleissa, ja Daniel Ortegan tilalle presidentiksi tuli Violeta Chamorro.[6]

Pyrkiäkseen kohentamaan sisäpoliittista kannatustaan Leopoldo Galtierin johtama Argentiinan sotilashallitus valtasi vuonna 1982 Yhdistyneelle kuningaskunnalle kuuluvat, eteläisellä Atlantilla sijaitsevat Falklandsaaret, joita Argentiinassa kutsutaan Malvinassaariksi. Seurauksena oli lyhyt Falklandin sota, jossa Britannia valtasi saaret takaisin ja jonka lopputuloksena Galtierin hallitus menetti valtansa. Argentiina on myöhemminkin vaatinut Falklandsaaria itselleen, ja lisäksi se on kiistellyt Chilen kanssa eräiden Tulimaan saarten omistuksesta.[7]

Kenraali Alfredo Stroessner kaappasi vallan Paraguayssa vuonna 1954 ja hallitsi maata kovaotteisesti salaisen poliisin avulla 35 vuoden ajan. Stroessner joutui itse syrjäytetyksi verisessä sotilaskaappauksessa helmikuussa 1989.[8][9]

Kylmän sodan asetelmien purkautuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa heijastui myös Latinalaiseen Amerikkaan. Yhdysvaltain tuki oikeistodiktatuureille väheni tai loppui kokonaan, kun pelko kommunismin leviämisestä poistui.[10]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosituhannen alussa raaka-aineiden hinnat nousivat maailmanmarkkinoilla. Se toi taloudellista hyötyä Latinalaiselle Amerikalle, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun hinnat myöhemmin tasaantuivat. Vuodesta 2015 alkaen poliittinen valta on jatkuvasti vaihtunut lähes kaikissa alueen maissa. [11]

Intiaanien oikeuksia alettiin tunnustaa esimerkiksi Brasiliassa vasta 2000-luvulla.

Latinalainen Amerikka vapautui sotilashallituksista 1980- ja 1990-lukujen edetessä. Kommunistisissit heikkenivät muun muassa Itä-Euroopan kommunistimaiden romahduksen synnyttämän ideologisen tyhjiön takia. 2000-luvulla on silti esimerkiksi Kolumbiassa nähty kommunistisissien toimivan, ja Meksikossa on ollut raju huumekartellien välinen sota. Vielä 2000-vuosikymmenen alussa noin 50 000 maatyöläistä eli Brasiliassa orjuutta muistuttavissa oloissa. Yhä jatkuvat ongelmat nostivatkin monissa maissa vasemmistopoliitikot näkyvään asemaan 2000-luvulla. Esimerkiksi Venezuelan melko itsevaltainen sosialistijohtaja Hugo Chávez asettui avoimesti vastustamaan Yhdysvaltoja.

Daniel Ortega palasi 16 vuoden tauon jälkeen valtaan Nicaraguassa vuonna 2006 järjestetyissä presidentinvaaleissa.[12] Uudella valtakaudellaan Ortega on keskittänyt kaiken vallan itselleen ja perheelleen sekä tukahduttanut opposition toiminnan. Hänet valittiin uudelleen vuosien 2011, 2016 ja 2021 vaaleissa. Vuonna 2018 puhjenneet opiskelijoiden mielenosoitukset Ortegan hallintoa vastaan kukistettiin verisesti. Ortegan hallintoa aiemmin vahvasti tukeneen Venezuelan apu ehtyi Venezuelan ajauduttua syvään sisäiseen kriisiin.[13]

Venezuelan presidentti Hugo Chávez menehtyi syöpään vuonna 2013 ja uudeksi presidentiksi nousi Nicolas Maduro, jonka Chávez oli itse valinnut seuraajakseen. Maduron vastaisissa mielenosoituksissa on sittemmin kuollut satoja ihmisiä. Tammikuussa 2019 Venezuelan parlamentin puhemies Juan Guaidó julistautui maan uudeksi presidentiksi, mikä syvensi Venezuelan kriisiä entisestään. Muiden muassa Yhdysvallat ja Euroopan unioni asettuivat tukemaan Guaidóa. Venezuelassa on ollut huutava puute elintarvikkeista ja lääkkeistä, ja inflaatio on miljoonia prosentteja.[14] Vuoteen 2022 mennessä yli neljä miljoonaa venezuelalaista oli lähtenyt kotimaastaan ja siirtynyt lähinnä muihin Latinalaisen Amerikan maihin.[15]

Latinalaisen Amerikan perinteisten valtapuolueiden vaalivoittojen aika päättyi vuonna 2015. Siihen asti ne menestyivät vaaleissa hyvin. Niinpä Latinalaisen Amerikan vuosina 1980–2014 pidetyissä presidentinvaaleissa vain kaksi istuvaa presidenttiä hävisi vaalit pyrkiessään jatkokaudelle, mutta sen jälkeen valtapuolueiden ehdokkaat ovat hävinneet 15 peräkkäiset presidentinvaalit (tässä ei oteta huomioon Kuubaa, Nicaraguaa eikä Venezuelaa, joissa ei ole vapaita vaaleja).[11][16]

Alueen poliittinen vastakohtaisuus on jyrkentynyt vuodesta 2015 alkaen. Hallitusten vastaiset mielenosoitusliikkeet ovat näkyviä, olipa vallassa sitten vasemmisto tai oikeisto. Maiden huono taloustilanne ja korruptoitunut hallinto synnyttävät hallitusten erovaatimuksia, koska ihmiset toivovat, että hallituksen vaihtuminen toisi parannuksia heidän oloihinsa. Heiluriliikkeen tapainen vastarinta tuo kannatusta vuoroin oikeistolle ja vuoroin vasemmistolle. Tilanne on ajautunut hankalimmaksi Perussa, jossa presidentti on vaihtunut viidessä vuodessa kuusi kertaa vuosina 2018–2022. Useita entisiä Perun presidenttejä on syytetty ja tuomittu korruptiosta. Bolivia taas on 2020-luvulla vaarassa muuttua Evo Moralesin vasemmistolaiseksi diktatuuriksi. Myös Meksikon vasemmistolaisella presidentillä Andrés Manuel López Obradorilla on pyrkimyksä heikentää maan vaalien rehellisyyttä. Brasiliassa vaalitappion kärsinyt oikeistolainen Jair Bolsonaro ei tunnustanut häviötään. Argentiinassa entinen presidentti, peronistipuolueen Cristina Fernández de Kirchner on tuomittu korruptiosta kuuden vuoden vankeuteen.[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 350. Helsinki: Otava, 1972.
  2. ↑ Gordin ym., 1972, s. 348.
  3. ↑ Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 247. Helsinki: Otava, 2006.
  4. ↑ Otavan Suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten - Kreikka), art. Kehitysmaat, Otava 1978, ISBN 951-1-04658-6
  5. ↑ Visuri 2006, s. 247.
  6. ↑ Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 50–51. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
  7. ↑ Kimmo Kiljunen: Valtiot ja liput, s. 470. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7.
  8. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 52. Helsinki: Otava, 1989.
  9. ↑ Kiljunen 2002, s. 521.
  10. ↑ Visuri 2006, s. 247.
  11. ↑ a b c Amerikat ovat varoittava esimerkki maailmalle. Kansanvallan kivijalka näyttää murenevan. Tommi Hannula. HS Viikko 05/2023, s. A36–A37.
  12. ↑ Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 2008, s. 41. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21207-2.
  13. ↑ Pesonen, Pertti: Daniel Ortega – vallankumousjohtajasta tyranniksi, joka tappaa omaa nuorisoaan 21.8.2018. Yle.
  14. ↑ Kauppinen, Ina: Tästä Venezuelan kriisissä on kyse – epärehellisinä pidetyt presidentinvaalit katkaisivat kamelin selän 24.2.2019. Ilta-Sanomat.
  15. ↑ Pakolaisuus: sata miljoonaa pakolaista 28.5.2022. Suomen YK-liitto.
  16. ↑ Punaisesta siniseksi – Etelä-Amerikan poliittinen kartta meni nopeasti uusiksi Yle Uutiset. Viitattu 30.11.2019.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-843-5
  • Virtanen, Rauli: Latinalainen Amerikka huomisen varjossa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1979. ISBN 951-26-1728-5
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Latinalaisen_Amerikan_historia&oldid=22833775”