Lancelot Andrewes
Lancelot Andrewes (1555-1626), oli Englannin kirkon piispa ja hengellinen kirjailija.
Elämänvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Andrewes syntyi Barkingissa Englannissa. Hän sai Bacelorin tutkinnon Pembroke Hallista vuonna 1575 ja ordinoitiin vuonna 1580. Vuodesta 1589 vuoteen 1605 hän oli Pembroken maisteri, ja vuonna 1601 hänestä tuli Westminsterin dekaani. Andrewes vihittiin Chichesterin piispaksi 3. marraskuuta 1605, ja hän palveli siellä 6. marraskuuta 1609 asti, jolloin hänet siirrettiin Elyn piispaksi. Helmikuun 25. päivästä 1619 kuolemaansa asti hän oli Winchesterin piispa. The Private Devotions of Lancelot Andrewes on yksi hänen tunnetuimmista kirjoistaan.[1]
Oxfordin liikkeen vaikutuksesta Andrewes'in teokset julkaistiin 1800-luvulla uudelleen osana julkaisusarjaa Library of Anglo-Catholic Theology.[2]
Teologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Andrewes'in oppineisuus teki hänestä Grotiuksen ja aikansa merkittävimpien tutkijoiden tasavertaisen ystävän. Hänen saarnansa olivat ainutlaatuinen yhdistelmä retorista loistoa ja oppinutta rikkautta; Hänen hurskautensa on kuin muinaisen pyhimyksen, puoliaskeettinen ja epämaallinen itsekieltäymyksessään. Kirkonmiehenä hän on tyypillisesti anglikaaninen, yhtä kaukana puritaanisista ja roomalaisista kannoista. Hän oli Richard Hookerin seuraaja Englannin uskonpuhdistuksen periaatteissa, tosin siinä missä Hooker vastusti pääasiassa puritanismia, Andrewes taisteli pääasiassa roomalaiskatolisuutta vastaan. Hyvä yhteenveto hänen asemastaan löytyy hänen tekstistään kardinaali Perronille (First Answer to Cardinal Perron), joka oli kyseenalaistanut Jaakko I:n "katolisen" tittelin käytön. Hänen asemansa eukaristian suhteen on luonnollisesti kypsempi kuin ensimmäisillä uskonpuhdistajilla:
»"Olemme yhtä mieltä todellisesta läsnäolosta; kiistamme koskee sen muotoa. Mitä tulee muotoon, emme määrittele mitään hätiköidysti emmekä tutki levottomasti sen enempää, kuin Kristuksen inkarnaatiossakaan kysymme, kuinka ihminen yhdistyy jumalalliseen luontoon yhdessä persoonassa. Elementeissä tapahtuu todellinen muutos – me sallimme, ut panis iam consecratus non sit panis quem natura formavit; sed, quem benedictio consecravit, et consecrando etiam immutavit (Responsio, s. 263).»
Palvonta on sallittua, ja termien "uhri" ja "alttari" käyttöä pidetään pyhien kirjoitusten ja antiikin mukaisena. Kristus on:
»"uhri – siis teurastettavaksi; sovitusuhri – ja siis syötäväksi” (Sermons, vol. ii. p. 296). ”Samoilla ehdoilla kuin oli pääsiäinen, voidaan tätä meidänkin kutsua uhriksi. Sanan tiukassa merkityksessä taas ei kumpaakaan; sillä kun puhutaan täsmällisesti jumaluuden mukaisesti, on olemassa vain yksi ainoa uhri, veri nominis, se on Kristuksen kuolema. Ja tuo uhri, joka kerran tosiasiallisesti suoritettiin Hänen kuolemassaan, mutta aina ennen esitettiin kuvaannollisesti alusta asti; ja on siitä asti toistettu muistossa aina maailman loppuun asti. Se ainoastaan on absoluuttinen, kaikki muu on siihen suhteutettu, sitä edustava, sen mukaan toimiva. . . Tästä syystä se, mitä nimeä heidän kantoivat, meidän tekevät samoin, eivätkä isät tunne siitä vaikeutta – ja yhtä vähän tarvitsee meidänkään” (Sermons, vol. ii, s. 300).»
Mitä tulee (alttarin sakramentin) säilyttämiseen (ehtoollisenvieton jälkeen), "sitä ei tarvitse: intentio on toteutettu ilmankin", koska sairaalla voi aina olla yksityinen ehtoollinen. Andrewes vastustaa pyhien avuksihuutamista, ilmeiset esimerkit patristisessa kirjallisuudessa ovat "retorisia purkauksia, eivät teologisia määritelmiä".
Hänen palveluksensa omalle kirkolleen on tiivistetty seuraavasti:
- (1) hänellä on terävä käsitys uskon suhteesta ja hän säilyttää selkeän eron sen välillä, mikä on perustavanlaatuista, joka tarvitsee kirkollisia käskyjä, ja toissijaisen välillä, joka tarvitsee vain kirkollista ohjausta ja ehdotusta;
- (2) erottuen aikaisemmasta protestoivasta lähtökohdasta, esim. Kolmestakymmenestäyhdeksästä artiklasta, hän korosti anglikaanisen kannan myönteistä ja rakentavaa ilmaisemista.[3]