Kuonanpoisto

Kuonanpoisto, kuonaus, tai slakaus on höyrykattiloiden tulipesien hoitoa.

Työn tekevät yleensä lämmittäjät ja hiilenlastaajat yhdessä. Tulipesästä poistetun kuonan sammuttaminen vedellä ja poisvienti kattilahuoneesta joko ejektorilla tai tuhkapöntöllä kuuluu puolestaan hiilenlastaajille. Lisäksi he avustavat esimerkiksi irronneen rostiraudan paikalleen nostossa.

Kuonanpoisto tehdään kiinteätä polttoainetta eli puuta, haketta, sahanpurua tai kivihiiltä käyttävien höyrykattiloiden tulipesille. Kuonanpoistoa tehdään myös siirrettäville höyrykoneille eli lokomobiileille. Esimerkiksi Neuvostoliittoon sotakorvauksina toimitettujen siirrettävien höyrykäyttöisten voima-asemien varustukseen kuului myös kuonanpoistokalusto: SOTEVAn luetteloiden mukaan "varrellinen kaavin, varrellinen taltta hiilikuonan poistoa varten sekä varrellinen veitsi hiilikuonan rikkomista varten". Näin siksi, että vaikka näiden nimenomaisten koneiden varsinaisina polttoaineina oli – tulipesän mallista riippuen – joko sahausjätteet, sahanpuru tai turve, saattoi koneita tarvittaessa käyttää myös hiilellä, tai ainakin käyttää hiiltä "terästeenä".

Työn suorittaminen

Työ tehdään - hiilen laadusta riippuen - yleensä noin kerran vuorokaudessa kattilan ollessa käytössä; näin siksi, että kuuma pehmeä kuona irtoaa helpommin kuin jäähtynyt ja kovettunut. Ennen kuonauksen aloittamista hiilensiirtäjät tuovat paikalle riittävästi hiiltä, jotta muut kattilat voidaan pitää kuumina yhden kattilan kuonauksen ajan. Esimerkiksi jäänmurtaja Tarmossa oli viisi kolmeuunista kattilaa, eli yhteensä viisitoista tulipesää, ja hiilipolttoisena (vuosina 1907–1950) höyrytessään täysillä jäissä alus poltti neljä tonnia hiiltä tunnissa.

Varsinaisen kuonauksen aluksi tulen pesässä annetaan palaa matalaksi, jonka jälkeen palava hiillos siirretään erityisen pitkän kangen päähän asennetun taltan eli sleissin avulla pesän toiseen reunaan. Tulen alta paljastuu kuonakerros eli slaki, joka hakataan irti samalla kangella. Kovimpaan palaneet kappaleet nirhataan irti erityisellä varrellisella veitsellä eli kuonapuukolla. Työ vaatii varovaisuutta, koska tulipesän kuumat rostiraudat voivat irrota ja pudota paikaltaan; tällöin ne on nostettava paikalleen sleissin ja erityisten pitkävartisten pajapihtien avulla. Tämä työ kuuluu lämmittäjille.

Kun koko tulipesän pituus on hakattu puhtaaksi, kanki vaihdetaan kaapimeen eli raakkariin, jolla irralliset kuonankappaleet vedetään ulos tulipesästä. Kasa sammutetaan vedellä. Sammunut kuona lapioidaan tuhka-astiaan, joka nostetaan erityisellä taljalla pitkin ilmanvaihtotorvea kannelle ja kaadetaan mereen kourua myöten. Tämän osan työstä tekivät hiilensiirtäjät. Sillä välin kun he sammuttavat kuonaa ja lapioivat sitä pois, lämmittäjät lisäävät polttoainetta muihin tulipesiin.

Kun puolet arinasta on puhdas, hiillos siirretään toiselle puolelle ja menettely toistetaan. Kun koko arina on puhdistettu, hiilen tai muun polttoaineen lapiointia jatketaan normaalisti. Kunhan yksi tulipesä on puhdistettu, siirretään taas hiiltä suurempi määrä ja aletaan puhdistaa seuraavaa tulipesää.

Mekaaninen tuhkaejektori

1920-luvulla höyrylaivoihin ryhdyttiin asentamaan erillisellä höyrykoneistolla toimivia tuhkaejektoreita, joka ajoi kuonat suoraan mereen. Ejektorin varsinaisena käyttövoimana toimi merivesi.

Tällainen laite oli ensimmäisenä Suomessa jäänmurtaja Voimassa ja vuonna 1950 sellainen asennettiin myös jäänmurtaja Sampoon. Menettely helpotti työlästä kuonanpoistoa oleellisesti.

Museolaiva SS Tursoon tuhkaejektori palautettiin alkuperäiselle paikalleen talvella 2008, kun alus muutettiin neuvostoajan öljypoltolta takaisin alkuperäiselle hiilipoltolle.

Pohjakuilumuunnelma

Joissakin suurimmissa hiilipolttoisissa höyrylaivoissa oli kuonanpoisto ratkaistu rakentamalla pohjan läpi kulkeva tuhkakuilu. Sen molemmissa päissä oli luukut jotka oli varmistettu niin etteivät ne voineet olla yhtaikaisesti auki. Kuona lapioitiin suoraan tällaiseen kuiluun ja kun se oli täynnä, yläluukku varmistettiin ja kuilu tyhjennettiin mereen avaamalla alaluukku.

Yleinen turvamääräys oli tyhjentää kuilu kelin kovetessa, koska myrskyllä täysinäisestä kuilusta saattoi aiheutua vaara hehkuvan kuonan ympäriinsä lentelystä.

Yhteenkään suomalaiseen laivaan ei tätä ratkaisua asennettu. Parissa suurimmassa Suomeen ulkomailta ostetussa laivassa kuilu oli jo valmiina.

Nykypäivän käytäntö

Vuonna 2008 useimmat suomalaiset höyrylaivat polttavat joko puuta tai öljyä. Museolaiva SS Turso muutettiin edellisenä talvena takaisin hiilipoltolle ja siihen asennettiin merivesiejektori. Kokemukset ensimmäisesta purjehduskaudesta tällä menetelmällä olivat odotetun kaltaisia.

Hiilivetureita on useitakin; niissä kuonauskäytäntö on hiukan toisenlainen kuin laivoissa: koska ajomatkat ovat nykyään enintään päivän tai kahden mittaisia, kuonaus tehdään aina ajon päätteeksi.

Hiilloksen annetaan palaa mahdollisimman loppuun; sitten rostit puhdistetaan kuonapuukon avulla ja käännettävä arina nostetaan sivuun, jolloin irrotettu kuona voidaan vetää raakkarin avulla suoraan tuhkalaatikkoon. Siellä kuona kastellaan erillisen, injektorin avulla toimivan kastelulaitteen avulla ja nyt voidaan tuhkalaatikon alaluukku avata ja kastunut kuona purkaa tuhkakuoppaan.

Lähteet

• Erkki Riimala: Suomalaisia höyrylaivoja 150 vuotta
• Seppo Laurell: Höyrymurtajien aika : historiikki höyrykäyttöisten valtionjäänmurtajien aikakaudesta , Merenkulkuhallitus, 1992
• Väinö Auer: Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle; yleisen historian tohtorinväitöskirja, Helsinki 1956