Kotoperäiset ritarisaagat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kotoperäiset ritarisaagat (isl. frumsamdar riddarasögur) ovat Islannissa kirjoitettuja fiktiivisiä saagoja, jotka ovat saaneet tyylillisiä ja teemallisia vaikutteita eurooppalaisista ritariromansseista. Ne sijoittuvat ritariromaanien tapaan usein hoviympäristöön mutta joskus myös viikinkimiljööhön. Kotoperäisiä ritarisaagoja on kirjoitettu Islannissa todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen, vuosien 1262–1264 aikana tapahtuneen Norjan vallan alle siirtymisen jälkeen. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1300–1400-luvuilla mutta myös vielä reformaation jälkeenkin. Nykypäivään säilyneistä kotoperäisistä ritarisaagoista on noin neljänkymmenen katsottu olevan keskiaikaista alkuperää. Muita kotoperäisiä ritarisaagoja, joiden ajoittaminen keskiajalle on epävarmaa, on yli 100. Termi ”riddarasaga” on ollut käytössä jo keskiajalla. Kotoperäiset ritarisaagat ovat kuitenkin melko epäyhtenäinen genre. Osa niistä muistuttaa nuorempia, seikkailusaagoiksi (saks. Abenteuersagas) määriteltyjä muinaissaagoja. Keskiaikaisissa käsikirjoituksissa nämä seikkailusaagat ja kotoperäiset ritarisaagat esiintyvät usein yhdessä. [1]

Kotoperäisten ritarisaagojen kirjoittajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden saagojen tavoin suurin osa kotoperäisten ritarisaagojen kirjoittajista on jäänyt anonyymeiksi. On katsottu, että monet kirjoittajista ovat todennäköisesti olleet oppineita ja laajalti matkustaneita kirkonmiehiä. Tähän viittaavat esimerkiksi saagoista kuvastuva maantieteellisen tietämys ja oppineen kirjallisuuden tuntemus sekä niiden ajoittain hyvin voimakkaan kristillinen maailmankuva. Kirjoittajat ovat tunteneet myös suullista perinnettä sekä toisia kotoperäisiä ritarisaagoja, joihin voitiin viitata tai joista voitiin lainata.[2]

Lygisögur, Märchensagas, Fornsögur Suðrlanda

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla kotoperäisistä ritarisaagoista ja joistain muinaissaagoista käytettiin termiä lygisaga eli ”valhesaaga”. Termi kertoo, että jo keskiajalla islantilaiset tekivät eron ritarisaagojen edustamien fiktiivisten saagojen ja historiankirjoituksena pidettyjen saagojen, kuten kuningassaagojen, aikalaissaagojen, islantilaissaagojen sekä joidenkin muinaissaagojen, välillä. Keskiajan jälkeen nimitys lygisaga muuttui selvästi kielteiseksi. Myöhemmin lygisaga-termiä on käytetty jonkin verran myös tutkimuksessa. Osasta kotoperäisiä ritarisaagoja on saksankielisessä tutkimuksessa käytetty myös termiä Märchensagas eli ”kansansatusaagat”, millä on viitattu kyseisten saagojen kansantarinoille tyypillisiin piirteisiin. Nimitystä on käytetty samasta syystä myös joistain muinaissaagoista.[3]

Kotoperäiset ritarisaagat tunnetaan myös Gustaf Cederschiöldin ritarisaagoja sisältävän kokoelman mukaisesti nimellä Fornsögur Suðrlanda (1877–1884) ”eteläisten maiden muinaissaagat”[4] Nimi viittaa kotoperäisten ritarisaagojen tapahtumapaikkoihin: ne sijoittuvat maantieteellisesti Islannin ja yleensä myös Skandinavian ulkopuolelle Keski- ja Etelä-Eurooppaan sekä Brittein saarille, mutta myös keskiajalla tunnetun maailman ääriin, kuten ”Intianmaalle” (isl. Indíaland). [5]

Käsikirjoitukset, tutkimuskäyttö ja editiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotoperäisten ritarisaagojen käsikirjoituksia on säilynyt runsaasti, mutta valtaosa niistä on reformaation jälkeen laadittuja kopioita. Nuorimmat kopiot ovat 1900-luvun alusta. Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella kotoperäiset ritarisaagat ovat olleet hyvin suosittuja keskiajalla ja sen jälkeen. [6] Kotoperäisiä ritarisaagoja on kuitenkin aiemmassa tutkimuksessa pidetty vähempiarvoisina verrattuna suulliselle perinteelle pohjautuviin saagoihin (esim. kuningassaagat, aikalaissaagat, islantilaissaagat) niiden liioittelevan kerronnan ja epätotena pidetyn sisällön vuoksi. Niitä pidettiin sen sijaan eskapistisena kirjallisuutena ja osoituksena saagakirjallisuuden rappiosta, joka olisi alkanut islantilaisten siirryttyä Norjan kuninkaan alaisuuteen ja menetettyä näin itsenäisyytensä. Ne eivät siksi ole välttämättä kiinnostaneet tutkijoita, mikä näkyy myös saatavilla olevien editioiden määrässä. Tällä hetkellä tieteellisen tutkimuksen tarpeita vastaavia editioita on saatavilla vain osasta kotoperäisiä ritarisaagoja.[7] Kotoperäiset ritarisaagat edustavat kuitenkin niiden islantilaisten aatemaailmaa ja ideaaleja, jotka Norjan kuninkaan hallitsemalla saarella säilyttivät tai saavuttivat 1300–1400-luvulla merkittävän aseman.[8]

Kotoperäisten ritarisaagojen erityispiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisia vaikutteita ja perinnettä yhdistävää kerrontaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotoperäiset ritarisaagat ovat saaneet vaikutteita keskiaikaisista ritariromaaneista ja todennäköisesti erityisesti niiden käännöksistä, joita tehtiin Norjan kuninkaan hovissa 1200-luvulla. Toisin kuin nämä käännetyt ritarisaagat kotoperäisten ritarisaagojen ei yleensä ole voitu osoittaa pohjautuvan millekään säilyneelle eurooppalaiselle ritariromaanille. Mikäli tällainen esikuva on ollut, on kotoperäinen ritarisaaga saatettu tulkita alkuperäisen tekstin parodiaksi, kuten esimerkiksi Tristanin legendaa mukaileva Tristrams saga ok Ísoddar, joka poikkeaa tyylillisesti hyvin paljon Thomas de Bretagnen teoksen Norjassa tehdystä käännöksestä Tristrams saga ok Ísöndar. Käännetyistä ritarisaagoista on voitu omaksua saagan kerrontaan hovimiljöö ja erilaisia tarina-aihelmia. Kotoperäiset ritarisaagat yhdistävät kuitenkin kerrontaansa myös perinteisiä, kansansatumaisiakin motiiveja, ja muistuttavat siksi joitain nuorempia muinaissaagoja.[9]

Vihamielinen naiskuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siinä missä käännettyjen ritarisaagojen sankareiden käytös on ritari-ihanteiden mukaista ovat kotoperäiset ritarisaagat avoimen naisvihamielisiä. Hyvän hallitsijuuden sijaan tärkeämpänä pidetään fyysistä kyvykkyyttä. Päähahmoilla on yleensä itsekkäät tarkoitusperät. He pyrkivät hankkimaan itselleen valtaa ja valtakunnan taistelemalla hirviömäisiä vastustajia vastaan. Toisinaan saagan sankaria motivoi jonkin hänen itsensä tai hänen sukulaisensa kokeman vääryyden korjaaminen, toisinaan taas tavoitteena on seikkailu.[10]

Valtaa hankitaan myös avioliittojen avulla. Usein kotoperäisiin ritarisaagoihin liittyykin niin kutsuttu morsiamen etsintä -teema, joka oli yleisesti suosittu aihe keskiaikaisessa kirjallisuudessa. Sankarin tavoitteena on löytää itselleen sopiva neito tai prinsessa, jonka saavuttaakseen hänen on suoritettava erilaisia tehtäviä ja selvittävä monenlaisista koettelemuksista. [11]

Neitsythallitsija-teema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morsiamen etsintä -teemaan liittyy usein ns. neitsythallitsija-motiivi (eng. maiden king). Neitsythallitsijat ovat vahvoja ja julmia oman maansa hallitsijoita, jotka suhtautuvat sankarin kosintaan vastahakoisesti ja nöyryyttävät ja häpäisevät tätä. Neitsythallitsijat kuitenkin menettävät voimansa neitsyytensä menettäessään ja muuttuvat lopulta herttaisiksi neidoiksi. Sankari voi voittaa heidät itselleen taikuuden ja juonikkuuden avulla. Toisin kuin eurooppalaisissa ritariromaaneissa, joissa ritarit eivät koskaan kosta kokemaansa häpäisyä, kotoperäisten ritarisaagojen kosijat kostavat neidoille kokemansa kärsimyksen.[12]

Neitsythallitsijat on sotaisuutensa vuoksi yhdistetty Edda-runoudesta ja muinaissaagoista tuttuihin valkyyrioihin ja kilpineitoihin (isl. skjaldmær). Neitsythallitsija-tarinat päättyvät kuitenkin onnellisesti: neitsythallitsijoista tulee vaimoja ja kuningattaria, ja sankari ja neitsythallitsija saavat lapsia, kun taas muinaissaagojen ja Edda-runouden valkyyrioihin liitetyt tarinat rakkaudesta päättyvät traagisesti. Avioliitto ei kuitenkaan kotoperäisissä ritarisaagoissa ole unelmien täyttymys, vaan nimenomaan sankarin keino hankkia itselleen valtaa. [13].

Keskiaikaiset kotoperäiset ritarisaagat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agnete Lothin (1962–1965), Torfi H. Tuliniuksen (1993), Matthew Driscollin (2007 [2005]), Rudolf Simekin ja Hermann Pálssonin (2007) sekä Shaun F. D. Hughesin (2008) mukaan seuraavat 38 kotoperäistä ritarisaagaa ovat keskiaikaista alkuperää:

  • Adonías saga
  • Ála flekks saga
  • Blómstrvalla saga
  • Bærings saga
  • Dámusta saga
  • Dínus saga drambláta
  • Drauma-Jóns saga
  • Ectors saga
  • Flóres saga konungs ok sona hans
  • Flóvents saga
  • Gibbons saga
  • Grega saga
  • Haralds saga Hringsbana
  • Hrings saga ok Tryggva
  • Jarlmanns saga ok Hermanns
  • Jóns saga leikara
  • Kirjalax saga
  • Klári saga keisarasonar (ok Serenu Frakkakongs dóttur)
  • Konráðs saga keisarasonar
  • Mágus saga jarls
  • Melkófs saga ok Salomons konungs
  • Mírmanns saga
  • Nikulás saga leikara
  • Nítida saga
  • Rémundar saga keisarasonar
  • Samsons saga fagra
  • Sálus saga ok Nikanors
  • Sigrgarðs saga frækna
  • Sigrgarðs saga ok Valbrands
  • Sigurðar saga fóts
  • Sigurðar saga þögla
  • Sigurðar saga turnara
  • Tristrams saga ok Ísoddar
  • Valdimars saga
  • Viktors saga ok Blávus
  • Vilhjálms saga sjóðs
  • Vilmundar saga viðutan
  • Þjalar-Jóns saga[14]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ármann Jakobsson. 2012. The Earliest Legendary Saga Manuscripts. Teoksessa The Legendary Sagas. Origins and Development, toim. Annette Lassen, Agneta Ney & Ármann Jakobsson. Reykjavík: University of Iceland Press, 21–32.
  • Barnes, Geraldine. 1977. The riddarasögur: A Medieval Exercise in Translation. Saga-Book 19 (1974–1977), 403–441.
  • Barnes, Geraldine. 2000. Romance in Iceland. Teoksessa Old Icelandic Literature and Society, toim. Margaret Clunies Ross. Cambridge Studies in Medieval Literature 42. Cambridge: Cambridge University Press, 266–286.
  • Barnes, Geraldine. 2014. The Bookish riddarasögur. Writing Romance in Late Mediaeval Iceland. Odense: University Press of Southern Denmark.
  • Driscoll, Matthew. 2007 [2005]. Late Prose Fiction (lygisögur). Teoksessa A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture, toim. Rory McTurk. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 190–204.
  • Glauser, Jürg. 1983. Isländische Märchensagas: Studien zur Prosaliteratur im spätmittelalterlichen Island. Beiträge zur nordischen Philologie 12. Basel: Helbing & Lichtenhahn.
  • Glauser, Jürg. 2007 [2005]. Romance (Translated riddarasögur). Teoksessa A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture, toim. Rory McTurk. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 372–387.
  • Glauser, Jürg & Stephen N. Tranter. 1990. Romances, rímur, chapbooks. Problems of Popular Literature in Late Medieval and Early Modern Scandinavia. Parergon 8 (1990) 2: 37–52.
  • Hughes, Shaun F. D. 2008. Klári saga as an Indigenous Romance. Teoksessa Romance and Love in Late Medieval and Early Modern Iceland: Essays in Honor of Marianne Kalinke, toim. Kirsten Wolf & Johanna Denzin. Ithaca: Cornell University Library, 135–163.
  • Kalinke, Marianne E. 1985. Norse Romance (Riddarasögur). Teoksessa Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide, toim. Carol J. Clover & John Lindow. Ithaca & London: Cornell University Press, 316–363.
  • Kalinke, Marianne E. 1990. Bridal-Quest Romance in Medieval Iceland. Ithaca: Cornell University Press.
  • Kalinke, Marianne E. 1993. Riddarasögur. 1, Indigenous. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 528–531.
  • Kalinke, Marianne E. 2011. Sources, Translations, Redactions, Manuscript Transmission. Teoksessa The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms, toim. Marianne E. Kalinke. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press, 22–47.
  • Loth, Agnete (toim.). 1962–1965. Late Medieval Icelandic Romances, 1–5. Copenhagen: Munksgaard.
  • Mitchell, Stephen A. 1991. Heroic Sagas and Ballads. Ithaca & London: Cornell University Press.
  • van Nahl, Astrid. 1981. Originale Riddarasögur als Teil altnordischer Sagaliteratur. Texte und Untersuchungen zur Germanistik und Skandinavistik 3. Frankfurt am Main: Lang.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Sverrir Tómasson. 1986. The ’fræðisaga’ of Adonias. Teoksessa Structure and Meaning in Old Norse Literature. New Approaches to Textual Analysis and Literary Criticism, toim. John Lindow, Lars Lönnroth & Gerd Wolfgang Weber.The Viking Collection 3. Odense: Odense University Press, 378–393.
  • Sävborg, Daniel. 2003. Kärleken i fornaldarsagor – höviskt eller heroiskt? Teoksessa Fornaldarsagornas struktur och ideologi. Handlingar från ett symposium i Uppsala 31.8.–2.9.2001,toim. Ármann Jakobsson, Annette Lassen & Agneta Ney. Uppsala: Uppsala universitet, Institutionen för nordiska språk, 47–72.
  • Sävborg, Daniel. 2007. Sagan om kärleken. Erotik, känslor och berättarkonst i norrön litteratur. Uppsala: Uppsala universitet.
  • Torfi H. Tulinius. 1993. Kynjasögur úr fortíð og framandi löndum. Teoksessa Böðvar Guðmundsson, Sverrir Tómasson, Torfi H. Tulinius & Vésteinn Ólason: Íslensk bókmenntasaga, II. Reykjavík: Mál og menning, 165–245.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Van Nahl 1981, 11–88; Kalinke 1985, 325, 327; Kalinke 1993, 528; Tulinius 1993, 218–220; Barnes 2000, 266–267, 277; Driscoll 2007 [2005], 191–193; Hughes 2008; Ármann Jakobsson 2012.
  2. ↑ Glauser 1983, 79–100; Sverrir Tómasson 1986, 384; Barnes 2000, 267, 270–273; Driscoll 2007, 198; Barnes 2014, 183.
  3. ↑ van Nahl 1981, 3–8; Kalinke 1985, 316–324, 344; Mitchell 1991, 27; Kalinke 1993, 528; Barnes 2000, 273; Driscoll 2007, 190–191, 193.
  4. ↑ Erotuksena C. C. Rafnin muinaissaagojen kokoelmasta Fornaldarsögur Norðrlanda (1829–1930), joka sisälsi ”pohjoisten maiden muinaissaagoja”.
  5. ↑ Kalinke 1993, 528; Barnes 2000, 271–273.
  6. ↑ Kalinke 1993, 530; Driscoll 2007 [2005], 194–195.
  7. ↑ Barnes 1977; Kalinke 1985; Glauser & Tranter 1990, 37–40; Kalinke 1993, 530; Barnes 2000, 266; Glauser 2007 [2005], 377–378; Driscoll 2007, 196–197; Kalinke 2011, 33.
  8. ↑ Glauser 1983, 29–60, 219–233; Kalinke 1985, 325; Driscoll 2007, 197.
  9. ↑ Kalinke 1993, 528; Driscoll 2007[2005], 191–192.
  10. ↑ Sverrir Tómasson 1986, 382–393; Kalinke 1993, 529; Barnes 2000, 268, 277, 279, 282; Driscoll 2007, 199, 201–202.
  11. ↑ Kalinke 1985, 328–332; Kalinke 1990; Kalinke 1993, 528–529; Driscoll 2007, 199.
  12. ↑ Kalinke 1985, 329–330; Kalinke 1993, 529–530; Barnes 2000, 278–279.
  13. ↑ Kalinke 1985, 329–330; Kalinke 1993, 529–530; Barnes 2000, 277–278; Driscoll 2007, 201–202. Rakkaudesta saagakirjallisuudessa, ks. Sävborg 2003, 2007.
  14. ↑ Jotkut tutkijat määrittelevät Þjalar-Jóns sagan muinaissaagaksi.

Käännöksiä ja editioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kotoperäiset_ritarisaagat&oldid=17981138”