Tämä on lupaava artikkeli.

Kotilokurki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kotilokurki
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Kurkilinnut Gruiformes
Heimo: Kotilokurjet
Aramidae
Bonaparte, 1849
Suku: Aramus
Vieillot, 1816
Laji: guarauna
Kaksiosainen nimi

Aramus guarauna
(Linnaeus, 1766) [1]

Synonyymit
  • Aramidaea (heimo)[2]
Kotilokurjen levinneisyys
Kotilokurjen levinneisyys
Alalajit [3]
  • A. g. pictus
  • A. g. elucus
  • A. g. dolosus
  • A. g. guarauna
Katso myös

  Kotilokurki Wikispeciesissä
  Kotilokurki Commonsissa

Kotilokurki (Aramus guarauna) on Amerikan mantereen trooppisissa ja subtrooppisissa osissa elävä kurkilintu. Se elää lähes yksinomaan alueilla, joilla tavataan sen pääravintoa, Pomacea-suvun kotiloa. Se on kotilokurkien heimon ainoa laji.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kotilokurki Floridassa, Yhdysvalloissa

Kotilokurjen pituus on 56–71 senttiä. Painoa on 0,9–1,3 kiloa.[4] Siipiväli on 101–107 senttiä.[5] Se on haikaramainen, pitkäjalkainen ja -kaulainen lintu.[6] Nokka on pitkä, sivulta hieman litistynyt,[7] vankka ja hieman alaspäin kaareva.[6] Kaula on pitkä ja ohut, siivet pyöreähköt, pyrstö lyhyt ja jalat pitkät.[4] Pitkissä varpaissa olevat kynnet ovat pitkät ja terävät. Hyvin kehittynyt takavarvas osuu kotilokurjen kävellessä maahan.[7] Kotilokurjen tumman oliivinruskeassa höyhenpuvussa on vihreän tai pronssin väristä kimallusta.[4] Päässä, kaulassa, vatsassa ja selässä on valkoista täplitystä,[7] joka on erityisen tiheää eturuumiissa.[4] Sukupuolet ovat samanväriset.[7] Nuoret linnut muistuttavat aikuisia, mutta niiden täplät ovat ohuempia ja täpliä on vähemmän.[8]

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotilokurki elää vain Amerikan mantereella. Pohjoisessa sen levinneisyys kattaa Floridan osavaltion, Länsi-Intian saaret ja Etelä-Meksikon, josta levinneisyys ulottuu etelään aina Keski-Argentiinaan saakka. Etelä-Amerikassa laji puuttuu Andien itäpuoliselta kuivalta rannikkoalueelta ja mantereen eteläisimmistä osista.[4][6] Harhailevia lintuja on kulkeutunut Kanadaan asti.[1] Kotilokurki ei ole lajina uhanalainen, mutta on harvinaistunut tai hävinnyt joiltain alueilta metsästyksen, kosteikkojen kuivatuksen ja saalisetanoiden vähenemisen takia.[4][9]

Kotilokurjen elinympäristöä ovat makeavetiset suot ja tulvamaat. Se elää se sekä avoimilla, että puustoisilla kosteikoilla.[10] Amazoniassa sitä näkee etenkin juoluoissa ja muissa vähän virtaavissa vesistöissä.[11] Kotilokurki liikkuu joskus myös metsissä ja riisipelloilla.[7][11] Ainakin Länsi-Intiassa lajia tavataan myös karuissa pensaikoissa.[4] Floridassa kotilokurkia esiintyy avointen makeanveden soiden luona olevien lampien ja järvien rantamilla, sekä suometsien läpi virtaavien jokien ja purojen varrella.[10] Sen esiintyminen määräytyy lähes kaikkialla pääravinnon, eli omenakotiloiden levinneisyyden mukaan.[10]

Kotilokurki Uruguayssa.

Kotilokurki elävät yksin tai löyhinä ryhminä. Se istuu mielellään puissa ja pensaissa, toisinaan useiden metrien korkeudessa.[7] Floridassa elävät yksilöt ovat paikkalintuja ja lentävät vain harvoin kauemmas pohjoiseen. Etelä-Amerikassa ne voivat muuttaa jonkin verran sade- ja kuivakausien mukaan.[10] Kotilokurjen kävely on melko hidasta, aaltoilevaa käyntiä.[4] Se kävelee varovasti hyllyvän aluskasvillisuuden päällä pitkiä varpaitaan korkealle nostellen ja pyrstöään nykien. Se antaa tällöin vaikutelman ontuvasta linnusta.[6] Laji on hyvä uimari ja muistuttaa tässä suhteessa sukulaisiaan rantakanoja.[7] Kotilokurki lentää vain harvoin. Tällöinkin yleensä hyvin matalalla.[7] Lentoon pyrkivä kotilokurki joutuu ottamaan vauhtia ja laskeutuessaan liitämään pitkän matkan jarrutellen, ennen kuin laskee jalkansa maahan.[6] Kaula on lennon aikana yleensä suorana. Siiveniskut ovat hitaita.[7] Yöksi kotilokurjet nousevat puihin. Ne kiipeävät varsin ketterästi juosten pitkin kaltevia haaroja ja oksia. Tarpeen vaatiessa se voi myös uida kelluen veden pinnalla nokikanan tai liejukanan tavoin.[6] Kotilokurjen ääni pitkä ja valittava kolmitavuinen kkrrrraaow-huuto.[9][7] Ääntä kuullaan öisin ja iltaisin, jolloin linnut ovat yleensä jo puussa.[7]

Kotilokurki ja Pomacea-suvun omenakotilo.

Kotilokurjen pääravintoa ovat etanat ja makeanveden simpukat.[4] Se syö etupäässä Pomacea-suvun kotiloita.[12] Kotilokurki etsii ravintonsa kahlaten matalassa vedessä. Lintu paikantaa saaliinsa näkönsä avulla tai tonkimalla pohjamutaa ja kasvillisuutta.[4][10] Se syö etanoiden lisäksi jonkin verran hyönteisiä, siemeniä,[7] rapuja, matoja ja satunnaisesti myös sammakkoeläimiä ja matelijoita.[4][6] Saaliin napattuaan kotilokurki kantaa nappaamansa etanan rantaan tai matalaan veteen, jossa se kiinnittää sen johonkin rakoon tai puunhaaraan odottaakseen sitten, että etana avaisi kuoren suun. Tällöin kotilokurki keihästää etanan työntämällä ylänokan sen kuorten väliin ja irrottaa nopealla pään heilautuksella kuoren puoliskot toisistaan.[6] Se käyttää saaliin ulos kiskomisessa sekä nokkaansa, että jalkojaan. Nokan kärki on usein hieman vasempaan päin kääntynyt, mikä voi auttaa ruuan poistamisessa etanan kaarevasta kuoresta.[10] Ennen saaliin nielaisua se odottaa vielä vähän aikaa. Linnun ruokailupaikoille kertyy paljon etanoiden ja muiden nilviäisten kuoria.[6]

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kotilokurkiperhe Floridassa

Kotilokurkikoiras pitää hallussaan useiden hehtaarien reviiriä, jota se puolustaa kovilla huudoillaan ja karkottamalla tunkeilijat pois.[4] Pesä sijaitsee jopa kuuden metrin korkeudessa, yleisemmin vain veden yläpuolella puussa, pensaassa, köynnöstiheikössä, tiheässä ruohikossa tai mättäällä. Kotilokurjet rakentavat ison, mutta huteran pesän, jonka rakennusaineena käytetään ruokoja risuja ja muuta kasvisainesta.[7][6] Munintakausi kestää Yhdysvalloissa helmikuun puolestavälistä huhtikuuhun. Poikueessa on 4–8 kalpeanvihreää ruskeatäpläistä munaa.[6] Munat ovat keskimäärin 6 senttiä pitkiä ja 4,5 senttiä paksuja. Munat hautuvat noin 27 päivää. Molemmat vanhemmat osallistuvat haudontaan. Poikaset ovat kuoriutuessaan jo hyvin kehittyneitä.[4] Ne ovat väriltään tummanruskeita. Poikaset pystyvät uimaan ja juoksemaan melkein heti kuoriutumisen jälkeen, joten ne jättävät pesän jo vuorokauden kuluessa, jääden lähistölle piileksimään. Pienet poikaset saavat vanhemmiltaan ruokaa menemälle emonsa jalkojen väliin kerjäämään.[6] Molemmat emolinnut ruokkivat niitä, kunnes poikaset ovat täysikasvuisia noin 16 viikon ikäisinä.[4] Ruokinnan aikana ne ehtivät saavuttaa myös lentokyvyn.[6]

Kotilokurki muodostaa oman Aramidae-heimonsa kurkilintujen lahkossa. Sillä ei ole läheisiä nykyään eläviä sukulaisia.[10] Fossiilien perusteella kotilokurkien tiedetään eläneen Pohjois-Amerikassa jo mioseenikaudella. Sen lähisukulaisia on elänyt alueella aiemminkin, mutta ne ovat kaikki hävinneet.[6] Kotilokurjen sukulaisuutta rantakanoihin ja kurkiin puoltavat yhtäläisyydet ruumiinrakenteessa. Erään tutkimuksen mukaan kotilokurjet ja kurjet ovat toistensa lähimmät sukulaisheimot. Kurkien ja kotilokurkien yhteinen ryhmä on taas perimältään lähimpänä kyssäkurkia.[13] Eräät tutkimukset viittaavat taas siihen, että uikkukanat olivat lähimpänä kotilokurkea.[4] Kotilokurki jaettiin vuosina 1856–1934 kahteen lajiin. Floridan A. g. pictus -alalajin lintuja, joilla on täplikäs selkä ja siivet pidettiin eri lajina kuin vähäpilkkuisempia Etelä-Amerikassa eläviä A. g. guarauna -alalajin yksilöitä, joiden kaula ja pää ovat pilkullisia, mutta selkä ja siivet ruskeat.[14][12]

Kotilokurki ja ihminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotilokurjen englanninkielinen nimi Limpkin (limp = ontua) juontuu kotilokurjen aaltoilevasta kävelytavasta, joka antaa kuvan, että lintu olisi rampa tai ontuisi kävellessään.[4] Lajista käytetään levinneisyysalueen eri espanjankielisissä maissa nimiä carao, carrau, carau, caroa, carrao, guareao, margarita ja correa.Portugalinkielisessä Brasiliassa kotilokurjen nimi on carão. Haitin kreoliksi kotilokurki on Rele.[15][12]

Kotilokurjen läpitunkeva, ikään kuin pohjatonta surua ilmaiseva kirkaisu on antanut aiheen kansantaruihin, joissa ikuisiksi ajoiksi eksynyt poika valittaa soilla. Joissain osissa Amazonia paikalliset sanovat joen vedenkorkeuden nousun pysähtyvän, kun kotilokurki aloittaa huutamisen.[6][14][12] Huutojen takia lajia kutsutaan myös "itkeväksi linnuksi".[10]

Maukkaan lihan ja pelottomuuden takia kotilokurkea metsästettiin aiemmin runsaasti Yhdysvalloissa,[6] joka vei lajin alueella sukupuuton partaalle. Nykyään se on rauhoitettu maassa ja kannat ovat elpyneet.[10][4]

  1. a b c BirdLife International: Aramus guarauna IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 9.4.2014. (englanniksi)
  2. BirdLife Suomi: muutetut heimonimet (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 30.11.2010
  3. a b c d e Limpkin (Aramus guarauna) 2009. The Internet Bird Collection. Viitattu 26.10. 2010.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q (toim.) Perrins, Christopher: The encyclopedia of Birds, s. 212. Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-956800-0
  5. Limpkin, Life History, All About Birds Cornel University, Cornell Lab of Ornithology. Viitattu 26.10. 2010.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p (toim.) Aula, Kimmo ; Kangasniemi, Kaija ; Bergström, Irina: Kodin suuri eläinkirja 4 : Kirv-La, s. 164. Weilin + Göös, 1979. ISBN 951-35-1707-1
  7. a b c d e f g h i j k l m (suom.) Timo Alanko, Tuulikki Lahti ja Kalevi K. Malmström: Zoo Suuri eläinkirja 3, s. 367. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08248-1
  8. Limpkin, Identification, All About Birds Cornel University, Cornell Lab of Ornithology. Viitattu 26.10. 2010.
  9. a b Gary Owen Dick: Limpkin Whatbird.com. Arkistoitu 31.3.2010. Viitattu 26.10. 2010.
  10. a b c d e f g h i Justin Martino: ADW: Aramus guarauna: Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 26.10. 2010.
  11. a b Byers, Clive: Birds of Ecuador and Galapagos, s. 28. New Holland Publishers, 2009. ISBN 978-1-84773-140-1
  12. a b c d Arthur Grosset: Limpkin (Aramus guarauna) 2008. Arthur Grosset's Birds. Viitattu 26.10. 2010.
  13. S. Blair Hedges & Sudhir Kumar: The Timetree of Life - Cranes, rails and allies (Gruiformes) (PDF) 2007. New Mexico State University Department of Biology. Viitattu 26.10. 2010.
  14. a b Don Roberson: Limpkin family 2000. creagrus.home.montereybay.com. Viitattu 26.10. 2010.
  15. Don Roberson: Aramus guarauna Avibase. Viitattu 26.10. 2010.