Kosovon sodan tausta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kosovon sodan taustalla oli Kosovon sotaan johtanut albaanien ja serbien välinen kamppailu kansojen oikeudesta Kosovoon. Vuosisatojen aikana Kosovon albaanien määrä kasvoi. Jugoslavian aikana serbejä muutti pois köyhästä Kosovosta. Kovan linjan serbinationalistien mielestä Kosovo oli serbien pyhää maata, ja albaanit suorittivat Kosovon serbien kansanmurhaa. Niinpä nationalismia hyväkseen käyttänyt Slobodan Milošević alkoi Kosovon albanialaistamiseksi vainota albaaneja. Äärialbaanit nousivat vuonna 1996 aseelliseen vastarintaan, mikä vei Kosovon sotaan vuonna 1999.

Edeltävää historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuluneen vuosituhannen aikana on vallinnut sekä serbien että albaanien muuttoa Kosovoon, serbien albanisoitumista ja albaanien serbialaistumista[1] ja sekä albaaneihin että serbeihin kohdistuneita karkotuksia. Kosovosta tuli osa Serbiaa, kun Rascian serbit valtasivat alueen 1200-luvulla[2]. Niinpä Kosovo oli pian Serbian ydinaluetta. Osmanit levittäytyivät alussa rauhanomaisesti maahan 1340-luvulta alkaen[3]. Pian alkoivat kuitenkin taistelut, ja vuonna 1389 käytiin Kosovo Poljen taistelu, joka perimätiedon mukaan oli luultavasti serbeille tappiollinen, ja jossa joidenkin serbijohtajien väitettiin puolustaneen sankarillisesti maataan[4]. Kosovo Poljen taistelussa kaatuneesta ruhtinas Lazarista tuli merkittävä serbien pyhimys, kun varsinkin ortodoksikirkko vaali myyttiä Lazarista[5]. 1400-luvulla käytiin myös tappiollinen toinen Kosovo Poljen taistelu. Serbit eivät usein mainitse, että albaaneja taisteli turkkilaisia vastaan Kosovo Poljessa[5]. Kosovo on serbeille "pyhää maata", ja siellä on paljon serbien kirkkoja[5].

Albaanit olivat alkujaan indoeurooppalainen ei-islamilainen kansa, jonka turkkilaiset käännyttivät pitkälti islaminuskoon, vaikkakaan albaanit eivät yleensä ole koskaan olleet erityisen uskonnollisia islamilaisia.[5]

Kosovo islamisoitui ja albanisoitui Osmanien valtakunnan vallitessa maata, kun serbejä muutti pois enemmän kuin heitä saapui. 1870-luvulla Balkanilla serbit ja albaanit karkottivat toisiaan toistensa enemmistöalueilta. Albaanit alkoivat juuri Kosovossa kapinoida osmaneja vastaan[6] vuonna 1878. Balkanin sodissa Albania itsenäistyi 1912, mutta Serbia miehitti Kosovon, jossa serbit ja bulgaarit tappoivat tuhansia albaaneja, polttivat kyliä ja raiskasivat naisia[7], koska serbit yhdistivät muslimienemmistöiset albaanit osmaneihin[8]. Serbian tiedeakatemian jäsen Vaso Čubrilović osallistui Sarajevon attentaattiin vuonna 1914[9]. Čubrilović kirjoitti vuonna 1917 pamfletin "Albaanien karkotus", jossa hän sanoi, ettei Kosovon albaaneja kyetä serbialaistamaan ja tällöin albaanit on ajettava pois valtion käyttämällä raa'alla väkivallalla. Čubrilović katsoi albaanien luovan jo 20–30 vuoden sisään Serbian eteläisen alueen vaarantavan irredentismin[10]. Čubrilovićin mielestä albaanien olo tuli tehdä sietämättömäksi ja tarvittaessa Kosovon serbialaiset täytyi aseistaa ja lietsoa paikallisia levottomuuksia, jotka sitten täytyisi tehokkaasti ja verisesti kukistaa[10]. Maailmansotien välisessä Jugoslaviassa albaaneilta oli otettu pois poliittiset oikeudet ja kouluopetus. Čubrilović kannatti albaanien karkotusta myös vuoden 1937 muistiossaan[11][12]. Čubrilović kuoli vasta 1990-luvun alussa[9].

Ensimmäisessä maailmansodassa albaanien ja serbien sissit tekivät raakoja veritöitä siviilejä kohtaan Kosovossa[8]. Kun serbit pakanivat Itävalta-Unkarin armeijaa, albaanien sissit kostivat serbeille Balkanin sotien raakuudet[8].

Maailmansotien välissä serbit johtivat käytännössä koko ajan Jugoslaviaa ja pyrkivät serbialaistamaan Kosovoa. Serbit pyrkivät estämään poliittiset kokoontumiset Kosovon albaanien parissa. Serbit pyrkivät edistämään albaanien poismuuttoa tekemällä albaanien elämän sietämättömäksi, he muun muassa tuhosivat moskeijoita ja hautausmaita[13] ja määräsivät kovia rangaistuksia pienistä rikkomuksista. Albaniaa ei tuohon aikaan Kosovo kiinnostanut.

Kosovo kuului toisessa maailmansodassa suureksi osaksi Albaniaan, mutta osia maasta hallitsi myös Saksa ja Bulgaria[8]. Toisessa maailmansodassa Kosovon albaaneista koostunut Waffen-SS-osasto käyttäytyi julmasti serbejä kohtaan.

Tito ei maininnut Kosovon albaaneja AVNOJ:n ensimmäisessä kokouksessa Bihacissa[14], mutta antoi Kosovon albaaneille sodan jälkeen autonomian, koska siellä oli ollut partisaanien kanssa samoilla linjoilla olleita kommunisteja sodan aikana[15].

Vuonna 1948 välirikko Neuvostoliiton kanssa katkaisi Jugoslavian välit myös Albaniaan, jolloin serbikommunistit alkoivat sortaa albaaneja, joiden he katsoivat haluavan liittyä Albaniaan[16].

Albaanit tekivät vastarintaa kommunisteja vastaan. Tuhansia albaaneja pakeni Turkkiin ja muualle, ja kommunistit tappoivat tuhansia[17].

Kosovon albanisoituminen ja serbien reaktio siihen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tito sorti alussa albaaneja, koska nämä tukivat Enver Hoxhan Albaniaa[18]. Vähitellen albaanit alkoivat saada lisää kansalaisoikeuksia. Koska Kosovo oli Jugoslavian köyhintä aluetta, monia serbejä muutti sieltä pois 1960- ja 1970-luvuilla. Niinpä Kosovo albanisoitui edelleen.

Kosovosta muutti pois serbejä jo 1950-luvulla[19]. Kosovon albaanien keskuudessa vaadittiin ensi kertaa omaa osatasavaltaa Jugoslavian puitteissa jo 1960-luvulla[20].

Albaaniopiskelijat vaativat mellakoissaan albaniankielistä opetusta Prishtinassa vuonna 1968[21], ja albaanit vaativat myös omaa osatasavaltaa. Mutta Tito ei antanut Kosovolle osatasavallan asemaa, koska pelkäsi albaanien haluavan liittyä Albaniaan, ja nostavan myös Montenegron ja Makedonian albaanit kapinaan. Niinpä Tito antoi Kosovolle pelkän autonomian, niin kuin oli Vojvodinalle tehnyt[21].

Vuonna 1968 serbikirjailija Dobrica Cosic vastusti keskuskomiteassa serbien poismuuttoa Kosovosta, mutta hänelle vastattiin, että 90% poismuuttajista on albaaneja. Mutta albaaniväestö kasvoi[22], jolloin albaanien suhteellinen osuus väestöstä lisääntyi. Serbien osuus "serbien pyhällä maalla" Kosovossa laski 1960–1980-luvulla noin kolmasosasta kymmenesosaan[19], kun serbejä muutti pois lähinnä alueen köyhyyden takia, Kosovon albaanit saivat itsehallinnon vuosien 1968 ja 1971 perustuslaeissa[19], mikä voimisti heidän asemaansa.

1970-luvun puolivälissä tuomittiin separatismista ja Jugoslavialle vihamielisestä toiminnasta 18 albaania pitkiin vankeusrangaistuksiin[23].

Vuonna 1981 serbit kukistivat poliisin ja armeijan avulla Pristinan yliopistosta alkaneen albaanien lakkoilun ja mielenosoitukset, joissa Jugoslavian virallisten tietojen mukaan vaadittiin eroa Jugoslaviasta[20] ja alueen liittämistä Albaniaan. Mielenosoittajien mielestä he kuitenkin vain protestoivat alussa huonoja opiskelija-asuntolan oloja vastaan ja myöhemmin poliisin väkivaltaa vastaan[24]. Serbialaiset poliisin erikoisjoukot hakkasivat käsiinsä saamat albaanit[25], ja kuolemiin vieneet kahakat albaanikapinoijien ja poliisien välillä toivat armeijan joukot paikalle[20] kukistamaan mellakat.

Vuonna 1982 syntyi Sveitsissä olevien albaanien keskuudessa Kosovon vapautusarmeija (UÇK, tunnetaan myös englanninkielisellä lyhenteellä KLA, Kosovo Liberation Army), joka organisoitiin alussa IRA:n tavoin. Liike ajoi samoja asioita kuin vuoden 1981 albaanikapinoijat.

Vuoden 1981 albaanikapinan jälkeen serbit painostivat albaaneja muun muassa niin, että antoivat näille liian kevein perustein poliittisia rikostuomioita, ja tuomiot olivat monesti pitkiä[26]. Eräässä tapauksessa albaanivarusmies ampui Serbiassa Pacaninin varuskunnassa muutaman muihin kansoihin kuuluvan varusmiehen ja lopuksi itsensä. Politika-lehden mukaan tapaus liittyi albaanien ajamaan vastavallankumoukseen. 11 albaanivarusmiestä tuomittiin "rikoskumppaneina" ilman riittäviä todisteita, yksi jopa 20 vuodeksi[26]. Albaaneja kutsuttiin halventavalla nimellä "shiptari" ja serbit pitivät heitä omituisina ja tavallista useammin pahoina ihmisinä[26]. Erään belgradilaisen vuonna 1987 tehdyn tutkimuksen mukaan serbialainen valitsi aviomiehekseen muun muassa turkkilaisen, romanin tai tummaihoisen ennen kuin albaanin[26].

1981–1986 albaaniopettajia ja opiskelijoita erotettiin kouluista ja yliopistoista[22]. 1980-luvun puolivälistä lähtien koetettiin jo pysäyttää serbien poismuuttoa. Serbejä ja montenegrolaisia muun muassa kiellettiin myymästä maitaan albaaneille. Vuonna 1986 kiellettiin albaaneja muuttamasta etnisesti yhtenäisiin serbikyliin[22]. Serbien paluumuuttajille luvattiin varma paikka Pristinan yliopistolla sekä koulutetuille serbeille asunto- ja muita etuja. Batusin kylän serbit uhkasivat vuonna 1986 muuttaa pois "albaanien ahdistelun" vuoksi, jolloin Belgradissa luvattiin serbeille sähkökomponentteja valmistava tehdas, mikäli serbit jäisivät kylään. Tehdas rakennettiinkin samana vuonna nopeasti, ja albaaneja ei otettu sinne töihin[22]. Kosovon edustaja serbiparlamentissa vastusti "etnisesti puhtaita taloushankkeita", mutta hänelle sanottiin että tehtaassa on myös muutamia montenegrolaisia ja kroaatteja, jolloin se ei ole etnisesti puhdas[27]. Vuonna 1986 Kosovon serbien valtuuskunnat matkustelivat Belgradiin vaatimaan suojaa albaanien harjoittamaa väitettyä terroria vastaan[27].

Tammikuussa 1986 212 serbialaista älymystön edustajaa julkisti Belgradissa vetoomuksen, jossa vastustettiin Kosovon albanisoitumista, joka muistion mukaan johtui albaanien Kosovon serbeihin kohdistamasta heimovihasta ja kansanmurhasta. Tämä kirjailijoiden ja akatemian jäsenten kirjoittama vetoomus edelsi kuuluisaa "muistiota"[27]. Serbian taide- ja tiedeakatemian muistiossa väitettiin Kosovon albanisoituminen olevan suurin tappio Serbialle koko maan historian aikana.

Kosovon yliopistossa kuohui jatkuvasti 1980-luvulla serbien ja albaanien riitelyn takia.

Toukokuussa 1987 edellisenä vuonna Serbian kommunistipuolueen johtajaksi noussut Slobodan Milošević julisti toukokuussa Kosovo Poljessa pidetyssä joukkokokouksessa, että Kosovon serbejä ei saa kukaan lyödä[27]. Heinäkuussa 1987 Serbian puoluejohto esitti lähinnä serbejä, mutta joiltain osin myös albaaneja tukevan listan Kosovon tilanteen ratkaisuksi[28]. Kosovo piti muuttaa kaksikieliseksi, serbien muuttoa Kosovoon tukea tehtaiden rakentamisella ja maan jaolla, albaaneja piti houkutella koulutuksella ja työpaikoilla muualle jne. Prishtinan yliopistoa piti serbialaistaa ja Belgradin yliopistoa albaanistaa. Kosovon puoluejohto piti puhdistaa Miloševićin linjan vastustajista. Kaiken lisäksi serbituomarien tuli antaa tuomioita albaaneille Kosovossa.[29].

Syksyn 1987 ja alkutalven 1988 välisenä aikana erotettiin monia vanhan kaartin albaanipuoluejohtajia Kosovossa[30]. Vuonna 1988 Milošević painosti Kosovon albaanipuoluejohtoa eroamaan ja vaati Kosovolta itsehallintoa pois. Kesällä 1988 kansa vaati albaanien hirttämistä ja kuoliaaksi lyömistä[29]. Samaan aikaan Serbian tiedotusvälineet syyttivät albaaneja kansanmurhasta, raiskauksista, Kosovon serbien etnisistä puhdistuksista sekä separatismista ja juonittelusta Jugoslavian hajottamiseksi[29].

Prishtinassa oli 19. marraskuuta 1989 albaanien suurmielenosoitus Kosovon autonomian kaventamista vastaan[30], mutta myös Belgradissa oli samana päivänä valtava mielenosoitus Serbian yhtenäisyyden puolesta, ja albaaniseparatismia vastaan[30]. Serbian nationalistit kykenivät kukistamaan Kosovon kommunistipuolueen ja nostivat alueen uudeksi puoluejohtajaksi entisen vihatun sisäministeri Rahman Morinan[30]. Nyt albaanit menivät nälkälakkoihin ja lakkoihin, mikä lamautti Kosovon. Niinpä Jugoslavian presidenttineuvosto vastasi poikkeustilalla helmikuun lopulla 1989[30], sekä kokoontumiskiellolla ja työpakolla[30]. Kosovossa olevia serbian erikoisjoukkoja vahvistettiin. Serbian perustuslakia muutettiin niin että Serbia määräsi nyt Kosovon poliisiasioista, taloudesta jne[31]. Kosovon parlamentti painostettiin hyväksymään tämä muutos[31]. Maaliskuussa Kosovossa taisteltiin, mutta albaanit kukistuivat kahdessa päivässä[31], ja virallisten tietojen mukaan 24 kuoli. 28. kesäkuuta Serbian presidenttinä Slobodan Milošević piti toisen kuuluisan Kosovo Poljen juhlapuheensa, jossa sanoi serbien 600 vuotta tapahtuneen häviön johtuneen petturiserbeistä ja serbien hajanaisuudesta, ja sanoi serbian taistelevan, ei välttämättä asein, mutta että niitäkään ei voitu jättää pois laskuista[31]. Serbit pidättivät, puhdistivat, kohtelivat julmasti ja pelottelivat albaaneja[32], ja Slovenia ja Kroatia vetivät aikaa myöten poliisejaan pois Kosovosta[33]. Slovenian ja Kroatian tiedotusvälineissä kerrottiin serbien harjoittamasta poliisiväkivallasta ja julmuuksista[34]. Varsinkin Slovenian ja Serbian välit huononivat Kosovon takia, koska Slovenia vastusti näkyvästi Serbian tekoja[33]. Sloveniassa ja Kroatiassa pelättiin nimittäin Serbian voimapolitiikan kohdistuvan seuraavaksi heihin[33]. Sloveniassa sanottiin, että Jugoslaviaa ei voitu demokratisoida, jos Serbia sortaa raa'alla tavalla omalla alueellaan. Tämä lisäsi Slovenian halua itsenäistyä[33].

Maaliskuussa 1990 Serbia erotti albaanipoliisit[33]. Samassa kuussa Kosovossa tapahtui omituisia koululasten myrkytyksiä, jotka lienevät olleen serbien aiheuttamia[33]. Serbian harjoittama sorto näkyi siinä, että monet toisilleen verikostoa luvanneet albaanisuvut sopivat riitansa, vaikka verikosto oli Kosovossa perinne[33]. Albaanipoliitikkoja ja puoluevirkailijoita erosi. Kesäkuussa 1990 Kosovon albaaniedustajat vaativat ensi kertaa virallisesti Kosovolle 7. tasavallan asemaa[33]. Albaanit yllättivät serbit ja melkein saivat asiansa käsittelyyn, mutta serbipuhemies sulki parlamentin istunnon[9]. Serbia vei 5. heinäkuuta Kosovon hallinnolta muodollisenkin vallan pois ja nimitti alueelle oman hallintomiehensä[9]. Kosovon parlamenttiedustajia ei päästetty enää rakennukseensa, jonka portailla albaanit kuitenkin julistivat Kosovon suvereeniksi. Niin kuin albaanit odottivat, parlamentti ja hallitus lakkautettiin 5. heinäkuuta[9]. Suurin osa albaaneista kannatti Kosovon itsenäistymistä syksyllä 1991, mutta EY ei ottanut albaaneja mukaan Jugoslavia-konferenssiin[33].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Visuri, Pekka: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X
  • Rutanen, Reijo: Serbia - Euroopan sairain mies. Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-869-9
  • Pirkko K. Koskinen: Kosovon paikka. WSOY, 2000. ISBN 951-0-25227-1
  • Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-214-9. Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen (viitattu 30.5.2012).

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Koskinen 2000, s. 31-32
  2. ↑ Koskinen 2000, s. 42
  3. ↑ Koskinen 2000, s. 44
  4. ↑ Koskinen 2000, s. 45
  5. ↑ a b c d Lautela 1992, s. 37
  6. ↑ Järvinen&Lindstedt 2011, s. 286
  7. ↑ Järvinen&Lindstedt 2011 , s. 286–287
  8. ↑ a b c d Järvinen&Lindstedt 2011, s. 287
  9. ↑ a b c d e Lautela 1992, s. 45
  10. ↑ a b Lautela 1992, s. 46
  11. ↑ Korpiaho 1993, s. 37, 38
  12. ↑ The Expulsion of the Albanians: Memorandum 1937 (Arkistoitu – Internet Archive) By Vaso Cubrilovic
  13. ↑ Järvinen&Lindstedt 2011 , s. 287
  14. ↑ Lautela 1992, s. 164
  15. ↑ Lautela 1992, s. 165
  16. ↑ Lautela 1992, s. 166
  17. ↑ Järvinen&Lindstedt 2011, s. 288
  18. ↑ Koskinen 2000, s. 111
  19. ↑ a b c Lautela 1992, s. 25
  20. ↑ a b c Lautela 1992, s. 24
  21. ↑ a b Järvinen&Lindstedt 2011, s. 240
  22. ↑ a b c d Lautela 1992, s. 39
  23. ↑ Valta 1980, s. 66 Valta 1980, s. 66 "Titon perintö ja perilliset"
  24. ↑ Lautela 1992, s. 22, 24
  25. ↑ Lautela 1992, s. 23
  26. ↑ a b c d Lautela 1992, s. 36
  27. ↑ a b c d Lautela 1992, s. 40
  28. ↑ Lautela 1992, s. 40-41
  29. ↑ a b c Lautela 1992, s. 41
  30. ↑ a b c d e f Lautela 1992, s. 42
  31. ↑ a b c d Lautela 1992, s. 43
  32. ↑ Lautela 1992, s. 43, 44
  33. ↑ a b c d e f g h i Lautela 1992, s. 44
  34. ↑ Lautela 1992, s. 43-44
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kosovon_sodan_tausta&oldid=22788258”