Konvektiivinen järjestelmä
Konvektiivinen järjestelmä eli ukkospilvijärjestelmä (engl. Mesoscale Convective System, MCS) koostuu monesta ukkospilvestä, jotka ovat järjestyneet systeemiä ylläpitäväksi kokonaisuudeksi. Se on luonteeltaan monisolukuuro, joka elää useita tunteja ja on halkaisijaltaan yli sata kilometriä.[1] Konvektiivisia järjestelmiä on luokiteltu alaluokkiin lähinnä niiden muodon mukaan.
Kuurojono
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuuropilvijono on kuuro- tai ukkospilvien muodostama nauhamainen jono, joka eroaa muista konvektiivisistä järjestelmistä pitkän ja kapean muotonsa takia.[2]
Jono muodostuu useista erillisisitä kuuropilvistä, joten pienellä alueella on monia nousu- ja laskuvirtausalueita. Se on siis monisolu-ukkonen, mutta rakenne poikkeaa muista monisolu-ukkosista. Kuuropilvet ovat asettuneet jonoksi, ja niiden laskuvirtaukset kehittävät yhtenäisen puuskarintaman jonon etupuolelle.[3]
Mesomittakaavan konvektiivinen kompleksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toinen konvektiivisten järjestelmien erikoistapaus on MCC:ksi ("Mesomittakaavan konvektiivinen kompleksi") kutsuttu pyöreä ja kylmä järjestelmä. Se määriteltiin jo 1980, kun monet muihin konvektiivisiin järjestelmiin liittyvät määritelmät ovat peräisin vasta 1990-luvun ja 2000-luvun kenttä- ja mallikokeista.[4]
Mesomittakaavan konvektiivinen kompleksi (MCC) on sellainen konvektiivinen järjestelmä, joka täyttää tietyt kokoon ja pyöreyteen liittyvät ehdot. Ne on määritelty infrapunakanavan satelliittikuvista havaittavien ominaisuuksien perusteella. Niiden täytyy säilyä ainakin kuuden tunnin ajan. Liian pitkulaiset, pienet tai lyhytikäiset järjestelmät luokitellaan muihin konvektiivisiin järjestelmiin.[5]
Konvektiivisen kompleksin pinta-ala, joka määritellään osana jossa pilven huipun lämpötila on –32 °C tai alle, pitää olla vähintään 100 000 km². Lisäksi alueen, jossa pilven huipun lämpötila on kylmempi kuin –52 °C, pitää olla yli 50 000 km². Pilvirykelmän soikeuden eli eksentrisyyden on oltava 0,7 tai yli, eli lyhyimmän halkaisijan on oltava ainakin 70 % pisimmästä halkaisijasta.[6][5]
MCC:n keskiosa havaitaan maanpinnalla heikkona korkeapaineena, koska siinä on niin kylmää ilmaa. MCC:iä havaitaan usein öiseen aikaan. Ne syntyvät usein konvektiivisen kehityksen kuten monisolu.ukkosen loppuvaiheessa. Niiden pitkä elinikä liittyy järjestelmän omaan virtauksenttään, jossa on ylätroposväärissä divergenssiä ja antisyklonaalista pyörteisyyttä, keskitroposfäärissä syklonaalista pyörteisyyttä ja maanpinnan lähellä konvergenssia, jonka saa aikaan pilven etureunasta ulos virtaava ilma.[7]
Mesomittakaavan konvektiivinen pyörre
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pitkäikäiset MCC:t luovat oman virtausjärjestelmän ja duynaamisen kentän, johon syntyy torposfäärin yläosaan korkeapaine ja alaosaan matalapaine. Mesomittakaavan konvektiivinen pyörre (engl. Mesoscale Convective Vortex, MCV) on esimerkiksi ukkosta aiheuttavan mesomittakaavan konvektiivisen järjestelmän keskuksessa voimakkaimman konvektiivisen lämmityksen alapuolella oleva matalapainepyörre[8], joka on noin 50–100 km leveä ja 1,5–5 km korkea. Yleensä MCV:tä ei mainita sääanalyyseissä, mutta se on pitkäikäinen ja elää jopa 12 tuntia mesomittakaavan konvektiivisen järjestelmän kuoltua. Tämä jäljelle jäänyt MCV voi käynnistää uuden ukkosen. Trooppisilla merillä, esimerkiksi Meksikonlahdella MCV voi käynnistää trooppisen matalapaineen tai hurrikaanin.lähde?
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Monisolukuurot ja ukkospilvijärjestelmät Teematietoa: Rajuilmat. Ilmatieteen laitos. Viitattu 30.1.2013.
- ↑ Squall line AMS Glossary. American meteorological society. Viitattu 29.1.2013.
- ↑ Multicell Lines (aka. Squall lines) University of Illinois at Urbana-Champaign. Viitattu 29.1.2013.
- ↑ Robert A. Houze Jr.: Mesoscale Convective Systems (PDF) Reviews of Geophysics, 42. 2004. American Geophysical Union. Viitattu 24.2.2013.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b MCC Glossary. NOAA. Arkistoitu 14.2.2013. Viitattu 24.2.2013.
- ↑ Jeff Haby: The MCC theweatherprediction.com. Viitattu 24.2.2013.
- ↑ MCC Theory / Eumetrain. ZAMG. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 24.2.2013.
- ↑ Markowski P Richardson Y: Mesoscale Meteorology in Midlatitudes, s. 267. Wiley, 2010. ISBN 9780470742136