Kipparikvartetti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo lauluyhtyeestä. Kipparikvartetti (elokuva) on artikkeli yhtyeestä kertovasta elokuvasta.
Kipparikvartetti
Kipparikvartetti vuonna 1952. Vasemmalta Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio, Olavi Virta ja Teijo Joutsela.
Kipparikvartetti vuonna 1952. Vasemmalta Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio, Olavi Virta ja Teijo Joutsela.
Tiedot
Toiminnassa 1950–1983
Tyylilaji laulu
huumori
Kotipaikka  Suomi
Laulukieli suomi
Jäsenet

Auvo Nuotio
Olavi Virta
Eero Väre
Teijo Joutsela
Kauko Käyhkö

Levy-yhtiö

Warner Music Finland

Aiheesta muualla
Kotisivut

Kipparikvartetti oli Harry Bergströmin kokoama suomalainen lauluyhtye.[1]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset esiintymiset ja levytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye sai alkunsa vuonna 1950, kun neljää iskelmälaulajaa pyydettiin äänittämään elokuvassa Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta esiintyvien laivamiesten lauluosuudet. Tähän vaikutti elokuvaan musiikin säveltänyt Harry Bergström. Kyseessä oli vain normaali dubbaus-sessio, eikä kukaan ajatellut asiaa sen koommin. Elokuvan suuren suosion myötä katsojat alkoivat kuitenkin kysellä Kippareiden perään.[2]

Aluksi miehet eivät olleet muiden kiireittensä vuoksi edes kovin innokkaita ryhtymään Kippareiksi, mutta lopulta suostuivat. Olavi Virralla oli oma orkesteri, omia levytyksiä ja ulkomaanmatkoja, Auvo Nuotio oli päätoimisesti työssä poliisina ja kuului sen lisäksi moneen kuoroon ja Kauko Käyhkö puolestaan työskenteli tiiviisti pari vuotta aikaisemmin perustetussa Radioteatterissa. Ainoa täysin vapaa ja valmis ryhtymään puuhaan oli Teijo Joutsela. Käyhkön mukaan idean Kipparikvartetista synnytti Kaunis Veera -elokuvan pääosassa esiintynyt Assi Nortia.[3] Yhteistä kvartetin jäsenille oli, että kaikki olivat koulutuksen saaneita laulajia, toiset jopa ulkomailla opintojaan täydentäneitä, ja kaikilla oli takanaan jo pitkä ura ammattimuusikkoina.[4]

Ensilevy Saimaan valssi tehtiin jo loppukesästä 1950. Ensiensiintyminen yleisön edessä tapahtui Karkkilan Pohjanpirtillä vasta 9. lokakuuta 1951, ja kvartetti sai heti suuren suosion. Helsingissä yhtye nähtiin ensi kertaa seuraavan vuoden helmikuussa; konsertti oli Kauppakorkeakoulun juhlasalissa 27. helmikuuta 1952.[5] Pian joukko kiertelikin jo ahkerasti ympäri Suomea Olavi Virran yhtyeen kanssa, jolloin Virran yhtye säesti kvartetin esityksiä seuranneet tanssit.[6] Myöhemmin tie vei myös Suomen rajojen ulkopuolelle.

Suurimman menestyksen vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kipparikvartetin vilkkainta aikaa olivat vuodet 1951–1955, jolloin sen johtajana toimi Harry Bergström.[7] Kiertueiden lisäksi kvartetti teki hyväntekeväisyysvierailuja sairaaloihin aina aikataulun salliessa ja esiintyi muun muassa Georg Malmsténin, Tauno Palon ja Viljo Vesterisen 50-vuotisjuhlissa, Miss Universumiksi valitun Armi Kuuselan tervetulojuhlassa 1952 ja Markus-sedän jäähyväisjuhlissa 1956.[8] Yhtyeen ohjelmisto oli monipuolista ja korkeatasoista, ja miehet olivat lavalla myös varsin eläviä esiintyjiä, hauskuuttaen yleisöä muun muassa esittämällä lastenlauluja polvihousuissa ynnä muuta. Yleisön suosion kannustamana yhtye sai oman elokuvansa Kipparikvartetti, joka sai ensi-iltansa vielä vuoden 1952 aikana. Tätä edelsi jo pieni esiintyminen elokuvassa Tervetuloa aamukahville, eli tottako toinenkin puoli.

Kevätkesällä 1952 Kauko Käyhkö joutui Rantasalmen sulttaani -elokuvan kuvausten ajaksi matkustamaan lähes kahdeksi kuukaudeksi ulkomaille. Tänä aikana hänen tilallaan Kipparikvartetin toisena bassona lauloi Pentti Tuominen, ja kvartetin taloudenhoidon Käyhkö uskoi Olavi Virran käsiin.[9]

Kauko Käyhkö on arvioinut Kipparikvartetin suosiota:

”Perussyy lienee ollut se, että kvartetti ilmestyi kuvaan psykologisesti oikealla hetkellä. Revyyteatterit olivat painuneet pimentoihin kovan verotuksen uhreina. Suomen kansa suorastaan janosi jotain sellaista repäisevää ja reilua, mille saisi nauraa joko punastumatta tai välittämättä vetikö ’punaisen viivansa’ oikealle tai vasemmalle. Niinpä juuri Kipparikvartetti tukevine kavereineen oli eräänlainen purkaantuma tuohon viihdekaipuun sumaan. Sen laulu oli voimalaulua, hempeän puolenkaan silti puuttumatta ohjelmasta. Kuitenkin useimmin tuolle hempeälle naurettiin, mutta ei suinkaan karkeasti pilkaten. Ei, nauru jätettiin kuulijan ratkaistavaksi. Hänen vuoronsa oli joko itkeä tai hymytä esityksen jälkeen.”[10]

Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo kirjoittivat Iskelmän kultaisessa kirjassa vuonna 1986:

”Kvartetti tarjosi hyvää, reilua musiikkia kaikenikäisille tavalla, joka on varmasti ollut omiaan kaatamaan musiikinlajien keinotekoisia raja-aitoja. Kipparikvartetin vuosikymmenet olivat myös oppitunti siitä, mitä inhimillinen yhteistyö parhaimmillaan on: että neljä korkean tason ammattilaista yhdessä on vielä enemmän kuin yksinkertainen aritmeettinen summansa. – – – Lopputulos voi olla vain tämä: kvartetin, kuten Beatles-yhtyeen, ydin ja perimmäinen viehätys on neljän luovan ja energisen ihmisen tasavertaisuudessa, tarkoin hiotussa puhaltamisessa yhteen hiileen.”[11]

Olavi Virran ja Harry Bergströmin lähdöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kipparikvartetti korosti kaikissa julkisissa esiintymisissään yhteisyyttä, ja lehtihaastatteluissa korostettiin kvartetissa vallitsevaa veljeyden tunnetta ja erilaisten luonteiden välistä tasapainoa. Tästä syystä Olavi Virran lähdön kvartetista keväällä 1953 ja Harry Bergströmin eron kvartetin johtajan paikalta talvella 1955 vakuutettiin tapahtuneen hyvässä yhteisymmärryksessä. Kummassakin tapauksessa todelliset syyt olivat kuitenkin julkisuuteen kerrottua karummat.[7]

Varsin pian Virran yhtyeen tultua mukaan kiertueille alkoivat orastaa erimielisyydet keikkapalkkioiden jaosta kvartetin ja yhtyeen kesken. Myöhemmin, 1960-luvun lopulla antamissaan lehtihaastatteluissa Virta kertoi Käyhkön alkaneen ”nuuskia” kvartetin raha-asioita.[12] Virta irtisanoutui Kipparikvartetista virallisen ilmoituksen mukaan aikapulan vuoksi maaliskuussa 1953, jolloin hänen tilalleen tuli Eero Väre.[13] Teijo Joutsela kertoi haastattelussa 1970-luvun lopulla melko katkeraan sävyyn: ”Minua harmitti hänen [=Virran] suhtautumisensa rahaan. Se oli kuin jollakin alkuasukasheimolla eli 'mitä tämä on?'”[14]

Olavi Virran yhtyeessä 1950-luvulla soittaneen Pauli Granfeltin mukaan Virran aika Kipparikvartetissa oli lyhyydestään huolimatta ratkaisevan tärkeä hänen myöhemmän uransa kannalta. Ennen vuotta 1952 Virta ei Granfeltin mukaan juuri erottunut muista laulajista. Kipparikvartetissa Virta joutui kilpailemaan häntä koulutetumpien laulajien kanssa, ja kirkasääninen ensimmäinen tenori Auvo Nuotio oli haastanut hänet avaamaan äänensä kunnolla.[15]

Harry Bergström puolestaan oli Käyhkön mukaan suorastaan mustasukkaisen tarkka siitä, että häntä ei jokaisen esiintymisen yhteydessä mainittu ainoastaan Kipparikvartetin johtajana ja säestäjänä, vaan myös sen perustajana, mikä puolestaan alkoi harmittaa kvartetin jäseniä. Tammikuussa 1955 Bergström irtisanoutui täysin Kipparikvartetista.[16]

George de Godzinsky johtajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harry Bergströmin tilalle johtajaksi – Kauko Käyhkön mukaan enemmänkin säestäjäksi – tuli George de Godzinsky[17], jonka myötä ohjelmisto laajeni entuudestaan, sisältäen lauluja klassillisesta taidemusiikista, kansanlauluihin, iskelmiin ja lastenlauluihin. Keskeiseen kansainväliseen ohjelmistoon kuului muun muassa "Ol’ Man River", "Tiritomba", "Sapelitanssi" ja "Die Juliska aus Budapest". Erikoisuuksina mainittakoon de Godzinskyn sovittamana instrumentaaliesityksenä kuultu "Unkarilainen fantasia", jonka kvartetti esitti neljällä viululla. Kappaleen viuluosuudet de Godzinsky kirjoitti kullekin kvartetin jäsenelle yksilöllisesti heidän taitojensa mukaan. Päätoimisesti Radion viihdeorkesterin kapellimestarina työskennelleen de Godzinskyn lisäksi Kipparikvartetille sovittivat ohjelmistoa taidemusiikin alalla Einar Englund ja kevyempää Toivo Kärki.[18]

Bergströmin toimiessa johtajana Kipparikvartetti pysyi tiukasti kotimaassa, mutta de Godzinskyn johdolla kvartetti ryhtyi tekemään esiintymisvierailuja muihin Pohjoismaihin.[19] Kipparikvartetin moneen otteeseen suunnittelema Yhdysvaltain-kiertue jäi kuitenkin toteutumatta kvartetista itsestään riippumattomista syistä.[20]

Ohjelmisto sisälsi kaikkiaan lauluja kahdeksalla eri kielellälähde?. Tunnetuimpia levytyksiä muun muassa "Saimaan valssi", "On lautalla pienoinen kahvila", "Vanhan merirosvon kapakassa" ja "Pieni ankanpoikanen", joka oli vuoden 1952 myydyin kotimainen levy. Kauko Käyhkön mukaan Kipparikvartettiin tuli de Godzinskyn myötä "jotain aatelista".[21]

"Kipparit" esiintyivät 1959 elokuvassa Suuri sävelparaati, ja seuraavana vuonna omassa TV-ohjelmassaan Kippariklubi. Yhtyeen viimeinen konsertti tehtiin vuonna 1962, jonka jälkeen Kipparit esiintyivät satunnaisesti aina 1980-luvun alkuun saakka, lähinnä yksityistilaisuuksissa. Eero Väreen kuoltua 1972 hänet korvasi Kalevi Vallineva. Viimeiset levytyksensä Kipparikvartetti teki vuonna 1977 kokoonpanolla Auvo Nuotio, Kalevi Vallineva, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö, ja Pauli Granfeltin orkesterin säestämänä.[11] Kvartetin toiminnan päätti lopullisesti sen johtomiehenä toimineen Kauko Käyhkön kuolema 1983. 2. bassossa ovat väliaikaisesti avustaneet Ami Lovén ja Pentti Tuominen. Viimeinen elossa olleista Kipparikvartetin alkuperäisistä jäsenistä oli Teijo Joutsela, joka kuoli syyskuussa 1999.[22]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Täältä tullaan (1977)
  • Sävelkansio (1982)
  • Unohtumattomat (1993)
  • 20 Suosikkia / Saimaan valssi

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kauko Käyhkö: Voi veljet! Kipparikvartetti. Hämeenlinna: Karisto, 1971.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Otavan Iso Musiikkitietosanakirja 3, s. 431. Helsinki 1978. ISBN 951-1-04553-9
  2. ↑ Käyhkö 1971, s. 7.
  3. ↑ Käyhkö 1971, s. 7–8.
  4. ↑ Käyhkö 1971, s. 11–13.
  5. ↑ Käyhkö 1971, s. 27.
  6. ↑ Käyhkö 1971, s. 37.
  7. ↑ a b Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, s. 79. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005.
  8. ↑ Käyhkö 1971, s. 60.
  9. ↑ Käyhkö 1971, s. 33–36.
  10. ↑ Käyhkö 1971, s. 85–86.
  11. ↑ a b Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 219–224. Helsinki: Otava, 1986.
  12. ↑ Käyhkö 1971, s. 39.
  13. ↑ Käyhkö 1971, s. 45.
  14. ↑ Markku Koski, Peter von Bagh ja Pekka Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään, s. 113. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1977. ISBN 951-0-08683-5.
  15. ↑ Erola 2005, s. 124.
  16. ↑ Käyhkö 1971, s. 50.
  17. ↑ Käyhkö 1971, s. 51.
  18. ↑ Käyhkö 1971, s. 53.
  19. ↑ Käyhkö 1971, s. 68.
  20. ↑ Käyhkö 1971, s. 72.
  21. ↑ Käyhkö 1971, s. 51–54.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 2001, s. 157. Helsinki: Otava, 2000.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kipparikvartetti&oldid=22231423”