Kevin Randleman
| Kevin Randleman | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. elokuuta 1971 Sandusky, Ohio |
| Kuollut | 11. helmikuuta 2016 (44 vuotta) |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Vapaaottelija | |
| Lempinimi | The Monster |
| Aktiivisena | 1996–2011 |
| Pituus | 178 cm |
| Paino | 93 kg |
| Painoluokka |
Raskassarja alempi raskassarja |
| Kätisyys | oikea |
| Taistelutyyli | vapaapaini[1], brasilialainen jujutsu |
| Tilastot | |
| Ottelut | 33 |
| Voitot | 17 |
| – tyrmäyksellä | 5 |
| – luovutuksella | 4 |
| – päätöksellä | 8 |
| Tappiot | 16 |
| – tyrmäyksellä | 4 |
| – luovutuksella | 8 |
| – päätöksellä | 4 |
| Aiheesta muualla | |
| www.kevinrandleman.com | |
Kevin Randleman (10. elokuuta 1971 Sandusky, Ohio, Yhdysvallat – 11. helmikuuta 2016[2]) oli yhdysvaltalainen vapaaottelija ja vuoden 1999 UFC:n raskaansarjan mestari, sekä kaksinkertainen NCAA:n painimestari. Hän voitti UFC:n titteliottelussa Pete Williamsin tuomariäänin.[3] Randleman otteli UFC:ssä vuoteen 2002 saakka, kunnes siirtyi ottelemaan Japaniin Priden-organisaatioon. Randleman voitti Pridessä muun muassa Murilo Ruan ja Mirko Filipovićin. Uransa lopulla Randleman otteli kahdesti Strikeforcessa Mike Whiteheadia ja Roger Gracieä vastaan, mutta hävisi molemmat ottelunsa.
Vapaaottelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennen vapaaottelu-uraansa Randleman harrasti painia 10-vuotiaasta alkaen. Hän saavutti muun muassa osavaltion mestaruuden high schoolissa, ja NCAA:n mestaruuden vuosina 1992 ja 1993. Tuolloin hänen valmentajanaan toimi Mark Coleman[4], joka sittemmin järjesti Randlemanille ensimmäisen vapaaottelun.
Vale Tudo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Randleman osallistui Universal Vale Tudo Fighting 4 ja Universal Vale Tudo Fighting 6 -turnauksiin vuosina 1996 ja 1997. UVTF 4 -turnauksessa Randleman otteli kolme ottelua yhden päivän aikana, jotka hän voitti kaikki. Randleman voitti muun muassa myöhemmin UFC:ssä otelleen Dan Bobishin. Viisi kuukautta myöhemmin Randleman otteli UVTF 6 -turnauksessa aluksi Ebenezer Fontes Bragaa vastaan voitokkaasti tuomareiden päätöksellä. Toisessa ottelussa hän voitti Mário Neton luovutuksella, mutta kärsi kolmannessa ottelussa uransa ensimmäisen tappion Carlos Barretolle.
Randleman osallistui vielä kesäkuussa 1997 Brazil Open-'97 -turnaukseen, jossa hän otteli kaksi ottelua. Randleman voitti avausottelunsa Gustavo Homem de Nevea vastaan luovutuksella, kyynärpääiskujen myötä. Hänen turnauksensa päättyi kuitenkin toiseen otteluun, jossa Randleman kärsi tappion Tom Eriksonille.
UFC
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Randleman otteli ensi kerran UFC:ssä 5. maaliskuuta 1999 UFC 19 -tapahtumassa. Vastassa oli Maurice Smith, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin voittanut Randlemanin valmentajan Mark Colemanin. Randleman voitti ottelun tuomariäänin.[4]
Randleman sai tilaisuuden otella UFC:n mestaruudesta jo seuraavassa ottelussa, kun Randy Couture joutui luopumaan mestaruudestaan sopimuserimielisyyksien takia joulukuussa 1998. Randleman otteli UFC 20 -tapahtumassa Bas Ruttenia vastaan avoimesta tittelistä. Hän kuitenkin hävisi yliajalle menneen ottelun tuomariäänin.[4]
Randleman palasi tavoittelemaan uudelleen UFC:n titteliä UFC 23 -tapahtumassa, Bas Ruttenin lopetettua uransa mestaruusvyö jäi avoimeksi. Randleman sai vastustajakseen Pete Williamsin. Hän voitti viisi erää kestäneen ottelun tuomariäänin.[4] Randlemanista tuli samalla viides raskaansarjan mestari. Hänen oli määrä puolustaa mestaruuttaan UFC 24 -tapahtumassa Pedro Rizzoa vastaan, mutta ottelua jouduttiin siirtämään Randlemanin loukkaantumisen vuoksi.[4] Lopulta mestaruusottelu järjestettiin UFC 26 -tapahtumassa, jossa Randleman onnistui puolustamaan mestaruuttaan Rizzoa vastaan tuomariäänin.[4]
Randleman menetti kuitenkin raskaansarjan mestaruutensa Randy Couturelle UFC 28 -tapahtumassa. Hän hävisi ottelun teknisellä tyrmäyksellä ottelun kolmannessa erässä.[4] Ottelun jälkeen Randleman päätti siirtyä painoluokkaa alemmaksi alempaan raskaaseensarjaan, kokiessaan olevansa liian pieni raskassarjaan.[4] Randleman kohtasi Chuck Liddellin UFC 31 -tapahtumassa uudessa painoluokassa ja kärsi tyrmäystappion ensimmäisessä erässä.[4] Randleman kuitenkin voitti seuraavan ottelunsa Renato Sobralia vastaan UFC 35 -tapahtumassa tuomariäänin. Ottelu jäi myös Randlemanin viimeiseksi UFC-otteluksi hänen siirryttyä ottelemaan Japaniin.
Pride
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Randleman otteli ensimmäisen kerran Pridessa 29. syyskuuta 2002 showpainijana tunnettua Michiyoshi Oharaa vastaan. Randleman voitti ottelun tuomariäänin, kun Ohara ei keskittynyt ollenkaan ottelemaan häntä vastaan, vaan yritti muun muassa paeta kehän ulkopuolelle. Randleman voitti muun muassa lyönnit 97-7.[5] Randleman oli ehtinyt ilmoittaa tullessaan Priden haluavansa otella organisaation mestaruudesta kahden vuoden sisällä. Marraskuussa 2002 Randleman kohtasi Kenichi Yamamoton, joka Oharan tavoin oli otellut showpainissa. Yamamoto oli kuitenkin otellut uransa alussa myös UFC:ssä. Pride 23 -tapahtumassa käyty ottelu päättyi Randlemanin voittoon teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä. Kolmannessa ottelussaan Randleman sai vastaansa Murilo Ruan, joka oli otellut Pridessa muun muassa Dan Hendersonia vastaan uransa toisessa Pride-ottelussa. Randleman voitti Ruan lopulta kolmannen erän alussa teknisellä tyrmäyksellä. Voiton myötä Randleman pääsi ottelemaan Quinton Jacksonia vastaan, josta voittaja pääsisi ottelemaan keskisarjan mestaruudesta. Maaliskuussa 2003 käyty ottelu päättyi kuitenkin Randlemanin tyrmäystappioon. Randleman otteli myös Pride Final Conflict 2003 -tapahtumassa, jossa käytiin samalla keskisarjan mestaruuskamppailu. Turnauksessaa Randleman hävisi oman ottelunsa Kazushi Sakurabaa vastaan luovutuksella kolmannessa erässä.
Randleman siirtyi tappion jälkeen Pridessa painoluokkaa ylemmäksi raskaaseensarjaan, jossa hän osallistui heti Priden raskaansarjan GP -turnaukseen. Myös hänen valmentajansa Mark Coleman osallistui turnaukseen. Randleman kohtasi ensimmäisessä ottelussaan Mirko Filipovićin, jonka hän voitti tyrmäyksellä ensimmäisessä erässä. Toisella kierroksella Randleman sai vastaansa Fjodor Jemeljanenkon, joka oli sitä ennen voittanut luovutuksella Colemanin. Näin kävi myös Randlemanille, joka ottelun aikana onnistui heittämään suplexilla Jemeljanenkon niskat edellä maahan, mutta pian sen jälkeen hävisi ottelun luovutuksella kimuralukolla.
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Randleman kuoli 11. helmikuuta 2016 sydämen vajaatoiminnan jälkeiseen keuhkokuumeeseen sairaalassa. Hän oli 44-vuotias.[6][7]
Saavutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaaottelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Raskaansarjan mestaruus (kerran, puolusti kerran)
Universal Vale Tudo Fighting
- UVTF 4 turnauksen voittaja
- UVTF 6: toinen sija
Paini
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]NCAA Division I
- Mestaruus: 1992 ja 1993
- Hopeaa: 1991
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kevin "The Monster" Randleman MMA-Core Viitattu 11.3.2012 (englanniksi)
- ↑ Critchfield, Tristen: Former UFC Champ, Pride Veteran Kevin Randleman Dies at 44 Sherdog. 11.2.2016. Viitattu 12.2.2016. (englanniksi)
- ↑ UFC 23 - Ultimate Japan 2 Sherdog Viitattu 11.3.2012 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Kevin Randleman UFC.com Viitattu 6.3.2013 (englanniksi)
- ↑ Kevin Randleman vs. Michiyoshi Ohara - PRIDE 22 espn 29.9.2002 Viitattu 18.3.2013 (englanniksi)
- ↑ Tristen Critchfield: Former UFC Champ, Pride Veteran Kevin Randleman Dies at 44 February 11, 2016. sherdog.com. Viitattu February 11, 2016.
- ↑ Brent Brookhouse: Former UFC heavyweight champion Kevin Randleman reportedly dead at 44 February 11, 2016. mmajunkie.com. Viitattu February 11, 2016.
|
1990-luku: Mark Coleman (1997)Maurice Smith (1997)Randy Couture (1997) Bas Rutten (1999)Kevin Randleman (1999–2000) |
2000-vuosikymmen: Randy Couture (2000–2001)Josh Barnett (2002)Ricco Rodriguez (2002)Tim Sylvia (2003)Frank Mir (2004) Andrei Arlouski (2005–2006)Tim Sylvia (2006–2007)Randy Couture (2007–2008)Brock Lesnar (2008–2010) |
2010-luku: Cain Velasquez (2010–2011) Júnior dos Santos (2011–2012)Cain Velasquez (2012–2015)Fabrício Werdum (2015–2016)Stipe Miocic (2016–2018)Daniel Cormier (2018–2019)Stipe Miocic (2019–2021) |
2020-luku:  Francis Ngannou (2021–2023)Jon Jones (2023–) |
