Kakhetin kuningaskunta
| Kakhetin kuningaskunta |
|
|---|---|
1465–1762 |
|
| Valtiomuoto | kuningaskunta |
| osa | Persian vasallivaltio |
| Pääkaupunki | Gremi, Telavi |
| Edeltäjä(t) | Georgian kuningaskunta |
| Seuraaja(t) | Kartli-Kakhetin kuningaskunta |
Kakhetin kuningaskunta (georg. კახეთის სამეფო, Kakhetis samepo) oli valtio itäisessä Georgiassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Kuningaskunta sijaitsi pääosin nykyisen Kakhetin hallintoalueen alueella, ja sen pääkaupunkina toimi aluksi Gremi ja myöhemmin Telavi. Se syntyi Georgian kuningaskunnan hajotessa kolmeen osaan vuonna 1465 ja oli olemassa lyhyitä taukoja lukuun ottamatta vuoteen 1762, kun Kakheti ja viereinen Kartli yhdistyivät Bagrationi-dynastian kakhetilaisen haaran hallitsemaksi valtioksi. Suurimman osan myrskyisää historiaansa Kakheti oli Persian valtakunnan vasallivaltio. Persia yritti pitää vastahakoisen georgialaisen kuningaskunnan vaikutuspiirissään, mikä johti useisiin sotilaallisiin konflikteihin ja karkotuksiin.
Varhaishistoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kakhetin kuningaskunnan syntyminen oli ensimmäinen askel kohti Georgian kuningaskunnan hajaantumista. Sisällissodat olivat piinanneet Georgiaa 1400-luvun puolivälistä lähtien. Kakhetin eroaminen tapahtui sen jälkeen, kun kuningas Giorgi VIII, joka oli itsekin vallananastaja, joutui uhmakkaan vasallinsa Samtskhen herttuan Qvarqvare III:n vangitsemaksi vuonna 1465. Hänet syrjäytettiin valtaistuimelta ja hänen tilalleen nousi Bagrat VI. Sen jälkeen hän teki itsestään Georgian itäisimmän maakunnan ja entisen ruhtinaskuntansa ja läänitysalueensa eli Alazani- ja Iori-jokien laaksojen ympärille levittäytyvän Kakhetin itsenäisen hallitsijan. Hän pysyi alueen tietynlaisena vastakuninkaana kuolemaansa saakka vuonna 1476.[1] Näiden vaikeuksien musertamana tynkä-Georgian kuninkaan Konstantine III:n oli pakko hyväksyä asioiden uusi tila. Hän tunnusti vuonna 1490 Giorgi VIII:n pojan Aleksandre I:n Kakhetin kuninkaaksi idässä ja vuonna 1491 Bagrat VI:n pojan Aleksandre II:n Imeretin kuninkaaksi lännessä. Hänen omaan hallintaansa jäi Kartlin alue, ja Georgian kuningaskunta oli jakautunut kolmeen osaan.[2]
Toisin kuin muut georgialaiset valtiot Kakheti säästyi väliaikaisesti suurilta ulkomaiden hyökkäyksiltä ja merkittäviltä sisäisiltä levottomuuksilta. Lisäksi se sijaitsi muista Georgian osista poiketen merkittävän Gīlānin–Şamaxın–Astrahanin "silkkitien" kyljessä. Kakhetin hallinto tuki rahallisesti tiellä kulkevaa kauppaa ja osallistui siihen aktiivisesti sitoen kuningaskunnan kiinteästi itäisen Transkaukasian ja Iranin talouselämään. Kakhetin laajamittaisesti viljellyt, hedelmälliset maa-alueet tuottivat yhdessä Gremin, Zagemin, Karagadžin ja Telavin eloisissa kauppakaupungeissa asuvien juutalaisten, armenialaisten ja persialaisten yhteisöjen kanssa vaurautta, jota ei muihin fragmentoituneen Georgian osiin syntynyt. Tämä suhteellinen vakaus lisäsi joksikin aikaa kuninkaan valtaa ja hänen kannattajiensa määrää aatelistossa.[3]
Idän suurien, nousevien valtakuntien – osmanien ja safavidien – uhkaamina Kakhetin kuninkaat harjoittivat varovaista tasapainopolitiikkaa ja yrittivät solmia liiton Moskovan ruhtinaskunnan samanuskoisten hallitsijoiden kanssa pohjoiskaukasuslaisen Tarkin šamhal-hallitsijoita vastaan. Osmanien ja safavidien välinen rauhansopimus Amasyassa vuonna 1555 jätti Kakhetin safavidien Persian vaikutuspiiriin, mutta sen paikallisilla hallitsijoilla oli yhä huomattavasti vaikutusvaltaa. He säilyttivät vakaat olonsa tekemällä halukkaasti yhteistyötä safavidiherrojensa kanssa. Kuitenkin vuonna 1589 kuningas Aleksandre II vannoi virallisesti uskollisuuttaan Venäjän tsaari Fjodor I:lle, mutta valtakuntien välinen liitto ei koskaan käytännössä toteutunut. Kun Aleksandre murhattiin hänen oman poikansa, islamiin kääntyneen Konstantine I:n, järjestämässä ja Persian tukemassa vallankaappauksessa vuonna 1605, Kakhetin onni alkoi kääntyä. Kakhetin kansa ei suostunut hyväksymään isänmurhaa ja syrjäytti Konstantinen, jolloin safavidien šaahi Abbas I:n oli pakko vastahakoisesti tunnustaa kapinallisten ehdokas, Konstantinen veljenpoika Teimuraz I, maan uudeksi kuninkaaksi vuonna 1605. Teimurazin pitkä ja vaikea, vuodet 1605–1648 kestänyt hallinto jatkuvassa konfliktissa safavidien kanssa alkoi.[4]
Persian hegemonia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1610-luvun puolivälissä šaahi Abbas I yritti uudelleen liittää Georgiaa kiinteämmin safavidivaltakunnan osaksi ja hyökkäsi toistuvasti Kakhetiin vuosina 1614–1617. Sarjassa georgialaisia kansannousuja ja persialaisten kostoiskuja kuoli 60 000–70 000 henkeä, ja yli sata tuhatta kakhetilaista talonpoikaa karkotettiin Iraniin. Kakhetin väkiluku laski kahdella kolmasosalla; aikoinaan kukoistaneet kaupungit, kuten Gremi ja Zagemi, taantuivat merkityksettömiksi kyliksi, maataloustuotanto laski ja kauppa pysähtyi.[5] Vuoteen 1648 mennessä väsymätön Teimuraz oli lopulta saatu syrjäytettyä Kakhetin valtaistuimelta. Safavidihallinto tiukensi kontrolliaan Kakhetista ja aloitti syntyperäisen väestön korvaamisen turkkilaisilla paimentolaisheimoilla. Samaan aikaan dagestanilaiset vuoristolaiset alkoivat hyökätä maahan ja asettua Kakhetin suoalueille.lähde?
Vuonna 1659 kakhetilaiset aloittivat suuren kansannousun, surmasivat paimentolaiset ja luovuttivat maansa Kartlin islaminuskoisen georgialaisen kuninkaan Vakhtang V:n haltuun. Hän onnistui saamaan šaahilta luvan nostaa poikansa Artšilin Kakhetin kuninkaaksi. Jonkin aikaa kaksi itägeorgialaista kuningaskuntaa olivat käytännössä yhdistyneet Vakhtang V:n ja hänen poikansa hallintoon, ja koitti suhteellisen rauhallinen aikakausi. Artšil siirsi pääkaupunkinsa persialaisten hyökkäyksissä tuhoutuneesta Gremistä Telaviin ja aloitti jälleenrakentamisohjelman. Lupaava tilanne kesti kuitenkin vain hetken. Artšilin valtaannousu aloitti kahden Bagrationi-dynastian haaran – Artšilin Mukhrani-haaran ja Kakhetin haaran, joka oli joutunut luopumaan kruunusta Teimuraz I:n syrjäyttämisen myötä – välisen kilpailun. Jälkimmäinen sukuhaara sai lopulta vallan käsiinsä vuonna 1703, vaikka he joutuivatkin kääntymään islamiin, ja he hallitsivat safavidiherrojensa iloksi. Siitä ei kuitenkaan ollut Kakhetille juuri käytännön hyötyä, ja kuningaskuntaa piinasivat edelleen dagestanilaisten jatkuvat hyökkäykset.lähde?
Vuosina 1724–1744 Kakhetia tuhosivat osmanien ja persialaisten toisiaan seuranneet miehitykset. Kun Kakhetin prinssi Teimuraz II kuitenkin tuki Persian Nadir Šahia tämän kamppailussa osmaneja vastaan, Kakhetin Persian hoville maksama raskas vero peruttiin vuonna 1743. Teimuraz II:n yhteistyö Nadirin kanssa varmisti hänen valta-asemansa sekä Kakhetissa että Kartlissa, ja hänet tunnustettiin Kartlin kuninkaaksi. Hän sai myös tunnustuksen pojalleen Erekle II:lle Kakhetin kuninkaana. Molemmat hallitsijat kruunattiin kristityn perinteen mukaan vuonna 1745. He käyttivät hyödykseen Nadirin salamurhaa seurannutta sekasortoa Iranissa vuonna 1747 ja nousivat käytännössä itsenäisiksi hallitsijoiksi. Heidän hallintonsa auttoi vakauttamaan maan tilannetta: talous alkoi elpyä ja dagestanilaisten hyökkäykset vähenivät, vaikkeivät lakanneetkaan kokonaan. Kun Teimuraz kuoli 6. tammikuuta 1762, Erekle seurasi häntä valtaistuimelle ja yhdisti siten itäisen Georgian yhdeksi valtioksi ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuosisataan.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Toumanoff, Cyril (1949–1951). The Fifteenth-Century Bagratids and the Institution of Collegial Sovereignty in Georgia. Traditio 7
- Suny, Ronald Grigor: The Making of the Georgian Nation: 2nd edition. Indiana University Press, 1994. ISBN 0253209153
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Toumanoff, s. 187, 215.
- ↑ Toumanoff, s. 219.
- ↑ Suny, s. 46–47
- ↑ Suny, s. 50.
- ↑ Suny, s. 50–51.
- ↑ Keith Hitchins: Georgia (II): History of Iranian-Georgian Relations Encyclopædia Iranica Online Edition. Arkistoitu 14.11.2007. Viitattu 28.5.2008.