Tämä on lupaava artikkeli.

Kaarle Robert

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kaarle I (Unkari))
5 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 3. helmikuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kaarle Robert
Kaarle Robert 1300-luvun käsikirjoituksessa.
Unkarin kuningas
Valtakausi 1301–1342
Edeltäjä Andreas III
Seuraaja Ludvig I Suuri
Syntynyt 1288
Napoli
Kuollut 16. heinäkuuta 1342
Visegrád
Puoliso Bytomin Maria
Luxemburgin Beatrice
Puolan Elisabet
Lapset Katariina
Ludvig I Suuri
Andreas
Tapani
Suku Anjou
Isä Kaarle Martel
Äiti Itävallan Klementia
Uskonto roomalaiskatolilaisuus

Kaarle Robert (unk. Károly Róbert, Karl Robert d´Anjou); (1288 Napolin kuningaskunta – 16. heinäkuuta 1342 Visegrád) oli Unkarin kuningas, joka tuli maan hallitsijaksi pitkän valtataistelun jälkeen Árpádin dynastian sammuttua. [1]

Kaarle Robert oli ensimmäinen Anjoun suvun hallitsija Unkarin valtaistuimella. Kuninkaana hänet tunnetaan myös nimellä Kaarle I. Kaarlen ja hänen poikansa Ludvigin valtakaudet kestivät yhteensä kahdeksankymmentä vuotta, ja ne muodostavat merkittävän vaiheen Unkarin historiassa.[1]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Robertin isä oli Anjou-sukuun kuulunut Napolin kuningaskunnan kruununprinssi Kaarle Martel ja äiti Habsburg-sukuinen prinsessa Klementia, jonka isä oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Rudolf I.[2] Kaarle Robert ohitettiin Napolin kruununperimyksessä paavin hyväksynnällä, joten hänen isoisänsä Kaarle II:n kuoltua vuonna 1309 kuninkaaksi tuli hänen setänsä Robert.[3] Kaarle Robert saattoi kuitenkin vaatia itselleen myös Unkarin valtaistuinta, sillä hänen isoisoisänsä oli Unkarin kuningas Tapani V.[2]

Taistelu vallasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Unkarin kuningas Andreas III kuoli vuonna 1301 ilman miespuolisia jälkeläisiä, Unkaria siihen asti hallinnut Árpádin suku sammui. Avioliittojen kautta Árpádit olivat sukua lähes kaikille Euroopan hallitsijasuvuille, joten niillä oli ainakin jonkinlainen oikeus vaatia itselleen Unkarin valtaistuinta.[1] Lisäksi valtio oli vaarassa hajota, koska monet maaherrat, jotka olivat muodollisesti kuninkaan alaisia, hallitsivat alueitaan itsenäisesti ja pyrkivät irtautumaan lopullisesti kuninkaan vallasta: Heitä olivat muun muassa voivodi László Kán Transilvaniassa ja mahtavimpana Máté Csák, jonka hallinnassa oli yli viisikymmentä linnaa nykyisen Slovakian länsi- ja keskiosassa.[4]

Jo vuotta ennen Andreas III:n kuolemaa Kroatian ylimykset kutsuivat 12-vuotiaan Kaarle Robertin Dalmatiaan.[5] Hänellä oli vaikutusvaltaisia kannattajia Kroatiassa ja Dalmatiassa, paavi Bonifatius VIII tuki häntä, ja hän sai myös taloudellista tukea Italian pankeilta. Vain muutama kuukausi Andreaan kuoleman jälkeen, keväällä 1301, Esztergomin arkkipiispa kruunasi Kaarlen. Kruunaus ei kuitenkaan ollut muodollisesti pätevä, koska se ei tapahtunut perinteen mukaisesti Székesfehérvárissa vaan Esztergomissa eikä Unkarin pyhä kruunu ollut käytössä. Tällä verukkeella monet vaikutusvaltaiset maaherrat jäivät pois kruunauksesta. Kaarlea ei myöskään ollut valittu kuninkaaksi, joten suurin osa Unkarin maaherroista ja ylemmistä papeista ei pitänyt kruunausta laillisena. He olivat myös huolissaan siitä vaikutusvallasta, jonka Rooma saisi uuden kuninkaan myötä.[6]

Muut kruununtavoittelijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian Kaarlen kruunauksen jälkeen häntä vastustava ylimystö kutsui maahan toisen nuorukaisen, Böömin prinssin Venceslausin. Venceslaus kruunattiin perinteen mukaisesti, mutta koska hänellä ei ollut todellista valtaa, hänen isänsä Venceslaus II kutsui hänet takaisin kotiin Unkarin pyhä kruunu mukanaan vuonna 1304. Hänen noustuaan Böömin valtaistuimelle seuraavana vuonna, hän luopui vaatimuksesta kruunuun sukulaisensa ja liittolaisensa, Baijerin Otto Wittelsbachin hyväksi.[7]

Vasta 15-vuotias Otto kruunattiin Unkarin kuninkaaksi Székesfehérvárissa joulukuussa 1305. Vaikka pyhä kruunu oli käytössä, kruunaus ei ollut pätevä ilman Esztergomin arkkipiispaa, joka oli lojaali Kaarlelle. Niinpä kruunaajina toimivat Veszprémin arkkipiispa Benedek (Benedictus) Rád sekä Csanádin piispa Antal (Antonius). Tälläkään kertaa muodollista valintaa ei ollut tehty. Tilanne oli epäselvä, eikä Kaarle pystynyt vakiinnuttamaan valtansa kuin maan eteläosassa. Vuonna 1307 voivodi László Kán vangitsi Oton Transilvaniassa ja päästi hänet vapaaksi vain kruunua vastaan. Otto pakeni takaisin Baijeriin, ja vaikka hän käytti Unkarin kuninkaan arvonimeä kuolemaansa vuoteen 1312 asti, hänellä ei ollut tosiasiallista valtaa.[1]

Oton joutuessa pakenemaan maasta, Kaarle marssi Budaan, ja Pestin valtiopäivät valitsivat hänet kuninkaaksi marraskuussa 1308. Pyhä kruunu oli kuitenkin edelleen Lászlo Kánin hallussa, joten vaikka Kaarle kruunattiin vuonna 1309 toisen kerran, kaikki muotovaatimukset eivät vieläkään täyttyneet. Tosiasiallisesti Kaarlen asema vahvistui kuitenkin koko ajan. Kán luopui kruunusta vasta vuonna 1310, jolloin Kaarle kruunattiin kolmannen kerran, lopulta kaikkien pätevyysvaatimusten mukaan. Sekavan tilanteen vuoksi hänen hallituskautensa ilmoitetaan alkaneen eri vuosina eri lähdeteoksissa. Joka tapauksessa hän itse laski sen alkaneen vuodesta 1301.[8]

Maaherrat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Kaarle olikin laillinen kuningas, hän hallitsi vuonna 1310 vain pientä osaa Unkarin alueesta. Hänen edeltäjänsä olivat lahjoittaneet kannattajilleen virkoja ja laajoja maa-aloja ja luoneet näin mahtavien maaherrojen, "pikkukuninkaiden" luokan. Heillä oli alaisinaan pienempiä maanomistajia ja sotilaita, ja he pitivät valtaa laajoilla alueilla. Maaherrat kutsuivat itseään ruhtinaiksi (princeps) tai herttuoiksi (dux), etsivät yhteyksiä ulkomaisiin hallitsijasukuihin ja osallistuivat kansainvälisiin sotiin.[9]

Kaarle taisteli maaherroja vastaan yli vuosikymmenen. Vuonna 1311 hän yritti kukistaa Máté Csákin, siinä epäonnistuen. Seuraavana vuonna hän kuitenkin voitti Máté Csákin ja Aban veljekset Rozgonyn taistelussa. Kaarle pystyi vahvistamaan asemaansa vähitellen ja lyömään vastustajansa yksi kerrallaan, koska he pystyivät vain harvoin liittoutumaan kuningasta vastaan. Hänellä oli myös aika puolellaan, koska hän oli vastustajiaan nuorempi: Sen jälkeen kun Kán kuoli vuonna 1315 ja Csák vuonna 1321, heidän hallitsemansa alueet päätyivät Kaarlen haltuun. Viimeisenä hän kukisti István Babonícsin lounaassa (nykyisessä Kroatiassa) vuonna 1323, minkä jälkeen koko maa oli hänen vallassaan.[10]

Hallinnolliset ja taloudelliset uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Visegrádin linna sijaitsee jyrkällä vuorella Tonavan rannalla. Nykyiset rauniot ovat enimmäkseen Kaarle Robertin aikaa nuorempia.

Kaarle Robert noudatti hallinnossaan Árpádin suvun hallitsijoiden perinteitä, koska radikaalit uudistukset olisivat herättäneet vastarintaa. Kuningas ja hänen sukunsa jakoivat vallan kuninkaallisen neuvoston kanssa. Neuvoston jäseniä olivat ylimpien pappisvirkojen haltijat ja kuninkaan valitsemat virkamiehet. Neuvoston jäsenyys kesti vain niin kauan kuin kyseinen henkilö oli virassa. Jos kuningas nimitti hänen tilalleen toisen henkilön, tästä tuli neuvoston jäsen. [11]

Kuten edeltäjänsä, Kaarlekin palkitsi kannattajansa runsaskätisillä lahjoituksilla. Hän lahjoitti kuitenkin vain tietyn alueen hallintaoikeuden, ja piti linnat edelleen kuninkaan omistuksessa. Näin esimerkiksi Transsilvanian voivodi sai oikeuden hallita alueensa linnoja sekä tietyn määrän tuloista itselleen, mutta vain niin kauan kuin hän hoiti virkaa. Hallintaoikeus oli siis sidottu virkaan, joten lahjoitukset eivät periytyneet. Tämä järjestelmä oli käytössä yli kaksi vuosisataa.[12]

Uudet viranhaltijat olivat ehdottoman lojaaleja kuninkaalle jo siksikin, että heidän maaomaisuutensa oli huomattavasti pienempi kuin entisillä maaherroilla. Linnoista saadut tulotkaan eivät olleet niin merkittäviä, että heillä ei olisi ollut mahdollisuuksia haastaa kuninkaan valta-asemaa.[13] Kaarle nimitti virkoihin etupäässä unkarilaisia, mutta vain muutamia aikaisemminkin vaikutusvaltaisten sukujen jäseniä. Vaikka hänellä olikin tiiviit suhteet Napoliin, hän ei suosinut italialaisia mitenkään erityisesti.[14]

Aluksi Kaarlen hallituspaikka oli Temesvárissa Etelä-Unkarissa (nyk. Romania), mutta vakiinnuttettuaan valtansa koko maassa, hän siirsi hovinsa Visegrádiin vuonna 1323. Hän rakensi vanhan linnoituksen juurelle linnan, joka kehittyi hänen seuraajiensa Ludvigin ja Sigismundin aikana loisteliaaksi palatsiksi.[10]

Saatuaan valtansa vakiinnutettua Kaarle ryhtyi taloudellisiin uudistuksiin, sillä kruunun raha-asiat olivat huonolla tolalla vuosikausien kaaoksen jälkeen. Kuninkaan linnojen ja maatilojen taloudellinen merkitys oli suhteellisen pieni, vaikka ne olivatkin poliittisesti merkittäviä. Lisätäkseen tulojaan Kaarle kehitti vero- ja monopolijärjestelmää sekä tehosti veronkantoa. Kuninkaalla oli suolakaupan monopoli, joten Transilvaniaan avatut suolakaivokset olivat tärkeä tulolähde.[15]

Kaarle otti myös käyttöön uuden, vakaan valuutan ja vakiinnutti rahajärjestelmän. Firenzen mallin mukaan Kaarle alkoi lyöttää kultaforintteja vuonna 1325, ja Unkarin forintista tuli suosittu maksuväline koko Euroopassa. Leimaamattoman kullan ja hopean kauppa kiellettiin, ja jalometallien kaupasta ja vaihdosta tuli kuninkaallinen monopoli. Kruunun tulot kasvoivat entisestään, kun kaivostoimintaa kehitettiin. Aikaisemmin maanomistajat eivät olleet kiinnostuneita uusien kaivoksien avaamisesta, sillä kuninkaalla oli yksinoikeus niiden tuottoon. Vuodesta 1327 lähtien maanomistajat saivat kolmasosan kaivosten tuotosta, mikä lisäsi tuotantoa voimakkaasti. Uusia kultakaivoksia avattiin Körmöcbányaan ja Nagybányaan. Unkari olikin keskiajalla Euroopan suurin kullan ja toiseksi suurin Böömin jälkeen hopean tuottaja, ja on arvioitu, että ennen Amerikan löytämistä Unkari tuotti noin kolmasosan maailman jalometalleista.[16]

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle Robertin kuva Unkarin 200 forintin setelissä.

Ulkopolitiikassa Kaarle keskittyi Napoliin ja yritti päästä sen valtaistuimelle, mutta ei onnistunut kuin naittamaan nuoremman poikansa Andreaksen Johannalle, joka oli Napolin kuninkaan Robertin pojantytär. Kun Robert kuoli, Johannasta tuli Napolin kuningatar. Andreas kuitenkin murhattiin kohta tämän jälkeen vuonna 1345.[17]

Venetsian tasavallan kanssa Unkarin suhteet olivat koko ajan kireät, koska kummatkin yrittivät saada valtaansa Adrianmeren rannikkokaupungit. Kaarle kävi vaihtelevalla menestyksellä sotia Balkanilla, Serbian ja Bosnian alueella.[18] Valakiaan (nyk. Etelä-Romania) syntyi romanialainen ruhtinaskunta 1300-luvun alussa. Kaarle yritti saada sen vasallikseen, mutta yritys päättyi lähes katastrofiin. Hän itse pelastui vain täpärästi ratkaisevasta taistelusta, jonka hän hävisi voivodi Basarabille vuonna 1330.[19]

Parhaimmat suhteet Unkarilla oli pohjoisiin naapureihinsa, erityisesti Puolaan. Kaarle avioitui vuonna 1320 kolmannen tai neljännen kerran, koska aiemmat puolisot olivat kuolleet eikä laillista miespuolista jälkeläistä ollut, tulevan Puolan kuninkaan Kasimirin tai toisten tietojen mukaan Władysław I Lyhyen[20] tyttären Elisabetin kanssa. Myöhemmin Kasimir lupasi, että jos hän jää ilman perillisiä, joku Kaarlen pojista perisi Puolan kruunun.[18] Näin tapahtuikin vuonna 1370.[21]

Vuonna 1335 pidettiin Visegrádin kokous, johon osallistui kolme Keski-Euroopan kuningasta: Unkarin Kaarle Robert, Puolan Kasimir ja Böömin kuningas Juhana Luxemburgilainen. Mukana oli myös Juhanan poika, nuori Määrin rajakreivi, josta tuli myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Kaarle IV, ja Saksalaisen ritarikunnan suurmestarin lähettiläs. Kokouksen välitön syy oli pitkäaikaisen, Puolan ja Saksalaisen ritarikunnan välisen kiistan sovittelu. Konfliktiin oli osallistunut myös Böömin kuningas Juhana, joka oli liitossa ritarikunnan kanssa, kun taas Kaarle Robertilla oli läheisemmät välit Puolan kanssa.[22]

Kuningatar Elisabet, Erzsébet Łokietek ja hänen lapsensa: prinssit Lajos (Ludvig), András ja István sekä prinsessat Katalin ja Erzsébet, Chronicon Pictum, Képes Kronika 1350

Avioliitot ja jälkeläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle avioitui kolme tai neljä kertaa. Hänen kahden ensimmäisen vaimonsa henkilöllisyys on epävarma, koska todennäköisesti jopa kolme eri naista on sekoitettu lähteissä keskenään.[23][20]

Ensimmäinen tai toinen puoliso oli Mária Piast II (n. 1301–1318/1317), Sleesian Beuthenin herttua Kasimir II:n tytär. Toisten tietojen mukaan puoliso oli Galitsian prinsessa Mária, Galitsia-Lodomerian kuningas Leo I:n tytär. [23] Heille syntyi kaksi lasta:

  • Katharina (k. 1355), avioitui Schweidnitzin herttua Henrik II:n kanssa vuonna 1338
  • Elisabeth (k. 1367), avioitui Bolko von Opolen kanssa

Toinen tai kolmas puoliso vuonna 1318 tai alkuvuodesta 1319 oli prinsessa Beatrix von Luxemburg (n. 1306–1319), joka oli Saksan keisarin Henrik VII:n tytär ja Kaarlen liittolaisen Böömin kuningas Juhanan sisar. Beatrix kuoli noin 14-vuotiaana marraskuussa 1319 ensimmäisen lapsensa synnytykseen ja lapsi kuoli myös. Avioliitto oli siis lapseton.[23]

Kolmas tai neljäs puoliso 6. heinäkuuta 1320 Budassa oli Elisabeth, Erzsébet Łokietek (n. 1305–1380), Puolan kuningas Władysław I Lyhyen tytär. Heille syntyi ainakin seitsemän lasta, joista kolme eli aikuiseksi asti:[23]

  • Károly (Kaarle) tai Katalin (Katharina) (1321), kuoli alle vuoden ikäisenä
  • Károly (1323), kuoli alle vuoden ikäisenä
  • László (Ladislaus, Lajos) (1. lokakuuta 1324–1329), kuoli alle 6-vuotiaana
  • Ludvig I Suuri (5. maaliskuuta 1326–1382), Unkarin ja Puolan kuningas, seurasi isäänsä valtaistuimelle
  • Andreas (30. marraskuuta 1327 – 18. syyskuuta 1345), Calabrian herttua, tavoitteli Napolin kuningaskunnan valtaistuinta itselleen puolisonsa Johanna I:n vaateella, murhattiin
  • Erzsébet (Elisabet) (1327–1332), kuoli alle 6-vuotiaana
  • István (Stefan) (20. elokuuta 1332–1354), Slavonian, Kroatian ja Dalmatian herttua

Kaarlella oli avioton lapsi jalkavaimon kanssa, joka oli Gurke Csákin tytär ja kotoisin Csepelsaarelta

  • Kálmán (1317/18–1375), Győrin piispa 1337–1375[23]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Robert kuoli 16. heinäkuuta 1342, ja hänen vanhin poikansa Ludvig kruunattiin kuninkaaksi viisi päivää myöhemmin. Hän ei tarvinnut kuin yhden kruunauksen, sillä hänen isänsä oli jättänyt perinnöksi vakiintuneen aseman.[18] Ludvig I Suuri hallitsi Unkaria 40 vuotta, ja vuonna 1370 hän peri myös Puolan kruunun aiemman sopimuksen mukaisesti.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Csorba, Csaba & Estók, János & Karádi, Ilona & Salamon, Konrád: Illustrated History of Hungary. (Second, revised edition) Helikon, 2005.
  • Kontler, László: Millennium in Central Europe. A History of Hungary. Budapest: Atlantisz, 1999.
  • Gawlas, Sławomir: The 1335 Meeting of Kings in Visegrad. visegradgroup.eu. Luettu 6.11.2007.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Csorba et al. s. 45.
  2. ↑ a b Charles I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 6.10.2023.
  3. ↑ Nordisk familjebok (1921), s. 521 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 6.10.2023.
  4. ↑ Kontler s. 84; Kartta maaherrojen hallitsemista linnoista. Luettu 22.10.2007.
  5. ↑ Kontler s. 84.
  6. ↑ Csorba et al. s. 45, Kontler s. 87.
  7. ↑ Kontler s. 87.
  8. ↑ Csorba et al. s. 45; Kontler s. 87–88.
  9. ↑ Kontler s. 88.
  10. ↑ a b Csorba et al. s. 46; Kontler s. 88.
  11. ↑ Csorba et al. s. 46.
  12. ↑ Csorba et al. 46.
  13. ↑ Kontler s. 89
  14. ↑ Csorba et al. s. 46; Kontler s. 89.
  15. ↑ Kontler s. 90.
  16. ↑ Csorba et al. s. 46-47; Kontler s. 90.
  17. ↑ Csorba et al. s. 47; Kontler s. 93.
  18. ↑ a b c Csorba et al. s. 47.
  19. ↑ Kontler s. 92.
  20. ↑ a b Kristó, Gyula: "Károly Róbert családja" [Kaarle Robertin perhe] (PDF). Aetas, 2005. 20 (4): 14–28. ISSN 0237-7934.
  21. ↑ Csorba et al. s. 50.
  22. ↑ Gawlas
  23. ↑ a b c d e Kristó, Gyula: Károly Róbert családja. AETAS, XX. évf. 4. sz. (2005) 14–28. o. arch Hozzáférés: 2009. augusztus 30.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Andreas III 		Unkarin kuningas
1301–1342 		Seuraaja:
Ludvig I Suuri
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kaarle_Robert&oldid=22699195”