Pekka Vesainen

Vesaisen patsas Ylikiimingin Vesalankylässä. Patsaan on veistänyt Oskari Jauhiainen vuonna 1936.

Pekka Vesainen (kaunokirjallisuudessa myös Juho Vesainen) oli suomalainen, nykyisen Ylikiimingin alueella asunut talonpoika, joka johti niin sanotun pitkän vihan aikana yhtä tai useampaa Suomesta Vienan Karjalaan tehtyä sissiretkeä. Varmuudella hänen tiedetään johtaneen kesällä 1589 iiläisten ryöstö- ja hävitysretkeä, jonka yhteydessä poltettiin Kantalahden kaupunki. Vesaisesta on myöhemmin kerrottu romantisoituja tarinoita, joissa toden ja tarun erottaminen on vaikeaa.

Tiedot Vesaisen varhaisemmasta elämästä

Pekka Vesaisesta on hyvin vähän luotettavaa tietoa. Hänen tiedetään olleen yhtenä isäntänä Vesalan eli Vesan talossa silloisessa Iin pitäjässä, myöhemmän Ylikiimingin kunnan alueella. Pekka Vesaisen nimi esiintyy säilyneissä kruunun tilikirjoissa isäntänä vuodesta 1568 alkaen ja vuodesta 1578 hänen on mainittu olleen satunnaisesti lautamiehenä käräjillä. Tämä henkilö on oletettu samaksi kuin sissipäällikkö Vesainen, vaikka kyse on periaatteessa saattanut olla myös isästä ja pojasta. Vesaisen syntymä- tai kuolinaikaa tai perhesuhteita ei tunneta. Veroluetteloiden perusteella Vesalan talo oli hänen aikanaan suhteellisen vaatimaton ja omisti vähemmän karjaa kuin Iin talolliset keskimäärin, vuonna 1571 vain yhden hevosen, neljä lehmää, mullikan ja neljä lammasta.

Myöhemmässä historiankirjoituksessa Pekka Vesainen on ilmeisesti sekoitettu Utajärven Juorkunassa 1600-luvun alussa eläneeseen toiseen Pekka Vesaiseen, josta on mainintoja vuodesta 1623 alkaen. Tämä on johtanut virheelliseen päätelmään, että hän olisi ollut kotoisin Utajärveltä ja asettunut vanhoilla päivillään uudelleen sinne asumaan. Utajärven Vesaiset ovat kuitenkin voineet olla hänen sukulaisiaan tai jopa jälkeläisiään.

Sissiretket Vienaan

Iin talonpoikien tiedetään tehneen vuonna 1589 menestyksekkään ryöstö- ja hävitysretken Vienan alueelle. Salon eli Saloisten kirkossa säilytettiin vielä 1700-luvulla sittemmin kadonnutta pergamenttia, jossa kerrottiin iiläisten tehneen vuonna 1588 tai 1589 Kantalahteen ryöstöretken, josta he toivat paljon saalista. Toisen 1700-luvulla muistiin kirjatun perimätiedon mukaan retkeen osallistui 90 miestä, jotka nousivat Iijokea ylös Maanselälle asti ja laskivat sitten Koutajokea alas Kantalahteen, joka vallattiin äkkirynnäköllä Pietarin päivän vastaisena yönä kesäkuun alussa. Sen jälkeen joukko oli jatkanut matkaansa Vienanlahden rannikkoa pitkin kyliä polttaen aina Vienan Kemiin, josta he palasivat Suomeen nousemalla Vienan Kemijokea ylös ja mahdollisesti kulkemalla Kuusamojärven kautta takaisin Iijoelle. Venäläinen Solovetskin luostarin kronikka mainitsee Ruotsin puolelta tehdyn hävitysretken, jonka yhteydessä oli Pietarin päivänä poltettu koko Kantalahden kaupunki ja luostari ja surmattu 450 paikallista asukasta. Iiläisten sotaretki oli tarkoitettu myös kostoksi ja pelotteeksi, sillä Venäjän puolelta oli tehty edeltävinä vuosina useita vastaavia hävitysretkiä Pohjois-Suomen alueelle, myös Iihin. Venäläiset ja karjalaiset kostivat välittömästi tekemällä jo elokuussa 1589 uuden hävitysretken juuri Iin alueelle.

Tarinoissa Pekka Vesaisen mainittiin toimineen kesän 1589 sissiretken päällikkönä ja hänestä käytettiin leikillistä nimitystä ”Vesan voivotta”, joka tulee venäjän kielen sotapäällikköä tarkoittavasta sanasta vojevoda. Vesaisen osallistumisesta retkeen kertoo vain yksi asiakirjalähde, Pohjanmaan voudin vuonna 1589 tilikirjoihin tekemä merkintä, jonka mukaan Pekka Vesaiselta ja eräiltä muilta Venäjän-sotaretkeen osallistuneilta oli kannettu heidän saamastaan saaliista veroa kuusi näädännahkaa, kaksi sudennahkaa ja yksi karhunnahka. Vesaisen nimen mainitsemista tässä yhteydessä on pidetty luotettavana todisteena siitä, että hän tosiaan johti mainittua retkeä. Saman merkinnän mukaan osa iiläisten saaliista oli ollut paloveroa eli asukkailta perittyä suojelurahaa heidän talojensa polttamatta jättämisestä.

Venäläiset lähteet mainitsevat myös toisen suomalaisten vuonna 1589 tekemän hävitysretken, joka oli tapahtunut syyskuun alussa. Sen aikana peräti 700 miestä olisi hävittänyt Kantalahden aluetta, Vienan Karjalaa ja Kuolan niemimaan lounaisrannikkoa. Suomalaiset lähteet eivät tunne tätä toista retkeä laisinkaan, joten nykyisessä historiantutkimuksessa sen todenperäisyyttä on epäilty, varsinkin kun uuden retken tekeminen juuri äskettäin hävitetylle alueelle olisi ollut melko turhaa. Sen sijaan tiedetään, että vuoden 1589 aikana Pohjanmaalta tehtiin toinen suuri hävitysretki Jäämeren rannikolle. Sen aikana pohjalaiset hävittivät Petsamon luostarin ja surmasivat sen munkit, valtasivat Kuolan kaupungin ja yrittivät myös Kuolan linnoituksen valtausta. Joissain myöhemmissä tarinoissa Pekka Vesaisen on väitetty johtaneen tätäkin retkeä, vaikka väitettä ei tue mikään lähde. Todennäköisesti tämän retken suorittivat Tornion ja Kemin talonpojat, eikä iiläinen Vesainen liene ollut siihen osallisena.

1800-luvulla elänyt historioitsija Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen väitti virheellisesti Pekka Vesaisen johtaneen myös mainittua Petsamon luostarin hävitysretkeä, mutta hän itse asiassa sekoitti tapahtumat vuoden 1591 sotaretkeen ja käytti samalla Pekka Vesaisesta virheellistä nimeä Juho Vesainen sotkettuaan myös hänet toiseen henkilöön. Santeri Ivalo käytti Yrjö-Koskisen teoksia lähteenään julkaistessaan vuonna 1894 historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa Vesainen esitettiin myös Petsamon ja Kuolan retken johtajana. Fiktiivisyydestään huolimatta Ivalon kirja vaikutti paljon myöhemmin vallinneisiin käsityksiin Vesaisesta.

Vesainen kansantarinoissa

Kansantarinat kertovat Vesaisen olleen "liikkeissään salamannopea; ruumiinvoimiltaan väkevä; kookas ja solakka; ja mieleltään uljas, neuvokas ja peloton". Vesaisen lapsuudesta kerrotaan kansantarinaa, jonka mukaan tämän äiti olisi ollut pesemässä lasta vienalaisten hävitysjoukkojen tullessa. Kaikki lähtivät pakoon vainolaisia, mutta lapsi oli unohtunut pesusoikkoon. Väen palatessa takaisin soikko oli jäässä, mutta lapsi yhä elossa. Näin pelastuneesta lapsesta kasvoi voivatta. Erään tarinan mukaan vuonna 1589 Iihin saapuneet vienalaiset hävitysjoukot ottivat Vesaisen vaimon vangiksi ja surmasivat kaksi hänen lastaan. Vuonna 1591 viholliset iskivät uudelleen ja surmasivat kolme hänen lapsistaan. Ainoastaan hänen vaimonsa, Antti-poikansa ja tytär jäivät eloon.

Santeri Ivalon teoksessa Suomalaisia sankareita on kuvattu eräs versio Vesaisen kuolemasta: Tornion lapinvoudin tuvassa Vienasta tuotu vanki nimeltä Ahma onnistui laukaisemaan musketin vihollistaan kohti. Luoti osui pahasti Vesaisen rintaan ja hän houri seuraavaan aamuun kuumeessa, kunnes kuoli.

Erään epäluotettavan muistitiedon mukaan Vesainen olisi vuonna 1590 tavannut Ruotsin kuninkaan ja saanut tältä lahjoja.

Muuta

Oskari Jauhiaisen 1936 veistämä Vesaisen patsas Ylikiimingin Vesalassa on pystytetty sissipäällikön muistoksi ja hänen mukaansa on nimetty myös Vesalankylän Aumaharjulla sijaitseva Pekka Vesaisen tie. Iihin pystytettiin 1950 Kalervo Kallion 1940 veistämä Vesaisen patsas.

Suomalainen folk metal -yhtye Korpiklaani on tehnyt kappaleen Vesaisen Sota. Kappale pohjautuu Vesaisesta kerrottuihin kansantarinoihin.

Katso myös

• Eerik Krankka
• Paavali Halonen
• Musta-Nykyri

Kirjallisuutta

• Saukkonen, P. 2000. Vesaisesta nykyaikaan. Pekka Vesaisen jälkeläistauluja 1500-luvulta vuoteen 2000. Ylikiimingin Alavesan sukuhaara. Kustantaja: Paavo Saukkonen, Anjalankoski. 2. korjattu painos. 1160 s. ISBN 9529129238
• Anon. 1988. Vesaisia Kiiminkijoen rannoilta: kylähistoriaa Reki-Vesalasta. Ylikiiminki: Reki-Vesalan kylätoimikunta.
• Enbuske, Matti: Pekka Vesaisen historia: myyttinen sissipäällikkö, kovaluonteinen talonpoika 1500-luvulta. Faravid, 2013, 37. vsk, s. 35–57. Oulu: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. ISSN 0356-5629
• Laaksonen, Eero & Pärssinen, Erkki (toim.): ”Kiuasmaa, Kyösti: Sissijohtaja Pekka Vesainen”, Suomen historia 2: keskiaika ja uuden ajan alku, s. 274. Helsinki: Weilin + Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4
• Zetterberg, Seppo (toim.): ”Keränen, Jorma:Valtaistuinriitojen kausi”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 155. Porvoo: WSOY, 1987. ISBN 951-0-1-14253-0