Joséphine Baker

Joséphine Baker
Baker vuonna 1927 legendaarisessa banaaniasussaan, joka nähtiin ensi kertaa hänen debyyttirevyyssään Folies Bergère’ssa.
Henkilötiedot
Syntynyt	3. kesäkuuta 1906 Saint Louis, Missouri, Yhdysvallat
Kuollut	12. huhtikuuta 1975 (68 vuotta) Pariisi, Ranska
Ammatti	laulaja, näyttämötaiteilija, tanssija
Puoliso	Willie Wells ( 1919;  1919) William Baker ( 1921;  1925) Jean Lion ( 1937;  1940) Jo Bouillon ( 1947;  1961)
Muut tiedot
Aktiivisena	1921–1975
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivu
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Joséphine Baker (Freda Josephine McDonald; 3. kesäkuuta 1906 Saint Louis, Missouri, Yhdysvallat – 12. huhtikuuta 1975 Pariisi, Ranska) oli yhdysvaltalais-ranskalainen tanssija, laulaja ja näyttämötaiteilija. Tanssijana hän tuli 1920-luvun puolivälissä sensaatiomaisen kuuluisaksi niukoista asuistaan, estottomista tanssiesityksistään ja eksoottisesta kauneudestaan, joka toi hänelle lisänimiä Musta Venus (engl. Black Venus), Musta helmi (engl. Black Pearl) ja Kreolijumalatar (engl. Creole Goddess). Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös rasisminvastaisesta aktivismistaan sekä panoksestaan toisen maailmansodan aikana Ranskan vastarintaliikkeen ja liittoutuneiden hyväksi.

Tausta

Freda Josephine McDonald syntyi pesijätär Carrie McDonaldin ja vaudeville-rumpali Eddie Carsonin ensimmäiseksi lapseksi. Isä jätti perheen pian hänen syntymänsä jälkeen ja Carrie meni naimisiin Arthur Martin -nimisen miehen kanssa, joka oli kiltiksi mainittu, mutta enimmäkseen työtön. Perhe kasvoi sittemmin yhdellä pojalla ja kahdella tyttärellä. Josephine varttui pesuloissa ja lapsenpiikana varakkaille perheille. 13-vuotiaana hän aloitti työskentelyn tarjoilijana. Tarjoilijana ollessaan hän tapasi Willie Wellsin, jonka kanssa hän oli lyhyen aikaa naimisissa. Ajalleen hyvin epätyypillisesti Josephine ei ollut koskaan taloudellisesti riippuvainen miehistä, joten hän ei epäröinyt erota toimimattomasta avioliitosta.

Ura

Baker esittämässä charleston-tanssinumeroa 1926.

Vuonna 1919 Baker kiersi Yhdysvaltoja The Jones Family Bandin ja The Dixie Steppersin kanssa esittäen sketsejä. Häntä ei hyväksytty tanssijaksi Dixie Steppersin seuraavaan Shuffle Along -produktioon, koska hän oli ”liian laiha ja tumma”. Hän kuitenkin opetteli rutiinit toimiessaan pukijana. Vakituisen tanssijan jätettyä kiertueen Baker viimein pääsi esiintymään, jolloin hän pyöritteli silmiään koomisesti ja toimi tarkoituksella kömpelön näköisesti. Yleisö piti hänen koomisesta tyylistään ja hän oli show’n loppunäytäntöjen vetonaula. Shuffle Along -produktion jälkeen Baker oli kohtalainen menestys New Yorkin The Plantation Club -yökerhossa.

Vuonna 1925 Baker saapui Pariisiin La Revue Nègre -taiteilijaryhmän jäsenenä, joka esiintyi Théâtre des Champs-Elysées’ssä. Josephine ja hänen tanssipartnerinsa Joe Alex olivat välittömästi sensaatio eksoottisella tanssillaan, eikä vähiten Bakerin minimaalisen pukeutumisen johdosta; hänellä ei ollut yllään muuta kuin niukka höyhenhame. Baker teki myös charleston-muotitanssin tunnetuksi Euroopassa ja hänestä tuli ”yhdessä yössä” erittäin hyvinpalkattu aikansa tähti.

La Revue Nègren jälkeen Baker siirtyi Folies-Bergère-teatteriin ja hänestä tuli eräs sen kuuluisimpia tähtiä. Hänen kuudestatoista banaanista koostunut hameensa viimeisteli julkisuuden huomion. Tuohon aikaan Baker kilpaili Gloria Swansonin ja Mary Pickfordin kanssa maailman valokuvatuimman naisen asemasta. Hän esiintyi myös kahdessa elokuvassa (Zou-Zou ja Princess Tam-Tam) ja vuonna 1927 hän oli Euroopan parhaiten ansaitseva viihdetaiteilija. Hän muutti perheensä Saint Louisista Ranskaan, Les Milandesista ostamaansa kartanoon.

Joséphine Bakerin esiintyessä Suomen-vierailunsa aikana 7. joulukuuta 1933 Turun palokunnantalolla, talon ympäristöön kokoontui noin 400–500 mielenosoittajaa, pääosin ylioppilaita ja koululaisia, jotka järjestivät vihellyskonsertin vastalauseena Bakerin vierailulle. Poliisi joutui lopulta sulkemaan kaikki palokunnantalolle johtaneet kadut. Helsingissä Joséphinen vierailu sujui ilman välikohtauksia. IKL:n tai AKS:n ilmoitettiin olleen Turun mielenosoituksen takana.

Bakerin paluu Yhdysvaltoihin vuonna 1936 Ziegfield Follies -tuotannon tähtenä oli katastrofaalinen huolimatta hänen asemastaan Euroopassa. Yhdysvalloissa ajatus sofistikoituneesta ja voimakkaasta mustasta naisesta torjuttiin ja sanomalehdet murskasivat hänet kritiikillään. The New York Times jopa kutsui häntä ”neekeripiiaksi” (engl. negro wench). Baker palasi murtuneena Eurooppaan.

Toisen maailmansodan aikana Baker esiintyi viihdytyskiertueilla ja toimi myös vastarintaliikkeen kuriirina kuljettaen salasanomia nuottiensa mukana. Hän sai toiminnastaan kaksi ranskalaista kunniamerkkiä. Hän vieraili Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvuilla erityisesti rasisminvastaisen toiminnan merkeissä. New Yorkin suositun Stork-yökerhon kieltäydyttyä ottamasta Bakeria vastaan hän aloitti mediakampanjan erityisesti rotuerottelua kannattanutta kolumnisti Walter Winchellia vastaan. National Association for the Advancement of Colored People (NAACP) nimitti toukokuun 20. päivän hänen toimintansa kunniaksi Josephine Bakerin päiväksi.

Baker teki useita kiertueita ympäri maailmaa ja vieraili myös Suomessa useampaan otteeseen. Hän oli tunnettu jatkuvasti uusiutuvasta ohjelmistostaan. Vuonna 1973 hän esiintyi New Yorkin Carnegie Hallissa, jossa hänen entisen kotimaansa yleisö viimein otti hänet hyvin vastaan hänen ennakkopeloistaan huolimatta.

Vuonna 1991 HBO julkaisi Bakerin elämästä kertovan elokuvan The Josephine Baker Story, joka voitti kaksi Emmy-palkintoa ja Golden Globe -palkinnon.

Palkinnot

Toiminnastaan vastarintaliikkeen hyväksi Bakerille myönnettiin Médaille de la Résistance avec rosette ja hän sai Kunnialegioonan ritarin arvonimen Ranskan valtiolta.

Yksityiselämä

Baker Kuubassa vuonna 1950.

Baker oli Willie Wellsin lisäksi naimisissa (ja erosi) kolme muuta kertaa: yhdysvaltalaisen Willie Bakerin kanssa vuodesta 1921, jonka sukunimen hän päätti pitää, ranskalaisen Jean Lionin kanssa vuodesta 1937 (minkä johdosta hän sai Ranskan kansalaisuuden) ja ranskalaisen orkesterinjohtajan Jo Bouillonin kanssa vuodesta 1947, joka auttoi häntä kasvattamaan 12 adoptiolasta eri puolelta maailmaa. Erottuaan Bouillonista hän oli elämänsä loppupuolella eräänlaisessa kulissiavioliitossa yhdysvaltalaisen taiteilijan Robert Bradyn kanssa vuodesta 1973. Rotujen tasa-arvokysymykset olivat Bakerille tärkeitä ja hänen adoptiolapsensa edustivat eri rotuja ja uskontoja. Hänen perhettään kutsuttiinkin ”Sateenkaariheimoksi” (engl. The Rainbow Tribe). Yksi adoptiolapsista on suomalainen Jari Hannu Bouillon-Baker, joka asuu New Yorkissa.

Viimeiset vuodet

Bakerin viimeiseksi esiintymiseksi jäi Bobino-teatterin gaala 8. huhtikuuta 1975 Pariisissa, jossa 68-vuotias tähti esitti läpileikkauksen yli puolivuosisataiselta uraltaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän vaipui koomaan ja kuoli 12. huhtikuuta kello viisi aamulla aivoverenvuotoon. Bakerin hautajaisiin Église de la Madeleineen osallistui yli 20 000 ihmistä, ja Ranskan valtio ampui 21 tykinlaukausta hänen kunniakseen. Hän oli ensimmäinen Ranskassa sotilaallisin menoin haudattu amerikkalaisnainen. Bakerin hauta on Cimetière de Monacon hautausmaalla Monacossa. Vuonna 2021 hän sai hautapaikan Pariisin Panthéoniin.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joséphine Baker Wikimedia Commonsissa

• Yrjö Kokko : Kaksi nykyhetken kuuluisuutta Wienissä, Suomen Kuvalehti, 19.05.1928, nro 21, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot