Baldomero Espartero
| Baldomero Espartero | |
|---|---|
 Antonio María Esquivelin maalaama muotokuva vuodelta 1841. |
|
| Espanjan pääministeri | |
|
1840–1841
|
|
| Edeltäjä | Vicente Sancho |
| Seuraaja | Joaquín María Ferrer Cafranga |
| Sijaishallitsija | |
|
17. lokakuuta 1840 – 23. heinäkuuta 1843
|
|
| Edeltäjä | Maria Kristiina |
| Seuraaja | - (Isabella II tuli täysi-ikäiseksi) |
| Espanjan pääministeri | |
|
1854–1856
|
|
| Edeltäjä | Ángel Saavedra Ramírez de Baquedano |
| Seuraaja | Leopoldo O'Donnell Joris |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. helmikuuta 1792 Granátula, Ciudad Real |
| Kuollut | 8. tammikuuta 1879 Logroño, La Rioja |
| Arvonimi | Vergaran ruhtinas de la Victorian herttua Luchanan kreivi |
| Puoliso | María Jacinta Martínez de Sicilia y Santa Cruz |
| Tiedot | |
| Puolue | edistyksellinen puolue (Partido Progresista) |
 Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) | Espanja |
| Sotilasarvo | kenraali |
| Taistelut ja sodat | ensimmäinen karlistisota |
Joaquín Baldomero Fernández Espartero Álvarez de Toro, Vergaran ruhtinas, de la Victorian herttua, Luchanan kreivi (27. helmikuuta 1792 Granátula – 8. tammikuuta 1879 Logroño)[1] oli espanjalainen kenraali ja poliitikko. Hän johti hallituksen joukot voittoon vuosien 1833–1839 ensimmäisessä karlistisodassa ja oli vuosina 1840–1843 Espanjan tosiasiallinen johtaja, ensin pääministerinä ja vuodesta 1841 sijaishallitsijana. Hän oli toisen kerran pääministerinä vuosina 1854–1856. Esparteroa kutsuttiin nimellä El Pacificador de España eli ”Espanjan rauhoittaja”.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ura armeijassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaatimattomasta perheestä lähtöisin ollut Espartero liittyi armeijaan 15-vuotiaana, vaikka vanhemmat olivat toivoneet hänestä pappia. Hän osallistui nuorena taisteluihin Espanjaan tunkeutuneita Napoleonin joukkoja vastaan ja yleni vuonna 1811 luutnantiksi. Vuonna 1815 hän toimi Pablo Morillon komentaman armeijan esikuntapäällikkönä tämän pyrkiessä kukistamaan kapinointia Espanjan siirtomaissa Etelä-Amerikassa.[2][1] Espartero vietti tämän jälkeen yhdeksän vuotta Etelä-Amerikassa, jossa hän vaurastui huomattavasti ja yleni vuoteen 1822 mennessä everstiksi.[2]
Kun ensimmäisensä karlistisotana tunnettu sisällissota Espanjan kruununperimyksestä puhkesi vuonna 1833, Espartero liittyi kuningatar Isabellan puolella taistelleisiin joukkoihin, jotka sotivat prinssi Don Carlosia ja tätä tukeneita karlisteja vastaan.[2][1] Kun Espartero onnistui syksyllä 1836 torjumaan Madridia uhanneen karlistien hyökkäyksen, hänet nimitettiin pohjoisen armeijan ylipäälliköksi.[2] Lyötyään saman vuoden joulukuussa karlistit Luchanan taistelussa hänet palkittiin Luchanan kreivin arvonimellä. Elokuussa 1839 Espartero neuvotteli karlistien armeijaa komentaneen kenraali Rafael Maroton kanssa Vergaran antautumissopimuksen, joka päätti sisällissodan. Esparterolle myönnettiin kiitoksena tästä aatelisarvo de la Victorian (voiton) herttua ja häntä alettiin kutsua nimityksellä El Pacificador de España, ”Espanjan rauhoittaja”.[2][1]
Sijaishallitsijana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan päätyttyä Espartero asettui johtamaan Espanjan liberaaleja, jotka olivat tukeneet kuningatar Isabellaa mutta olivat pääosin tyytymättömiä sijaishallitsija Maria Kristiinan hallintoon. Espartero miehitti heinäkuussa 1840 joukkoineen Madridin ja hänet nimitettiin pääministeriksi. Hän kokosi hallituksensa vapaamielisistä voimista. Uutta hallitussuuntaa vastustanut Maria Kristiina erosi sijaishallitsijan tehtävistä saman vuoden lokakuussa, minkä jälkeen todellinen ylin valta jäi Esparterolle. Espanjan parlamentti eli cortes nimitti Esparteron muodollisestikin uudeksi sijaishallitsijaksi 8. toukokuuta 1841.[2][1] Espartero ei kuitenkaan onnistunut säilyttämään kannatustaan, sillä hänen valtaannousuaan tukeneet ryhmät eivät pysyneet yhtenäisinä. Agustín Argüellesin nimitys alaikäisen kuningatar Isabellan henkilökohtaiseksi holhoojaksi herätti paljon vastustusta. Syyskuussa 1841 kenraalit Concha ja Diego de León nousivat kapinaan, jonka Espartero kukisti armottomasti. Seuraavana vuonna hän murskasi kansannousun Barcelonassa pommittammalla kaupunkia ja kukisti myös tasavaltalaisen kapinan.[1] Lopulta tasavaltalaiset, Esparteroa siihen asti tukeneet edistykselliset (exaltados) ja Maria Kristiinaa kannattaneet maltilliset (moderatos) yhtyivät kaikki oppositioon Esparteroa vastaan.[2]
Kesäkuussa 1843 kenraalit Ramón María Narváez ja Francisco Serrano ryhtyivät johtamaan sotilaskapinaa Esparteroa vastaan.[1] Barcelonassa perustettu kilpaileva hallitus julisti hänet erotetuksi asemastaan kuningatar Isabellan edustajana. Kun Narváezin joukot valtasivat Madridin heinäkuun lopulla, Espartero katsoi parhaaksi paeta maasta. Espanjan uusi hallitus riisui hänet kaikista arvonimistään, jotka tosin palautettiin kuningatar Isabellan määräyksellä vuonna 1848.[2] Espartero asui vuosina 1843–1849 maanpaossa Englannissa. Tultuaan rehabilitoiduksi hän palasi Espanjaan, mutta jäi viettämään hiljaiseloa Logroñoon.[2][1]
Paluu pääministeriksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Espartero tuli uudelleen pääministeriksi vuonna 1854, kun edistykselliset olivat palanneet valtaan kenraali Leopoldo O’Donnellin johtama sotilasvallankaappauksen avulla. Seuraavan kahden vuoden ajan he jakoivat vallan Esparteron toimiessa pääministerinä ja O’Donnellin sotaministerinä. Keskinäiset riidat pakottivat Esparteron eroamaan heinäkuussa 1856. Hän vetäytyi jälleen Logroñoon, mutta häntä pidettiin edelleen edistyksellisen puolueen johtohahmona. Vuoden 1868 vallankumouksen jälkeen cortes tarjoutui kahteenkin kertaan (vuosina 1869 ja 1870) valitsemaan Esparteron uudeksi hallitsijaksi, mutta hän kieltäytyi kummallakin kerralla.[2][1] Häntä ehdotettiin myös lyhytikäisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Viimeisinä vuosinaan Espartero nautti Espanjassa suurta arvonantoa ja kuningas Amadeus I antoi hänelle Vergaran ruhtinaan arvon.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Baldomero Espartero Wikimedia Commonsissa
