Jalo villi
Jalo villi (engl. noble savage) on hyvä, arvokas ja jalo “primitiivistä” kulttuuria edustava henkilöhahmo, jota sivistys ei ole vielä ehtinyt pilata. Kuvitelma jalosta villistä liittyy oletukseen, jonka mukaan "luonnontilassa" elävät ihmiset olisivat puhtaampia, viattomampia ja vapaampia kuin niin sanotuissa kehittyneissä yhteiskunnissa elävät.[1]
Ajatus on varhaisessa muodossaan esillä jo Tacituksen teoksessa Germania, mutta erityisen suosittu jalon villin käsite oli 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, ja se esiintyy muun muassa John Drydenin kirjassa The Conquest of Granada ja Jean-Jacques Rousseaun teoksessa Émile.[1]
Useimmin jalon villin roolissa ovat intiaanit, esimerkiksi Drydenin, Chateubriandin, Southeyn ja Longfellowin teoksissa. Monesti näissä teoksissa on kysymys reaktiosta materialismia, keinotekoisuutta, autoritääristä hallintojärjestelmää tai modernia elämää vastaan. Suomessa puolestaan karelianistit erottivat jalon villin piirteitä runonlaulaja Larin Paraskessa.[1]
Kirjallisuudessa jaloja villejä ovat luoneet James Fenimore Cooper, Karl May ja Jean-Jacques Rousseau. Jalon villin piirteitä on myös vaikkapa Akira Kurosawan elokuvan Dersu Uzala nimihenkilössä. Yksi kuuluisimpia jaloja villejä on Edgar Rice Burroughs’n Tarzan-hahmo.
Jalon villin tunnusmerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tällaista ”villiä” on usein luonnehdittu seuraavilla määreillä:
- elää harmoniassa luonnon kanssa
- uskollisuus ja epäitsekkyys
- viattomuus
- kykenemättömyys valehteluun
- ruumiillinen terveys
- moraalinen rohkeus
- luontainen älykkyys ja itseopittu viisaus
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja. WSOY 2003. ISBN 951-0-27401-1