Itsekriminointisuoja
Itsekriminointisuoja eli myötävaikuttamattomuusperiaate on rikoksesta epäillyn tai syytteessä olevan suojaksi tarkoitettu käytäntö, joka tarkoittaa, että häntä ei saa pakottaa eikä painostaa omalla toiminnallaan edistämään syyllisyytensä selvittämistä. Toisin sanoen ihmisoikeussopimukset takaavat, ettei ihmisen tarvitse todistaa itseään vastaan. Käytännön tarkoituksena on suojata syytettyä tai epäiltyä viranomaisen pakottamista vastaan. Usein mainittu esimerkki ovat kidutuksella tuotetut väärät tunnustukset. [1]
Suoja vaikuttaa merkittävästi jo ennen kuin henkilö on virallisesti epäiltynä tai syytettynä, sillä ketään ei voida esitutkintavaiheessakaan rangaista siitä, ettei ole aktiivisesti edesauttanut joutumistaan epäillyksi tai syytetyksi.
Itsekriminointisuoja koskee vain aktiivista toimimista. Se ei vaikuta siihen, että henkilön tulee passiivisesti alistua siihen, että viranomaiset hankkivat näyttöä häntä vastaan. Tämä tarkoittaa muun muassa alistumista erilaisiin tutkimuksiin esimerkiksi DNA-näytteen tai sormenjälkien ottamiseksi.[2] Kuitenkaan autoilijan kieltäytyminen poliisin puhalluskokeesta ei ole rangaistavaa. On epäselvää, voiko se kuitenkin olla niskoittelua poliisia vastaan.[3]
Suomessa korkein oikeus on vuonna 2012 antanut ratkaisun, jonka jälkeen avustajan käytöstä ja sen vaikutuksista on yhä kattavammin kerrottava henkilölle, jota epäillään rikoksesta.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsekriminointisuojan käsite on peräisin kanonisesta oikeudesta 1100-luvulta, jolloin katolisen kirkon oikeusoppineet kehittivät suojaa koskevan opin. Sen mukaan rikoksesta syytetyllä ei ollut velvollisuutta auttaa itsensä tuomitsemisessa. Hän ei ollut velvollinen luovuttamaan tuomioistuimelle asiakirjoja, joita voitiin käyttää häntä vastaan, eikä hänen tarvinnut nimetä itseään vastaan puhuvia todistajia. Näytön hankkiminen jäi näin ollen syyttäjän tehtäväksi.[5]
Kirkon oikeusoppineet loivat opillaan syytetylle tietyn oikeusturvan takaavan oikeudenkäyntimenettelyn, johon liittyi näytön vähimmäisvaatimukset. Pyrkimyksenä oli edistää yhteiskuntarauhaa vähentämällä turhia oikeusjuttuja. Näin rikosjutuilta alettiin vaatia melko vankkoja perusteita. Vähitellen kirkon opit levisivät myös maalliseen oikeuteen. Itsekriminointisuojan merkitys väheni Manner-Euroopassa 1500- ja 1600-luvuilla. Sen sijaan esimerkiksi englantilainen luonnonoikeusfilosofi Thomas Hobbes ja italialainen rikosoikeusfilosofi Cesare Beccaria vastustivat kehitystä pitäessään syytetyn pakottamista itsekriminointiin luonnonoikeuden vastaisena.[5]
Itsekriminointisuoja omaksuttiin 1800-luvulla eurooppalaisten valtioiden rikosprosessijärjestyksiin romaanis-germaanisessa oikeudessa, johon Suomenkin oikeusjärjestys perustuu. Englantilaisessa common law -oikeudessa itsekriminointisuoja säilyi keskiajan jälkeenkin ja omaksuttiin myös osaksi Yhdysvaltain oikeutta perustuslain viidennen lisäyksen kautta. Suojan merkitys kasvoi erityisesti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa lakimiesten alkaessa yleisemmin hoitaa syytettyjen puolustamista. Suojaa on alettu käyttää maailmanlaajuisesti ihmisoikeussopimusten myötä. Nykyaikaisissa oikeusvaltioissa suoja mielletään yksilön turvaksi valtion mielivaltaa vastaan. Itsekriminointisuoja sisältyy vuonna 1966 syntyneeseen kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen. Euroopan ihmisoikeussopimus ei mainitse suojaa suoraan, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tulkinnut sopimusta siten, että suoja sisältyy oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukseen.[5]
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsekriminointikiellon keskeisenä tarkoituksena on turvata oikeudenkäynnin tasavertaisuus suhteessa syyttäjään. Ydinidea on suojata rikoksesta epäillyn omaa tahtoa viranomaisten pakottamista vastaan. Epäiltyä ei voida vastoin tahtoaan velvoittaa toimimaan aktiivisena tietolähteenä ja todistuskeinona itseään vastaan. Syytetty ei siten ole velvollinen aktiivisesti myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen, vaan hänellä on oikeus pysyä passiivisena. Hän ei ole rikosasiassa epäiltynä kuulusteltuna myöskään totuusvelvollinen omissa lausumissaan samalla tavalla kuin asianomistaja ja todistaja.[6]
Itsekriminointikiellon pääasiallinen merkitys on epäillyn oikeus vaieta. Vaitiolo-oikeus tarkoittaa, että epäillyn tai syytetyn ei tarvitse lausua syytteen johdosta mitään, ei vastata kysymyksiin eikä hän ole velvollinen antamaan vastinetta asiassa. Sen lisäksi itsekriminointikielto ulottuu myös editiovelvollisuuteen eli velvollisuuteen esittää asiakirja tai muu reaalitodiste. Itsekriminointikiellon tämä näkökulma tuli esiin tapauksessa Funke v. Ranska, jossa valittajaa epäiltiin valuuttamääräysten rikkomisesta ja tullivirkamiehet vaativat häntä esittämään ulkomaisten pankkien tiliotteita. Valittajan kieltäydyttyä oikeus tuomitsi hänet kieltäytymisestä sakkorangaistukseen sekä velvoitti esittämään kyseiset asiakirjat. EIT:n mukaan jokaisella Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) 6 artiklassa tarkoitetulla syytetyllä on oikeus pysyä vaiti ja olla osallistumatta oman syyllisyytensä toteamiseen. Viranomaisten menettely loukkasi tätä oikeutta eikä menettelyä voinut pitää oikeutettuna tullilain erityispiirteidenkään perusteella. Asiassa oli loukattu EIS 6§ 1. artiklaa.[6]
Itsekriminointikielto ei kuitenkaan ole absoluuttinen oikeus. Vaitiolosta tehtäviä päätelmiä tai muutoin vastoin tahtoa hankittujen todisteiden näyttöarvoa arvioidaan aina tapauskohtaisesti. Arvioinnissa kiinnitetään huomiota tapauksen olosuhteisiin, käytettyjen keinojen laatuun, johtopäätösten merkittävyyteen todistusharkinnassa sekä puolustuksen oikeusturvatakeisiin.[6]
Kieltoa rikkova menettely
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsekriminointikieltoa rikkova menettely voi tapahtua monella tavalla ja useammassa prosessin vaiheessa: esitutkinnassa, muussa erillisessä prosessissa tai rikosasian oikeudenkäynnissä. Pakko tai painostaminen voi olla myös monimuotoista. Itsekriminointikiellon tarkoittamaa pakkoa ei ole kaikenlainen painostaminen, vaan ainoastaan sääntöjenvastainen ja sopimaton pakottaminen (improper compulsion). Pakko voi olla suoranaista tai epäsuoraa. Vaikka pakko olisi suoraa, sen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse johtaa siihen, että se jo tällä perusteella todettaisiin itsekriminointisuojaa loukkaavaksi. Pakkoa arvioitaessa huomioon otetaan lähtökohtaisesti neljä kriteeriä: pakon laatu ja aste, asianmukaiset suojakeinot, millä tavoin pakolla hankittua aineistoa tapauksessa käytetään sekä julkisen intressin painoarvo pakkokeinon käyttämiseksi.[6]
Itsekriminoinnin suojaa voidaan loukata kahta tyyppiä olevassa tilanteessa: pakkoa käytetään, jotta henkilön syyllisyys voitaisiin osoittaa vireillä olevassa tai odotettavissa olevassa oikeudenkäynnissä. Edellä mainittu tarkoittaa tilannetta, jossa tarkoituksena on saada pakkokeinoin tietoja rikoksesta, josta henkilö on jo syytettynä tai jossa esitutkinta tai oikeudenkäynti kyseessä olevan rikoksen osalta on jo meneillään. Toiseksi on tapauksia, joissa pakolla saatua selvitystä käytetään myöhemmän rikossyytteen yhteydessä ja jossa tiedon hankkimisen menettelyllä ja myöhemmällä rikossyytteellä on selkeä ajallinen ja asiallinen yhteys.[6]
Pakkokeinoilla hankitut asiakirjat ja näytteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oikeuskäytännössä on erotettu todisteet, jotka perustuvat henkilön tahtoon, ja todisteet, jotka ovat olemassa henkilön tahdosta riippumatta. Itsekriminointikielto ei esimerkiksi estä hankkimasta ja käyttämästä rikosasiassa sellaista aineistoa, joka on saatu syytetyltä pakkokeinoin, mutta jonka olemassaolo ei ole riippunut hänen tahdostaan (velvoittamisesta aktiiviseen toimintaan). Tällaisia ovat esimerkiksi etsintämääräyksen nojalla hankitut asiakirjat, puhalluskokeen tulokset, veri-, virtsa-, hius- ja ääninäytteet tai DNA-testiä varten otetut kudosnäytteet. Itsekriminointikielto ei siten vapauta velvollisuudesta alistua laillisten pakkokeinojen käyttöön ja niiden passiiviseen sietämiseen. Sen sijaan aktiivisiin toimiin oman syyllisyyden selvittämiseksi ei voida pakottaa.[6]
Rikosprosessiin liittymättömät tilanteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsekriminointisuoja ei itsessään estä myöskään käyttämästä pakkovaltuuksia ja seuraamuksella painostamista oikeudenkäynnin ulkopuolella. Esimerkiksi velvollisuus tehdä varallisuutta koskeva veroilmoitus veroviranomaisille ei ole itsekriminointia, vaikka velvollisuuden laiminlyöntiin liittyy rangaistusseuraamus ja ilmoittajaa voidaan sakottaa väärän tiedon antamisesta.[6]
Tällainen tilanne oli kyseessä tapauksessa Allen v. Yhdistynyt kuningaskunta, jossa todettiin, että valittajaa vastaan ei ollut vireillä eikä odotettavissa rikosasiaa. Se, että hän oli tahallaan antanut vääriä tietoja estääkseen viranomaisia saamasta selville tekoa, joka mahdollisesti johtaisi syytteeseen, ei perustanut tilannetta, jossa olisi oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen. Ilmoitusvelvollisuutta koskevat sääntelyt olivat sopimusvaltioissa yleisiä ja saattoivat koskea monia erilaisia kysymyksiä. Tällainen velvollisuus on esimerkiksi henkilöllisyyden ilmoittaminen poliisille ja mahdolliset seuraamukset velvollisuuden laiminlyömisestä.[6]
Fyysinen pakko ja kidutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Karkein tilanne tahdon murtamiseen on fyysisen pakon ja kidutuksen käyttäminen tunnustuksen saamiseksi. Tällainen 3 artiklan vastaisesti hankittu tunnustus tai lausunto oikeudenkäyntiaineistossa tekee oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaiseksi riippumatta sille annetusta näyttöarvosta tapauksessa.[6]
Epäsuorat tilanteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsekriminointisuojassa ei ole kysymys vain tilanteista, joissa epäiltyä suoranaisesti painostetaan itselleen vastaisten lausumien tai todisteiden antamiseen. Oikeudenloukkaus voi tapahtua myös epäsuorin keinoin välikäden kautta painostamalla vastentahtoiseen tunnustukseen.[6]
Suomen oikeuskäytäntö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa itsekriminointisuoja on Euroopan unioniin liittymisen jälkeen saanut enemmän jalansijaa, sillä kansainvälisen oikeuden päätöksillä on ollut enemmän merkitystä. Suomessa korkein oikeus purki Kari Uotia koskevan 17.4.2009 annetun tuomion sen jälkeen, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli antanut ratkaisun tapauksessa Marttinen vs. Suomi.[1][7] Päätöksen mukaan itsekriminointisuojan perusteella Uotia ei voitu velvoittaa oikeudenkäynnissä kertomaan asioita, joiden ilmitulo olisi heikentänyt hänen puolustustaan toisessa, samanaikaisessa oikeudenkäynnissä.
Suomessa on tehty lakiesitys itsekriminointisuojan murtamisesta. Lakiesityksessä rikoksen tunnustaminen voi lieventää rangaistusta, joten itsekriminoinnista kieltäytyvää rangaistaan suuremmalla rangaistuksella.[8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b KKO:2009:80 20.10.2009. Korkein oikeus. Viitattu 24.6.2014.
- ↑ Antti Tapanila, Itsekriminointisuoja tiedonanto- ja toimimisvelvollisuuden rajoitteena, Defensor Legis 5/2010, s. 569.
- ↑ Petri Turunen: Puhallutuksesta kieltäytyminen ei ole rangaistavaa: Professori A-studiossa Ilta-Sanomat. 22.10.2014. Arkistoitu 29.11.2014.
- ↑ Korkeimman oikeuden ennakkopäätökset: KKO:2012:45 finlex.fi. Viitattu 2.3.2016.
- ↑ a b c Heikki Pihlajamäki: Syytetty ei ole länsimaissa syyttäjän avustaja, Turun Sanomat 4.11.2009 s. 2.
- ↑ a b c d e f g h i j Hirvelä Päivi, Heikkilä Satu: Ihmisoikeudet: käsikirja EIT:n oikeuskäytäntöön, s. 286-294. Edita, 2013.
- ↑ Petri Sajari: KKO:n presidentti:Keväällä tehtiin väärät johtopäätökset. Helsingin Sanomat, 31.10.2009, s. D2.
- ↑ http://www.hs.fi/kotimaa/Rikoksen+tunnustaminen+voi+pian+lievent%C3%A4%C3%A4+rangaistusta/a1369878642092