Ikaalisten taistelut

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ikaalisten rintama)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ikaalisten taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

16. helmikuuta–24. maaliskuuta 1918

Paikka:

Ikaalisten kauppala, Ikaalisten maalaiskunta, Hämeenkyrö, Viljakkala

Lopputulos:

punaisten perääntyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Ernst Linder
Waldemar Appelgren

Anton Leinonen

Vahvuudet

enimmillään n. 1 600

enimmillään n. 2 000

Tappiot

72 kaatunutta[1]

140–155 kaatunutta[2][3]

Eversti Ernst Linder Savon ryhmän hihanauhassa.

Ikaalisten taistelut olivat Suomen sisällissodan taisteluita, jota käytiin 16. helmikuuta – 24. maaliskuuta 1918 Ikaalisten kauppalan, Ikaalisten maalaiskunnan sekä Hämeenkyrön ja Viljakkalan kuntien alueella. Noin 18 kilometrin levyinen rintamalinja ulottui lännestä Ikaalisten Vatulasta Kyrösjärven itäpuolella sijaitsevaan Viljakkalan Luhalahteen. Ikaalisten rintaman taistelut olivat osa valkoisten Satakunnan rintaman itäistä lohkoa. Punaiset operoivat aluksi käytännössä omatoimisesti, kunnes joukot siirrettiin maaliskuun hyökkäysvaiheessa Tampereen esikunnan alaisuuteen.[4] Heidän tarkoituksenaan oli edetä valkoisten vahvimmalle tukialueelle Etelä-Pohjanmaalle, mutta hyökkäys pysähtyi jo Ikaalisten eteläpuolelle.[5] Valkoiset käynnistivät oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta tarkoituksenaan katkaista Porin rata ja näin sulkea Tampereen saartorengas. Ikaalisten rintaman viimeiset taistelut käytiin Hämeenkyrössä, jonka jälkeen punaiset perääntyivät Tampereelle.[6]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikaalinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikaalinen oli jakaantunut epäitsenäiseen kauppalaan ja sitä ympäröivään maalaiskuntaan, joissa oli yhteensä vajaat 13 000 asukasta. Heistä ainoastaan 500 asui kauppalassa tai sen vieressä sijaitsevassa kirkonkylässä. Maalaiskunnan alueella oli noin 400 itsellistä tilaa ja lähes 900 torppaa. Poliittisen enemmistön muodostivat sosialidemokraatit, jotka eduskuntavaaleissa saivat Ikaalisissa parhaimmillaan lähes 65 prosenttia äänistä.[7] 11. heinäkuuta 1917 maalaiskunnassa käynnistyi kymmenen päivää kestänyt maatalouslakko, jonka aikaisten levottomuuksien johdosta maataloustuottajat perustivat elokuun lopussa suojeluskunnan. Sen ensimmäisenä päällikkönä toimi poliisikonstaapeli Otto Ivalo ja varapäällikkönä mekaanikko Paavo Granstedt.[8] Kauppalan työväestö puolestaan perusti marraskuun yleislakon aikana parinkymmenen miehen vahvuisen työväen järjestyskaartin, jonka päälliköksi tuli jo kesän maatalouslakkoa johtanut valokuvaaja Nestori Karlsson.[9]

Sisällissodan käynnistyessä tammikuun 1918 lopussa kauppala ja kirkonkylä jäivät suojeluskunnan haltuun, jolloin niiden puolustusta ryhtyi organisoimaan päätoimittaja Matti M. Ilkka.[10] Ikaalisten suojeluskuntaan kuului noin 280 miestä, jotka olivat pääosin aseistamattomia.[11] Ikaalisten punakaartissa oli noin 400 miestä,[3] joille kansanedustaja Juho Lautasalo toi asekuorman Kyröskoskelta.[9] Tukikohta perustettiin Kyrösjärven itäpuolella Viljakkalan rajalla sijaitsevaan Luhalahden kylään, jossa esikunta asettui työväentalolle.[11] Luhalahdesta käsin punaisten partiot valvoivat Parkanon ja Tampereen välistä maantietä neljän kilometrin päässä sijaitsevaan Iso-Röyhiöön saakka.[12]

Hämeenkyrö ja Viljakkala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämeenkyrössä oli noin 9 000 asukasta, joista suuri osa asui Kyröskosken paperitehtaan ympärille syntyneessä teollisuustaajamassa. Syksyllä 1917 paikkakunnalle perustettiin sekä suojeluskunta että työväen järjestyskaarti, joka yleislakon aikana luopui aseistaan tehtaan johdon vaatimuksesta. Sodan käynnistyessä muodostettiin yhdeksän punakaartin komppaniaa, joissa oli parhaimmillaan noin 800 miestä. Päällikkönä toimi aluksi Taavetti Lahtinen. Sodan alkupäivinä punaiset ottivat haltuunsa koko Hämeenkyrön suojeluskuntalaisten paetessa metsiin tai pyrkiessä rintamalinjan yli omiensa puolelle.[13] Nimismies Väinö Nyström pidätettiin ja tilalle valittiin puolueettomana pidetty paperitehtaan sähkölaitoksen hoitaja Kaarlo Leivo.[9] Punaisten esikunta perustettiin Hämeenkyrön nuorisoseurantalolle, josta se pian siirrettiin Kyröskosken paperitehtaalle.[14] Marraskuun 1917 yleislakon yhteydessä perustetusta Viljakkalan järjestyskaartista tuli Hämeenkyrön punakaartin II komppania, jonka esikunta asettui Upan taloon.[13] Erkki Raiteen johtamaan komppaniaan kuului aluksi noin 30 miestä, mutta sodan kuluessa vahvuus nousi lähes 70 mieheen ja naiseen.[9]

Taistelut käynnistyvät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen yhteenotto käytiin aamulla 16. helmikuuta Luhalahdessa, jonne Otto Ivalon johtama Ikaalisten suojeluskunnan osasto hyökkäsi Kyrösjärven jäältä. Luhalahden työväentaloa tulitettiin Huopionkosken sillan tuntumasta, mutta punaisten onnistuessa kiertämään hyökkääjien selustaan, joutuivat valkoiset perääntymään. Taistelussa kaatui Ivalo sekä kaksi muuta suojeluskuntalaista ja kolme haavoittui. Toinen valkoisten osasto hyökkäsi samaan aikaan hieman lännempänä Helteenkylässä, mutta sekin joutui perääntymään.[15] Neljä päivää myöhemmin valkoiset saivat lisää aseistusta, kun jääkärivänrikki Akseli Isopuro saapui Kankaanpäässä sijainneesta Satakunnan rintaman päämajasta mukanaan 250 kivääriä.[11] Samana päivänä alettiin kokoamaan eversti Ernst Linderin johtamaa Satakunnan ryhmää, joka otti vastuun valkoisen armeijan sotatoimista.[16]

Ikaalisten suojeluskuntalaisia. Takana keskellä päätoimittaja Matti M. Ilkka.

Punaisten tavoitteena oli eversti Mihail Svetšnikovin laatiman suunnitelman mukaisesti edetä Hämeenkyröstä ja Viljakkalasta Etelä-Pohjanmaalle, joka oli valkoisten vahvin tukialue.[17] 23. helmikuuta Viljakkalan punakaarti miehitti 15 kilometrin päässä Luhalahdelta sijaitsevan Kallionkielen kylän, josta oli tarkoitus jatkaa valkoisten huoltoreittinään käyttämälle Ikaalisten ja Parkanon väliselle maantielle.[5] 26. helmikuuta he joutuivat Kyrösjärveltä hyökänneen luutnantti Karl Lillierin hiihtojoukkueen yllättämäksi. Valkoiset saivat vangiksi viisi punakaartilaista, joista kolme miestä teloitettiin Viljakkalan punakaartin päällikön Erkki Raiteen seuratessa tapahtumia talon alle piiloutuneena. Seuraavaksi paikalle ilmestyi jäältä hiihtänyt Turun punakaartin osasto, jota valkoiset luulivat omikseen ja lähtivät vastaan. Punaisten avattua tulen kaatui kolme valkoista muiden paetessa.[18]

Saavuttamastaan voitosta huolimatta punaiset jättivät Kallionkielen miehittämättä. He eivät enää pyrkineet etenemään Kyrösjärven itäpuolella, vaan hyökkäsivät suoraan Ikaalisten kauppalaan. Kyröskosken joukkoja vahvistettiin niin, että alueella oli lopulta noin 1 000 punakaartilaista sekä 80 tykki- ja konekiväärimiehinä toiminutta venäläistä. Paikallisten lisäksi rintamalle oli saapunut joukkoja myös muualta Satakunnasta, sekä Tampereen, Helsingin ja Turun seuduilta. Tampereelta lähetettiin rintamapäälliköksi metallimies Anton Leinonen, joka sai avukseen Venäjän armeijassa palvelleiden upseerien A. Sokolovin, I. Bergmanin ja J. Kannolan muodostaman ”kenttäkollegion”. Hyökkäystä valmisteltiin valtaamalla helmi–maaliskuun vaihteessa Ikaalisten eteläpuolella sijaitsevat Vatulan, Haapimaan ja Sikurin kylät.[4][5]

Punaisten hyökkäykset Ikaalisiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maarian punakaartin osasto Ikaalisten rintamalla.

Punaisten hyökkäys käynnistyi lauantaina 2. maaliskuuta kello 4.30. Turun ja Kiskon punakaartilaisten muodostama 250 miehen osasto eteni Ikaalisten kauppalaan etelästä, kun taas 400 Siuron ja Hämeenkyrön punakaartilaista koukkasi lounaasta Vatulan suunnasta. Kauppalaan suunnannut osasto sai puolenpäivän jälkeen haltuunsa Sarkkilan ja pääsi iltaan mennessä reilun kilometrin päähän nykyisestä Vanhakauppalan kaupunginosasta. Vatulasta koukanneita punaisia oli Viljalassa vastassa noin 100 valkoista, jotka joutuivat kiivaan taistelun jälkeen perääntymään hieman pohjoisemmaksi Kilvakkalaan. Punaisten tappiot päivän aikana olivat ainakin 10 kaatunutta ja 11 haavoittunutta.[5]

Hyökkäys jatkui aamulla, mutta valkoisten saatua yön aikana vahvistuksia punaiset onnistuivat etenemään kauppalan suuntaan vain parin talon verran.[5] Osapuolten välinen rintamalinja jäi kulkemaan hautausmaan ja sen itäpuolella sijaitsevan Hakumäen välille.[3] Kirjailija Juuse Tammisen mukaan paikkakunnan valkoiset olivat jo laittaneet hevosensa lähtövalmiiksi pakomatkaa varten.[9] Seuraavana päivänä valkoiset valtasivat uudelleen Viljalan ja saivat vielä haltuunsa Vatulan, kun Hämeenkyrön punakaartin komppanianpäällikkö Edvard Seppälä komensi miehensä takaisin majapaikkaan.[5] Vuorokautta myöhemmin yhdeksänvuotias tyttö sai surmansa valkoisten luodista, kun ilta-askareissaan liikkuneita maatalon lapsia luultiin punaisten koukkauspartioksi. Tapaus sattui rintamalinjojen välisellä alueella kirkonseudun tuntumassa.[19]

Punaisten rintamapäällikkö Leinonen oli suunnitellut uutta hyökkäystä juuri 5. maaliskuuta, mutta joutuikin järjestelemään joukkojaan uudelleen, kun miehet jättivät kauppalan tuntumassa olleet asemat. Paikalla olleiden Turun punakaartin osastojen perääntyminen sai ilmeisesti alkunsa, kun Pispalan punakaartin komppania kyllästyi esikunnan sekavaan toimintaan ja palasi vain vuorokauden rintamalla oltuaan takaisin Tampereelle.[5] Uudelleenjärjestelyä suojatakseen punaisten tykistö tulitti kauppalaa Sarkkilasta ja Läykkälän Palomäeltä käsin. Seuraavan neljän päivän aikana ammuttiin yli 800 kranaattia, mutta ne eivät aiheuttaneet suurta vahinkoa, sillä kyseessä oli lähinnä ilmassa räjähtäviä srapnelleja.[3]

Hyökkäyksen alkaessa valkoisten taistelujoukoissa oli vain 200 miestä, joista 170 oli Ikaalisten, ja loput Hämeenkyrön ja Viljakkalan suojeluskuntalaisia. Seuraavan viikon kuluessa vahvuus kasvoi 740 mieheen, kun Jämijärveltä saapui jääkäri Aarne Peltosen komentama Porin rykmentin Turun pataljoona, ja Parkanosta ruotsalaisen luutnantti Karl Lillierin hiihtojoukkue.[20] Muodostetun Ikaalisten osaston päälliköksi määrättiin everstiluutnantti Waldemar Appelgren.[21]

Toinen vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaiset hyökkäsivät uudelleen perjantaina 8. maaliskuuta, jolloin tykistö tulitti myös Viljalassa olleita valkoisten asemia. Lauantai-iltaan mennessä etenemistä tapahtui vain Hakumäen suunnalla, jossa punaisten 600 miehen päävoimia oli vastassa noin 700 valkoista. Hyökkäystä jatkettiin seuraavana aamuna, jolloin Leinonen lähti hakemaan Tampereelta lisävoimia. Valkoiset puolestaan tekivät vastaiskun punaisten vasemmalla sivustalla pakottaen heidät jättämään asemansa Kurkelan ja Haapimaan kylissä.[4]

Kankaanpään päämajassa oleskellut eversti Linder saapui Ikaalisiin 10. maaliskuuta yhdessä maaherra Mikko Collanin kanssa.[20] Illalla hän lähetti 300 miehen hiihto-osaston punaisten selustaan Sikuriin ja Sarkkilaan, joista nämä perääntyivät saarrostuksen pelossa Kyröskoskelle. Siuron punakaartin komppania jatkoi edelleen Tampereelle saakka, jossa esikuntaa johtanut Hugo Salmela syytti heitä niskuroinnista. Salmela riisui komppanian aseista ja erotti sen venäläisen päällikön, jonka syyksi vetäytyminen laitettiin. Aamulla 11. maaliskuuta Leinonen lähetti Sikuriin osaston, jonka suojaamana hän pystyi ryhmittämään joukkonsa uudelleen.[4]

Punaisten hyökkäyksen tauottua Ikaalisiin saapui Etelä-Pohjanmaalta Vähänkyrön, Kauhavan ja Jalasjärven miehiä, niin että lopulta alueella oli noin 900 valkoista. 14.–15. maaliskuuta Ikaalisissa pidettiin vielä yleiset kutsunnat, mutta niiden avulla saatiin vain 100 miestä lisää.[20] Samaan aikaan Leinonen vahvisti joukkojaan Kyrösjärven itäpuolella Luhalahdessa, josta puolestaan Pispalan punakaartin I komppania eteni Vähä-Röyhiön kylään. Tarkoituksena oli käynnistää uusi hyökkäys 17. maaliskuuta, mutta punaiset joutuvatkin puolustamaan asemiaan valkosten aloitettua oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta.[4]

Valkoisten suurhyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Mannanmäen–Järvenkylän taistelut, Kyröskosken taistelu ja Viljakkalan taistelut
Kuva Itä ja länsi -lehden muistojulkaisusta vuodelta 1928.

Taistelut Kyrösjärven itäpuolella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten Satakunnan ryhmää komentaneella eversti Linderillä oli käytössään Ikaalisissa noin 1 600 miestä, kun osastoa oli täydennetty Vaasasta ja Oulusta tuoduilla vahvistuksilla. Joukossa oli paljon Pohjanmaan ruotsinkielisiä sekä Ruotsista vapaaehtoisena saapunutta päällystöä, mikä aiheutti käytännön ongelmia suomenkielisten kanssa. Laviassa hyökkäys käynnistyi tuhannen miehen voimin, mutta Porin suunnan rannikkolohkolla keskityttiin ainoastaan puolustukseen.[22][23]

Päämajan suunnitelman mukaan Tampere–Pori-rata piti katkaista yli 30 kilometrin päässä Karkun ja Siuron välillä jo 15. maaliskuuta. Linderin hyökkäys oli kuitenkin myöhässä ja käynnistyi vasta samana iltapäivänä kolmella eri suunnalla.[22] Jääkäri Yrjö Rehnbäckin komentama pataljoona ja Lillierin hiihtojoukkue etenivät 740 miehen voimin Kyrösjärven itäpuolella tehtävänään vallata Viljakkalan kirkonkylä.[21] 500 miehen vahvuinen osasto kiersi samanaikaisesti majuri Walter von Gerichin johdolla Vatulasta Kyröskosken pohjoispuolelle Järvenkylän Nuutiin, jossa punaisten tykistö oli asemissaan. Ikaalisten eteläpuolelle Sikuriin hyökkäsi 90 valkoisen osasto, ja loput 300 miestä Linder jätti reserveiksi.[22]

Taistelu Kyrösjärven itäpuolella Vähä-Röyhiössä alkoi 15. maaliskuuta noin kello 14. Punaisten joukot olivat hajaantuneena eri puolille kylää, minkä vuoksi ainoastaan puolet miehistä saatiin asemiin valkoisten hiihtokomppanian iskiessä heidän sivustaansa Leutolasta käsin. Saarrostuksen välttääkseen punaiset vetäytyivät etelään kohti Luhalahtea, jonka hallinnasta taisteltiin vielä myöhemmin illalla.[22] Valkoiset jäivät yöksi parin kilometrin päässä sijaitsevaan Helteenkylään, jota punaiset tulittivat läheiselle metsäkukkulalle kaivetuista juoksuhaudoista läpi yön.[21]

Aamun valjettua valkoisten hiihtojoukot saartoivat punaiset kahdelta suunnalta, jolloin nämä perääntyivät Luhalahden kansakoululle ja sen viereiselle Silmikkeenvuoren mäelle. Valkoiset saivat vallattua koulun muutaman tunnin taistelun jälkeen toisen osaston hyökätessä samaan aikaan punaisten oikeaan sivustaan Silmikkeenvuorelle. Lillierin hiihtojoukot puolestaan etenivät Sipsiön kylän kautta Luhalahden eteläpuolelle sulkeakseen punaisten perääntymistien.[21] Nämä ehtivät kuitenkin vetäytymään Viljakkalan kirkonkylään, jonne valkoiset hyökkäsivat 17. maaliskuuta. Punaiset onnistuivat pitämään sen hallussaan, ja seuraavana päivänä valkoiset vetivät joukkonsa takaisin Kyrösjärven länsipuolelle. Tämän jälkeen punaiset ottivat vielä haltuunsa muutama kilometri kirkonkylän pohjoispuolella sijaitsevan Inkulan kylän.[22]

Hyökkäykset Kyröskoskelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15. maaliskuuta valkoiset tekivät Ikaalisten eteläpuolella kaksi hyökkäystä, jotka molemmat epäonnistuivat. Sikurissa valkoiset joutuivat punaisten väijytykseen ja perääntyivät illalla takaisin Sarkkilaan. Myös Järvenkylään hyökännyt osasto perääntyi yöllä hajalleen lyötynä. Punaiset kuitenkin jättivät Sikurin, kun joukot eivät tietokatkoksen vuoksi saaneet patruunatäydennyksiä Kyröskosken esikunnalta. He vetäytyivät yön aikana Osaraan, ja jatkoivat lopulta Kyröskoskelle saakka kuultuaan epämääräisiä huhuja vihollisen liikkeistä. Valkoisten saapuessa seuraavana iltapäivänä Sikuriin, oli paikalla enää kolme naiskaartilaista, joiden tulitus vaati yhden kaatuneen ja kaksi haavoittunutta. Antautuneet naiskaartilaiset teloitettiin.[22][6]

16. maaliskuuta Hugo Salmela siirsi Tampereelta Kyröskoskelle ainakin 800 miestä.[4] Leinonen muodosti heistä puolustuslinjan Järvenkylänjärven ja Kyrösjärven välisellä kannaksella sijaitsevan Mannanmäen rinteille, jonne valkoiset hyökkäsivät seuraavana päivänä. Punaiset onnistuivat yllättämään maantietä pitkin Mannanmäkeä lähestyneet valkoiset, mutta päättivät illan aikana vetäytyä Kyröskoskelle vihollisen tykistötulen alta. Uusi puolustuslinja perustettiin hieman etelämmäksi Kyröskoskenharjulle, jonne valkoiset hyökkäsivät Järvenkylässä seuraavana iltapäivänä. Hämärän laskeutuessa taistelu muuttui puukoin ja pistimin käydyksi lähitaisteluksi, kunnes tilanne laukesi aamukuudelta venäläisupseeri A. Sokolovin johtaman osaston tehtyä vastahyökkäyksen ja valkoisten paettua Ikaalisiin.[22]

Punaisten vetäytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisia Kyröskosken paperitehtaan luona.

Valkoisten vetäydyttyä käytiin rintamalla seuraavien päivien ajan asemasotaa osapuolten tykistöjen tulittaessa toisiaan.[22] 19. maaliskuuta tapahtui ilmeisesti manner-Suomen ensimmäinen ilmapommitus, kun Eino Rahjan ohjaama lentokone pudotti muutaman pommin valkoisten asemiin.[22] Näsijärven Naistenlahden jäältä lähtenyt Rahja oli suorittamassa tiedustelulentoa paikantaakseen valkoisten tykistöa, ja pudotti paluumatkalla ainakin kaksi pommia Ikaalisten kirkonkylään ja yhden Kostulaan. Valkoisten kivääritulessa hän joutui nostamaan lentokorkeuttaan, eivätkä alkeelliset pommit aiheuttaneet vahinkoa. Lentoa kuvataan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa.[6][3]

Taistelut alkoivat uudelleen 22. maaliskuuta, jolloin Viljakkalaan hyökkäsi Näsijärven ylittänyt eversti Harald Hjalmarsonin 1 000 miehen osasto. Punaiset olivat heitä vastassa kirkonkylän itäpuolella Hirvilahdessa, jossa käydyn kahakan aikana Viljakkala tyhjennettiin. Punaisten vetäydyttyä Kyröskoskelle valkoiset valtasivat Viljakkalan kirkonkylän seuraavana aamuna.[22] Valtauksen yhteydessä valkoiset teloittivat kahdeksan paikkakunnalle piileskelemään jäänyttä punaista.[24] Ainoa valkoinen sai surmansa, kun suomea taitamaton ruotsalainen upseeri ampui rintamien väliin jääneen sotilaan punaisena.[23]

Punaisten rintamapäällikkö Anton Leinonen oli asemasotavaiheen aikana saanut vahvistukseksi 600 Turun seudun punakaartilaista, jonka jälkeen hänen komennossaan oli vajaat 2 000 miestä. Eversti Linderin hyökkäysjoukot käsittivät 1 050 miestä, joista hän muodosti kolme osastoa. Kapteeni Aleksander Pellin johtaman osaston tehtäväksi tuli kiertää Järvenkylänjärvi ja iskeä punaisten selustaan lännestä käsin. Varsinainen hyökkäysosasto koostui majuri Walter von Gerichin johtamasta Turun pataljoonasta, joka iski punaisten Kyröskoskenharjulla sijaitsevia pääpuolustuslinjoja vastaan pohjoisesta. Kolmannen osaston Linder jätti reserviksi. Ruotsalaisen kapteenin Ivar Enhörningin johtama tykistö oli asemissa Järvenkylänjärven länsipuolella.[6]

Hyökkäys Kyröskoskelle käynnistyi iltapäivällä 23. maaliskuuta. Kiivaasta vastarinnasta huolimatta punaisten puolustuslinja murtui nopeasti keskeltä Nuutin talon kohdalla. Iltahämärässä eri suunnista hyökänneet valkoisten osastot kuitenkin erehtyivät luulemaan toisiaan vihollisiksi ja taistelivat keskenään usean tunnin ajan. Sekaannuksen ansiosta punaiset pääsivät jättämään Hämeenkyrön. Siviiliväestö pakeni kohti Mouhijärveä punakaartilaisten vetäytyessä Siuroon tai Ylöjärvelle, joista joukot jatkoivat edelleen Tampereelle. Puolenyön jälkeen valkoiset etenivät tyhjentyneeseen kylään ja Ikaalisten rintaman taistelut olivat ohitse.[6][22]

Terrori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hämeenkyrössä Tuokkolan riihen luona teloitettuja punaisia.

Molemmat osapuolet syyllistyivät taisteluien aikana terroriin muun muassa teloittamalla vankejaan sekä surmaamalla vastapuolen vakoilijoiksi ja tiedustelijoiksi epäiltyjä henkilöitä. Hämeenkyrön nimismies Ville Nyström ammuttiin heti sodan alkuvaiheessa yhdessä poikansa kanssa Siurossa, mutta tekoon eivät olleet syyllisiä Ikaalisten seudun punakaartilaiset. Sen sijaan Hämeenkyrön punakaartilaiset surmasivat muun muassa Osaran kartanon omistajan Arthur Hildénin. Viljakkalan punaiset puolestaan valvoivat Tampereen ja Parkanon välisen maantien liikennettä ja vangitsivat kaikki epäilyttävät kulkijat. Heidän ottamistaan vangeista teloitettiin muun muassa valkoisten tiedustelijana toiminut Venäjän kansalainen Juho Volodin, valkoisten puolelle yrittänyt Venäjän armeijan lentäjä Valfrid Nykänen sekä asianajaja Jaakko Rekola, joka oli lähetetty vakoojaksi Tampereelle.[25] Kirjailija F. E. Sillanpään väitettiin olleen osallisena Hämeenkyrön apteekkarin pojan Åke Törnvallin surmaan, vaikka hänet ammuttiin Kymenlaaksossa Pyhtäällä. Sillanpäätä kuulusteltiin tapauksesta ja perätön huhu hänen osallisuudestaan kiersi jopa Sillanpään kuoleman jälkeen.[26]

Valkoiset ryhtyivät Ikaalisissa puhdistuksiin heti saatuaan kauppalan haltuunsa 11. maaliskuuta, jonka jälkeen muutaman päivän aikana ammuttiin ainakin kuusi punaiseksi epäiltyä sekä kolme venäläistä. Nuorin teloitettu oli Vatulassa ammuttu 15-vuotias poika.[27][28] Ikaalisten vankileiri perustettiin yhteiskoululle, jonne sijoitettiin 50 miestä ja neljä naista. Hovioikeuden auskultantin Oskar Mattlarin johtama Satakunnan rintamaoikeuden osasto jakoi tuomiot vasta sodan päättymisen jälkeen 16. toukokuuta, jolloin kahdeksan vankia sai kuolemantuomion. Heidät teloitettiin seuraavana yönä Jämijärven puolella Lauttakankaalla.[3]

Hämeenkyrössä kenttätuomarina toimi eläinlääkäri Gotthelm Klenberg. Teloituksia tehtiin erityisesti Raipalan tilalla, jonka isäntä Jalmari Raipala oli yksi Hämeenkyrön valkoisten johtohahmosta. Kirjailija F. E. Sillanpää on kuvannut tapahtumia teoksessaan Hurskas kurjuus.[26]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9
  • Ojakoski, Arto: Marssit ja manöverit : sotilaallinen koulutus ja urheilutoiminta Ikaalisten suojeluskunnan alueella 1917–1939. (pro gradu -tutkielma) Tampere: Tampereen yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF).[vanhentunut linkki]
  • Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 10.11.2018.
  2. ↑ Aatsinki, Ulla: Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela : luokka, liike ja yhteiskunta 1918–1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla 2, s. 36. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44698-7-9
  3. ↑ a b c d e f Huuska, Veikko: Hajamietteitä vuoden 1918 kapinasta Puheenvuoro. 1.5.2012. Uusi Suomi. Arkistoitu 10.10.2018. Viitattu 10.11.2018.
  4. ↑ a b c d e f Lappalainen 1981, s. 54–55.
  5. ↑ a b c d e f g Lappalainen 1981, s. 47–48.
  6. ↑ a b c d e Ylikangas 1993, s. 201–212.
  7. ↑ Ojakoski 2017, s. 12–13.
  8. ↑ Ojakoski 2017, s. 17–19
  9. ↑ a b c d e Korjus 2014, s. 158–159.
  10. ↑ Ojakoski 2017, s. 14.
  11. ↑ a b c Ojakoski 2017, s. 19–20
  12. ↑ Kalliokoski, Juuso: Ikaalisten Punainen Kaarti Luhalahdessa helmikuussa 1918 21.2.2018. Haikarat – Ikaalisten Luhalahden Haikaran talon ja sen asukkaiden vaiheita sekä paikallishistoriaa 1540-luvulta nykypäivään. Viitattu 10.11.2018.
  13. ↑ a b Niinenmaa, Jussi: Punaisten muistomerkki paljastettiin Viljakkalassa 30.10.2017. Vasen Kaista. Viitattu 10.11.2018.
  14. ↑ Korjus 2014, s. 180.
  15. ↑ Kalliokoski, Juuso: Punakapina Luhalahdessa lauantaina 16.2.1918 16.2.2018. Haikarat – Ikaalisten Luhalahden Haikaran talon ja sen asukkaiden vaiheita sekä paikallishistoriaa 1540-luvulta nykypäivään. Viitattu 10.11.2018.
  16. ↑ Ignatius, Hannes ym.: Suomen vapaussota vuonna 1918. IV, s. 230. Helsinki: Otava, 1923.
  17. ↑ Haapala, Pentti; Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 173. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
  18. ↑ Korjus 2014, s. 160–163.
  19. ↑ Latva-Mantila, Pirjo: Sylvi, 9, koki hirveän kohtalon hämärällä tiellä Ikaalisissa – surmaajat järkyttyivät tajuttuaan, mitä olivat tehneet 6.4.2018. Ilta-Sanomat. Viitattu 10.11.2018.
  20. ↑ a b c Ojajärvi 2017, s. 19–22.
  21. ↑ a b c d Kalliokoski, Juuso: Luhalahden taistelut maaliskuussa 1918 18.3.2018. Haikarat – Ikaalisten Luhalahden Haikaran talon ja sen asukkaiden vaiheita sekä paikallishistoriaa 1540-luvulta nykypäivään. Viitattu 10.11.2018.
  22. ↑ a b c d e f g h i j k Lappalainen 1981, s. 137–144.
  23. ↑ a b Korjus 2014, s. 165.
  24. ↑ Korjus 2014, s. 171.
  25. ↑ Korjus 2014, s. 172–176.
  26. ↑ a b Korjus 2014, s. 177–180.
  27. ↑ Nallinmaa-Luoto, Terhi: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia 4. Ikaalinen 1853–2000 : nälkämaasta kylpyläkaupungiksi, s. 331–332. Ikaalinen: Ikaalisten kaupunki, 2007. ISBN 978-951-97559-5-3
  28. ↑ Lautasalo, Onni: Kansakunta jakaantui kahtia : historiaa Ikaalisten seudulta, s. 69, 100. Ikaalinen: TSL:n Kyrösjärven seudun opintojärjestö, 1997. ISBN 952-90897-2-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ikaalisten_taistelut&oldid=21371990”