Idries Shah

Idries Shah
ادریس شاه इदरीस शाह
Henkilötiedot
Syntynyt	16. kesäkuuta 1924 Shimla, Brittiläinen Intia
Kuollut	23. marraskuuta 1996 (72 vuotta) Lontoo, UK
Ammatti	kirjailija, kustantaja
Puoliso	Cynthia (Kashfi) Kabraji
Lapset	Saira Shah, Tahir Shah, Safia Shah
Kirjailija
Salanimi	Arkon Daraul
Tuotannon kieli	englanti
Aiheet	Itämainen filosofia ja kulttuuri
Pääteokset	The Sufis The Commanding Self The Subtleties of the Inimitable Mulla Nasrudin The Exploits of the Incomparable Mulla Nasrudin Thinkers of the East Learning How to Learn The Way of the Sufi Reflections Kara Kush
Nimikirjoitus
Palkinnot
Outstanding Book of the Year (BBC "The Critics"), kahdesti; kuusi ensimmäistä Unescon World Book Year palkintoa 1973
Aiheesta muualla
[www.idriesshahfoundation.org Kotisivut]
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Idries Shah ([ˈɪdrɪs ˈʃɑː]; pers. ‏ادریس شاه‎, urduksi ‏ادریس شاه‎, hindiksi इदरीस शाह; 16. kesäkuuta 1924 – 23. marraskuuta 1996), tunnetaan myös nimellä Idris Shah, né Sayed Idries el-Hashimi (arabia: سيد إدريس هاشمي) ja kirjailijanimellä Arkon Daraul, oli afganistanilais-englantilainen kirjailija ja suufilaiseen perinteeseen kuuluva opettaja, joka kirjoitti yli kolmekymmentä kirjaa joiden aihepiirit vaihtelevat psykologiasta ja hengellisyydestä matkakertomuksiin ja kulttuurintutkimukseen.

Shah syntyi Intiassa afganistanilaiseen aatelissukuun ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa lähinnä Englannissa. Shahin varhaiset kirjoitukset keskittyivät magiaan ja noituuteen. Vuonna 1960 hän perusti Octagon Press kustantamon julkaisemaan suufiklassikoiden käännöksiä ja hänen omaa tuotantoansa. Hänen uraauurtava teoksensa oli The Sufis, joka ilmestyi vuonna 1964 ja otettiin kansainvälisesti hyvin vastaan. Vuonna 1965 Shah perusti Institute for Cultural Researchin, joka on Lontoossa toimiva inhimillisen käyttäytymisen ja kulttuurin tutkimukseen omistautunut sivistyksellinen hyväntekeväisyysjärjestö. Vastaava organisaatio Yhdysvalloissa on Institute for Study of Human Knowledge (ISHK), jota johtaa Stanfordin yliopiston psykologian professori Robert Ornstein, jonka Shah nimitti edustajakseen Yhdysvalloissa.

Kirjoituksissaan Shah esitti suufilaisuuden yleismaailmallisena viisausoppina, joka juontaa ajalta ennen islamin syntyä. Painottaen, että suufilaisuus ei ole muuttumaton, vaan sopeutui aina kulloiseenkin aikaan, paikkaan ja ihmisiin, Shah käytti opetuksessaan länsimaalaisen psykologian käsitteitä. Shah hyödynsi perinteisiä opetustarinoita (teaching stories) ja vertauksia, tekstejä jotka sisälsivät useita kerroksia merkityksiä ja jotka on suunniteltu herättämään lukijassa oivalluksia ja itsetutkiskelua. Hän on ehkä parhaiten tunnettu humorististen Mulla Nasrudin tarinoiden kokoelmistaan.

Shah sai ajoittain kritiikkiä orientalisteilta, jotka kyseenalaistivat hänen pätevyytensä ja taustansa. Hänen roolinsa kiistassa Omar Khaijamin Rubaijatin uudesta käännöksestä, jonka julkaisi hänen ystävänsä Robert Graves ja vanhempi veljensä Omar Ali-Shah, joutui erityisesti tarkastelunalaiseksi. Hänellä oli kuitenkin myös monia merkittäviä puolustajia, yhtenä tärkeimpänä heistä kirjailija Doris Lessing. Shahista tuli arvostettu suufilaisuuden puhemies lännessä ja hän luennoi vierailevana professorina useissa läntisissä yliopistoissa. Hänen teoksillaan on ollut merkittävä osa suufilaisuuden esittämisessä hengellisen viisauden yksilöllisenä muotona, joka ei välttämättä liity mihinkään tiettyyn uskontoon.

Lapsuus ja nuoruus

Idries Shah syntyi Shimlassa, Intiassa. Hänen isänsä oli afganistanilais-intialainen kirjailija ja diplomaatti Sirdar Ikbal Ali Shah ja äitinsä skotlantilainen Saira Elizabeth Luiza Shah. Hänen isänsä suku on Musavi Sayyideja. Näiden esi-isien koti sijaitsi lähellä Kabulin Paghmanin puutarhoja. Hänen isoisänsä, Sayed Amjad Ali Shah, oli Sardhanan nawab Pohjois-Intian Uttar Pradeshin osavaltiossa. Tämä on perinnöllinen arvonimi, jonka suku oli saanut kiitoksena aiemman esi-isän, Jan-Fishan Khanin, palveluksista briteille.

Shah varttui pääasiassa Lontoon ympäristössä. L.F. Rushbrook Williamsin mukaan Shah alkoi jo nuorella iällä matkustaa isänsä mukana tämän matkoilla, ja vaikka he molemmat matkustivat laajalti ja usein, he palasivat aina Englantiin, mihin perhe perusti kotinsa useiksi vuosiksi. Näiden matkojen myötä, jotka olivat usein osa Ikbal Ali Shahin suufin työtä, Shahilla oli mahdollisuus tavata ja viettää aikaa merkittävien valtiomiesten ja ansioituneiden henkilöiden kanssa sekä idässä että lännessä. Williams kirjoittaa:

Tällainen poikkeuksellisen älykkäälle nuorelle miehelle, jollaiseksi Idries Shah pian osoittautui, annettu kasvatus tarjosi monia mahdollisuuksia muodostaa aidosti kansainvälinen näkökulma, laaja näkemys ja mahdollisuus tutustua ihmisiin ja paikkoihin, joita vuosiltaan varttuneempi ja pidemmän kokemuksen omaava ammattidiplomaattikin saattaisi hyvin kadehtia. Mutta diplomaatin ura ei houkutellut Idries Shahia..."

Shah kuvasi omaa epäsovinnaista kasvatustaan Pat Williamsille BBC:n haastattelussa vuonna 1971. Hän kertoi kuinka hänen isänsä, sukulaisensa ja ystävänsä pyrkivät aina altistamaan lapset moninaisille vaikutuksille (multiplicity of impacts), ihmisille ja kokemuksille, jotta lapsista kehittyisi tasapainoisia persoonia. Shah kutsui tätä "suufilaiseksi lähestymistavaksi" kasvatukseen.

Hänen perheensä muutettua Lontoosta Oxfordiin vuonna 1940 pakoon saksalaisten pommituksia, hän vietti kaksi tai kolme vuotta City of Oxford High School for Boys koulussa. Vuonna 1945 hän matkusti isänsä mukana tämän sihteerin ominaisuudessa Uruguayhin isän toimiessa Indian Officen halal-liha-asiantuntijana. Shahia kohtaan esitettiin väitteitä epäasiallisista liiketoimista ja hän palasi Englantiin lokakuussa 1946.

Ura

Magiaa ja okkultismia käsittelevät teokset

Shaahin varhaiset teokset olivat tutkimuksia "vähemmistöuskomuksista", kuten hän niitä kutsui. Hänen ensimmäinen teoksensa Oriental Magic, joka julkaistiin vuonna 1956, oli alun perin tarkoitus olla nimeltään Considerations in Eastern and African Minority Beliefs. Tätä seurasi vuonna 1957 The Secret Lore of Magic: Book of the Sorcerers, alkuperäiseltä nimeltään Some Materials on European Minority-Belief Literature. Näiden kirjojen nimet muutettiin vuoden 1973 Shahin juhlajulkaisun erään kirjoittajan mukaan ennen julkaisemista "kaupallisen julkaisutoiminnan käytäntöjen" takia.

Ennen kuolemaansa vuonna 1969 Shahin isä vakuutti, että hän ja hänen poikansa julkaisivat kirjoja magiasta ja okkultismista "estääkseen tämän hölynpölyn todennäköiseltä näyttävän uuden suosion ja uskon siihen merkittävän ihmisjoukon parissa. Poikani... saattoi lopulta päätökseen tämän tehtävän julkaistessaan useiden vuosien tutkimusten jälkeen kaksi tärkeää kirjaa aiheesta."

Psychology Today -lehden haastattelussa vuonna 1975 Shah tarkensi:

Magiaa käsittelevien kirjojeni päätarkoituksena oli saattaa tämä materiaali tavallisten lukijoiden saataville. Ihmiset ovat uskoneet liian kauan, että on olemassa salaisia kirjoja, piilotettuja paikkoja ja ihmeellisiä asioita. He ovat pitäneet kiinni näistä uskomuksista voidakseen pelotella niillä itseään. Joten ensimmäinen tarkoitus oli informaatio. Tätä on idän ja lännen magia. Tässä kaikki. Ei ole mitään muuta. Noiden kirjojen toinen tarkoitus oli osoittaa, että näyttää olevan olemassa voimia, joista osa on joko rationalisoitu tällä magialla tai voitaisiin johtaa siitä, jotka eivät kuulu tavanomaisen luonnontieteen piiriin tai ole osa tavallisen ihmisten kokemusta. Mielestäni tätä ilmiötä tulisi tutkia, siitä pitäisi kerätä tietoa ja sitä pitäisi analysoida. Meidän täytyy erottaa magian kemia sen alkemiasta niin sanoakseni.

Shah sanoi lisäksi, että hänen kirjojaan tästä aiheesta ei ole kirjoitettu nykyisille magian ja noituuden harjoittajille ja että itse asiassa hän sittemmin joutui välttelemään näitä, koska he olisivat vain pettyneet siihen, mitä hänellä oli sanottavaa.

Seuraavaksi julkaistiin matkakertomus Destination Mecca (1957), jonka David Attenborough esitteli televisiossa. Sekä Destination Mecca että Oriental Magic sisältävät myös suufilaisuutta käsitteleviä jaksoja.

Ystävyys Gerald Gardnerin ja Robert Gravesin kanssa, The Sufis teoksen julkaisu

Loppuvuodesta 1950 Shah muodosti yhteyden Lontoon Wicca-piireihin ja toimi modernin Wicca-liikkeen perustajan Gerald Gardnerin sihteerinä ja kumppanina jonkin aikaa. Noihin aikoihin Shah piti tiistai-iltaisin vastaanottoa suufilaisuudesta kiinnostuneille ravintola Cosmon pöydässä pohjois-Lontoon Swiss Cottagessa.

Vuonna 1960 Shah perusti Octagon Press kustantamon. Yksi sen ensimmäisiä nimikkeitä oli Gardnerin elämäkerta Gerald Gardner, Witch. Kirjaa pidettiin Gardnerin seuraajan, Jack L. Bracelin kirjoittamana, mutta sen oli todellisuudessa kirjoittanut Shah.

WiccalaisenFrederic Lamondin mukaan Bracelin nimeä käytettiin koska Shah "ei halunnut hämmentää suufioppilaitaan osoittamalla kiinnostusta toista esoteerista perinnettä kohtaan." Lamond sanoi, että Shah vaikutti pettyneen Gardnerin suhteen ja että Shah oli kertonut hänelle eräänä päivänä hänen vieraillessa teellä:

Kun haastattelin Geraldia, toivoin joskus olevani News of the World -lehden toimittaja. Miten verratonta paljastusmateriaalia! Ja kuitenkin tiedän luotettavalta taholta että tämä ryhmä tulee olemaan tulevan ajan uskonnon kulmakivi. Mutta järkevästi ajatellen, rationaalisesti ajatellen en voi käsittää sitä!

Tammikuussa 1961 matkustaessaan Mallorcalla Gardnerin kanssa, Shah tapasi englantilaisen runoilijan Robert Gravesin. Shah kirjoitti Gravesille matkustajakodistaan Palmalla ja pyysi mahdollisuutta "tervehtiä teitä jonakin päivänä lähiaikoina". Hän lisäsi, että oli parhaillaan tutkimassa ekstaattisia uskontoja ja että hän oli ollut "läsnä... noitien tehdessä kokeiluja Englannissa, sienten syöntiä ja sellaista" – aihe, joka oli kiinnostanut Gravesia jo jonkin aikaa.

Shah kertoi Gravesille myös, että hän oli "tällä hetkellä paneutunut intensiivisesti ekstaattisen ja intuitiivisen tiedon edistämiseen." Gravesista ja Shahista tuli pian läheiset ystävät ja uskotut. Graves kiinnostui Shahin kirjallisesta urasta ja tuki ja rohkaisi häntä julkaisemaan arvovaltaisen esityksen suufilaisuudesta länsimaisille lukijoille sekä käytännön keinoista sen opiskeluun. Tästä teoksesta tuli The Sufis. Shah onnistui saamaan kirjasta huomattavan ennakkomaksun, mikä ratkaisi hänen tilapäiset rahavaikeutensa.

The Sufis ilmestyi vuonna 1964 Doubledayn julkaisemana ja sisälsi Robert Gravesin kirjoittaman pitkän johdannon. Teos käy läpi suufilaisuuden voimakkaan vaikutuksen länsimaisen sivistyksen ja perinteen kehitykseen 600-luvulta lähtien sellaisten henkilöiden töiden kautta kuten Roger Bacon, Ristin Johannes, Ramon Llull, Chaucer jne. ja kirjasta on tullut klassikko. Huomionarvoista The Sufis -teoksessa, kuten Shahin muissakin aihetta käsittelevissä kirjoissa, on sellaisen terminologian välttäminen joka voisi samaistaa hänen tulkintansa suufilaisuudesta perinteiseen islamiin.

Kirja käytti myös tarkoituksella "sirottelevaa" kirjoitustapaa (scattered style). Shah kirjoitti Gravesille, että sen tavoitteena oli "purkaa ihmisten ehdollistuminen ja estää heidän uudelleenehdollistamisensa"; muussa tapauksessa hän olisi voinut käyttää perinteisempää esitystapaa. Kirja myi aluksi huonosti ja Shah käytti huomattavan määrän omia rahojaan sen markkinointiin. Graves kehotti häntä olemaan huoletta; vaikka hänellä oli joitain epäilyksiä kirjoituksen suhteen ja hän oli loukkaantunut, koska Shah ei ollut antanut hänen oikolukea sitä ennen sen julkaisemista, hän sanoi olevansa "erittäin ylpeä oltuaan avuksi sen julkaisemisessa" ja vakuutti Shahille että se oli "ihmeellinen kirja, joka tullaan tunnustamaan sellaiseksi ennen pitkää. Anna sen löytää ne lukijat jotka kuulevat äänesi leviävän, ei heitä jotka Doubleday sille kaavaili."

Gravesin esipuhe, jonka kirjoittamisessa Shah avusti, sanoi Shahin kuuluvan "profeetta Muhammadin vanhimpaan miespuoliseen sukulinjaan" ja hänen perineen "salaisia mysteereitä" esi-isiltään kalifeilta ja että hän on tosiasiassa "a Grand Sheikh of the Sufi Tariqa..." Yksityisessä kirjeenvaihdossa ystävälleen Graves kuitenkin tunnusti, että tämä oli "harhaanjohtavaa: hän on yksi meistä eikä mikään muslimipersoona."

Edinburghilainen orientalisti L.P. Elwell-Sutton kritisoi artikkelissaan vuonna 1975 Gurdjieffin ja Shahin kaltaisia "pseudo-suufeja", kuten hän heitä kutsui, ja oli sitä mieltä, että Graves oli yrittänyt "parantaa" Shahin "melko vaatimatonta sukulinjaa", ja että viittaus Muhammadin vanhimpaan miespuoliseen sukulinjaan oli "melko onneton möhläys", koska kaikki Muhammadin pojat kuolivat varhaislapsuudessaan. Vaikka Elwell-Sutton tunnusti, että Shahin suku oli Sayyideja ja polveutui seitsemännestä imaamista Musa al-Kadhimista, joka oli profeetta Muhammadin tyttären Fatiman ja Ali ibn Abi Talibin nuoremman pojan Husain ibn Alin pojanpojan pojanpoika, hän piti tätä "vaatimattomana sukulinjana" ilman erityistä pyhyyttä, koska "Sayyidit ovat levinneet laajalti kautta koko islamilaisen maailman kaikille yhteiskunnan aloille ja kaikkien uskonnollisten ja poliittisten aitojen molemmin puolin." Gravesin esipuhe ei sisälly kirjan Octagon Pressin painoksiin vuoden 1983 jälkeen, mutta se on aina sisällytetty Anchor/Doubledayn julkaisemiin painoksiin.

John G. Bennett ja yhteys Gurdjieffiin

Kesäkuussa 1962, muutama vuosi ennen The Sufis teoksen julkaisemista, Shah oli muodostanut yhteyden myös Gurdjieffin ja Uspenskin mystisten opetuksien ympärille muodostuneen liikkeen jäseniin. Oli julkaistu lehtiartikkeli, jossa kuvataan kirjoittajan vierailua salaisessa luostarissa Keski-Aasiassa, missä näyttiin opetettavan Gurdjieffin menetelmien kanssa silmiinpistävän samankaltaisia menetelmiä. Lehtiartikkeli antoi ymmärtää, että muutoin tuntemattomalla luostarilla olisi edustaja Englannissa. Reggie Hoare, yksi Uspenskin ensimmäisistä oppilaista, joka oli osallistunut Gurdjieffin työhön vuodesta 1924, otti artikkelin välityksellä yhteyttä Shahiin. Hoare "kiinnitti erityistä merkitystä siihen, mitä Shah oli kertonut hänelle enneagrammisymbolista ja sanoi, että Shah oli paljastanut siitä salaisuuksia, jotka menivät paljon pidemmälle kuin mitä olimme kuulleet Uspenskiltä." Hoaren kautta Shah esiteltiin muille Gurdjieffilaisille, mukaan lukien John G. Bennettille, tunnetulle Gurdjieff-oppilaalle joka oli perustanut "Institute for Comparative Study of History, Philosophy and the Sciences" instituutin, joka sijaitsi Coombe Springsissä, joka on 2,8 hehtaarin tila Kingston upon Thamesissa, Surreyssä.

Bennett oli tuolloin jo tutkinut monien Gurdjieffin opetuksien suufilaista alkuperää, sekä Gurdjieffin lukuisien omien lausuntojen perusteella, että matkoilla joita Bennett itse teki idässä, joilla hän tapasi useita suufisheikkejä. Hän oli vakuuttunut, että Gurdjieff oli omaksunut monia suufien ajatuksia ja tekniikoita ja että niille, jotka kuulivat Gurdjieffin luentoja 1920-luvun alussa "hänen opetuksensa suufilainen alkuperä oli päivänselvä kaikille, jotka olivat opiskelleet molempia."

Bennett kirjoitti omaelämäkerrassaan Witness (1974) ensimmäisestä tapaamisestaan Shahin kanssa:

Olin aluksi varuillani. Olin juuri päättänyt edetä omin voimin ja nyt oli ilmestynyt toinen "opettaja". Yksi tai kaksi Reggien kanssa käymääni keskustelua vakuutti minut siitä, että minun olisi ainakin muodostettava itse oma käsitykseni. Elizabeth ja minä menimme illalliselle Hoaresien kanssa tavataksemme Shahin, joka osoittautui nuoreksi mieheksi varhaisissa neljissäkymmenissään. Hän puhui moitteetonta Englantia ja olisi partaansa ja joitain eleitään lukuun ottamatta hyvinkin käynyt englantilaisesta public school-tyypistä. Ensivaikutelmamme oli epäsuotuisa. Hän oli levoton, tupakoi lakkaamatta ja vaikutti liian innokkaalta tekemään hyvän vaikutelman. Puolivälissä iltaa asenteemme muuttui täysin. Huomasimme, että hän ei ollut vain poikkeuksellisen lahjakas mies, mutta että hänellä oli se määrittelemätön jokin, joka merkitsee miehen, joka on työskennellyt tosissaan itsensä kanssa... Koska tiesin Reggien olevan hyvin varovainen mies ja lisäksi monien tiedustelupalveluvuosiensa aikana kouliintunut arvioimaan informaatiota, hyväksyin hänen vakuutuksensa sekä hänen uskonsa, että Shahilla oli erittäin tärkeä tehtävä lännessä, jonka täyttämisessä meidän tulisi auttaa häntä."

Shah antoi Bennettille manifestin "Declaration of the People of the Tradition" ja valtuutti hänet jakamaan se muiden Gurdjieffilaisten kanssa. Asiakirja ilmoitti, että nyt oli mahdollisuus "salaisen, kätketyn, erikoisen ja ylivertaisen tiedon" välittämiseen. Yhdistettynä Bennettin henkilökohtaiseen vaikutelmaan Shahista, julistus vakuutti Bennettin siitä, että Shah oli aito Afganistanissa sijaitsevan "Sarmoungin luostarin", sisäpiirin suufien lähettiläs, joiden opetukset olivat inspiroineet Gurdjieffia.

Kenen parta? Nasrudin näki unta, että hänellä oli kädessään saatanan parta. Hän kiskoi partakarvoja ja huusi: "Kipu jonka tunnet ei ole mitään verrattuna siihen, mitä aiheutat harhaan johtamillesi kuolevaisille." Hän kiskaisi parrasta sellaisella voimalla, että heräsi huutaen tuskissaan. Vasta silloin hän tajusi, että parta, jota hän piti kädessään, oli hänen omansa. —− Idries Shah

Seuraavat muutamat vuodet Bennett ja Shah kävivät viikoittain tuntikausia kestäviä yksityisiä keskusteluja. Myöhemmin Shah luennoi myös Coombe Springsin oppilaille. Bennett kertoo, että shaahin suunnitelmissa oli "tavoittaa valta- ja auktoriteettiasemassa olevia ihmisiä, jotka olivat jo osittain tietoisia siitä, että ihmiskunnan ongelmia ei voitu enää ratkaista taloudellisilla, poliittisilla tai sosiaalisilla toimilla. Hänen mukaansa maailmassa liikkuvat uudet voimat olivat koskettaneet tällaisia ihmisiä auttamaan ihmiskuntaa selviytymään tulevasta kriisistä."

Bennett yhtyi näihin ajatuksiin ja oli samaa mieltä siitä, että "ihmisillä, joita avoimesti hengelliset tai esoteeriset liikkeet houkuttelivat, harvoin oli tarvittavia ominaisuuksia yltää auktoriteettiasemaan" ja että "oli olemassa riittävät perusteet uskoa, että kaikkialla maailmassa jo oli tärkeissä asemissa ihmisiä, jotka kykenivät katsomaan kansallisten ja kulttuuristen rajoitusten yli ja jotka näkivät, että ihmiskunnan ainoa toivo piili jonkin Korkeamman Lähteen väliintulossa."

Bennett kirjoitti: "Olin nähnyt tarpeeksi Shahia tietääkseni, että hän ei ollut huijari tai tyhjänpuhuja, ja että hän oli erittäin vakavissaan hänelle annetun tehtävän suhteen." Haluten tukea Shahin työtä Bennett päätti vuonna 1965, pitkään tuskailtuaan ja keskusteltuaan asiasta instituuttinsa neuvoston ja jäsenten kanssa, antaa Coombe Springsin kiinteistön Shahille, joka oli vaatinut, että tällainen lahja tulisi tehdä ilman ehtoja. Kun omaisuus oli siirretty Shahille, hän kielsi Bennettin kumppaneita vierailemasta ja sai Bennettin itsensä tuntemaan olonsa ei-tervetulleeksi.

Bennett sanoo saaneensa kutsun "Juhannusjuhliin", kutsuille jotka Shah piti Coombe Springsissä lähinnä nuorille, joita Shah silloin veti puoleensa, ja jotka kestivät kaksi päivää ja kaksi yötä. Anthony Blake, joka työskenteli Bennettin kanssa 15 vuotta, sanoo: "Kun Idries Shah osti Coombe Springs, hänen pääasiallinen toimensa oli juhlien järjestäminen. Tapasin hänet vain muutaman kerran, mutta nautin suuresti hänen epäkunnioittavasta asenteestaan. Bennett sanoi minulle kerran: 'On erilaisia tapoja tehdä työtä. Omani on samanlainen kuin Gurdjieffin, kamppailua oman torjuntani kanssa. Mutta Shahin tapa on suhtautua työhön pilana.'"

Shah myi kiinteistön – jonka arvo oli yli 100,000 £ – muutama kuukausi myöhemmin kiinteistörakennuttajalle ja käytti tulot asettuakseen töineen Langton Houseen Langton Greenissä lähellä Tunbridge Wellsiä. Langton House on 20 hehtaarin tila, joka aikoinaan kuului partioliikkeen perustajan, lordi Baden-Powellin suvulle.

Coombe Springs kiinteistön mukana Bennett luovutti Shahille myös vastuun oppilaistaan, joita oli yhteensä noin 300 henkilöä. Shah lupasi ottaa vastaan heistä kaikki jotka olisivat sopivia; noin puolet oppilaista löysi paikkansa Shahin työssä. Noin 20 vuotta myöhemmin, Gurdjieffilainen kirjailija James Moore epäili Shahin huijanneen Bennettiä. Bennett kertoi tapahtumista itse omaelämäkerrassaan (1974); hän sanoi, että Shahin käytöstä kiinteistön omistusoikeuden siirron jälkeen oli "vaikea kestää", mutta painotti myös, että Shah oli "erittäin hienokäytöksinen ja herkkätunteinen mies", ja oli sitä mieltä, että Shah saattoi omaksua tällaisen käytöksen tarkoituksellisesti "varmistaakseen, että kaikki yhteydet Coombe Springsiin katkeaisivat". Hän lisäsi, että Langton Green oli huomattavasti sopivampi paikka Shahin työlle kuin Coombe Springs olisi ollut ja sanoi, ettei tuntenut surua siitä, että Coombe Springs menetti identiteettinsä. Hän päätti kirjoituksensa asiasta toteamalla, että oli "saavuttanut vapautensa" Shahin yhteytensä kautta, ja oli oppinut "rakastamaan ihmisiä, joita ei kyennyt ymmärtämään".

Bennettin mukaan Shah aloitti myöhemmin keskustelut myös New Yorkissa olevien Gurdjieffilaisten ryhmien johtajien kanssa. Kirjeessään Paul Andersonille 5. maaliskuuta 1968 Bennett kirjoitti: "Madame de Salzmann ja kaikki muut... ovat tietoisia omista rajoituksistaan eivätkä tee muuta kuin mihin kykenevät. Kun olin New Yorkissa, Elizabeth ja minä vierailimme Säätiössä ja näimme useimmat New Yorkin ryhmän johtoasemassa olevat ihmiset sekä Jeanne de Salzmannin itsensä. Jotakin on tekeillä, mutta tuleeko siitä mitään vai ei, sitä en osaa sanoa. Viittaan heidän yhteyteensä Idries Shahiin ja hänen kykyynsä kääntää kaikki ylösalaisin. On turhaa olla passiivinen tällaisten ihmisten kanssa, ja kysymyksen välttäminen on turhaa. Toistaiseksi voimme vain toivoa, että jotain hyvää seuraa ja jatkaa sillä välin omaa työtämme... "

Kirjailija ja kliininen psykologi Kathleen Speeth kirjoitti myöhemmin,,

Nähdessään konservatiivisuuden kasvavan [Gurdjieffin] Säätiössä, John Bennett toivoi että jostain muualta tulisi uutta verta ja johtajuutta... Vaikka Shahin kanssa ehkä oli flirttailtu, siitä ei seurannut mitään. Vallitseva käsitys [Gurdjieffin työn johtajien keskuudessa], että minkään ei saanut antaa muuttua, että heidän suojelemansa aarre oli kaikin keinoin säilytettävä alkuperäisessä muodossaan, oli vahvempi kuin mikään toive uudesta inspiraation aallosta."

Suufiopinnot ja instituutit

Vuonna 1965, Shah perusti yhdistyksen nimeltä Society for Understanding Fundamental Ideas (SUFI), myöhemmältä nimeltään Institute for Cultural Research (ICR). Tämä oli sivistyksellinen hyväntekeväisyysjärjestö, jonka tarkoitus oli edistää "keskustelua kaikista inhimillisen ajattelun puolista, käyttäytymisestä ja kulttuurista, näiden opiskelua, koulutusta ja tutkimusta". Myös Society for Sufi Studies (SSS) on hänen perustamansa.

Shah näki että paras tapa esitellä suufilainen viisaus lännessä ja samalla ratkaista gurujen ja kulttien aiheuttamat ongelmat oli selventää kultin ja opetusjärjestelmän välistä eroa ja tiedon lisääminen. Hän selvensi haastattelussa, että "Työskentelyn täytyy tapahtua opetusmenetelmän puitteissa - ei huuhaa-alueella." ¨Osana tätä lähestymistapaa hän toimi opintojen ohjaajana, Director of Studies, ICR:ssä. Hän myös luennoi vuonna 1966 Sussexin yliopistossa suufilaisuuden tutkimuksesta länsimaissa. Luennot julkaistiin myöhemmin monografiana Special Problems in the Study of Sufi Ideas.

Langton Housesta Langton Greenissä tuli keskustelu- ja kohtaamispaikka runoilijoille, filosofeille ja valtiomiehille ympäri maailmaa ja se vakiintui osaksi aikansa kirjallisuusmaailmaa. ICR piti siellä kokouksia ja luentoja, myöntäen apurahoja kansainvälisille tutkijoille kuten sir John Glubb, Aquila Berlas Kiani, Richard Gregory ja Robert Cecil, joka oli Readingin yliopistossa Euroopan-tutkimuksen johtaja ja josta tuli instituutin puheenjohtaja 1970-luvun alussa. Shah oli Rooman klubin varhainen jäsen ja tukija, ja Alexander Kingin kaltaiset tiedemiehet pitivät useita esitelmiä instituutissa.

Muihin vierailijoihin, oppilaisiin ja tuleviin oppilaisiin kuului runoilija Ted Hughes, kirjailijat J.D. Salinger, Alan Sillitoe ja Doris Lessing, eläintieteilijä Desmond Morris ja psykologi Robert Ornstein. Talo oli sisustettu Lähi-idän tyyliin ja sunnuntaisin vieraille tarjottiin buffet-lounas isossa ruokasalissa, joka oli aiemmin toiminut maatilan tallina ja jonka lempinimi oli "Elefantti" (viittaus itämaiseen tarinaan "Sokeat miehet ja elefantti").

Seuraavien vuosien aikana Shah kehitti Octagon Pressistä kanavan useiden suufiklassikoiden käännösten uusintapainosten julkaisuun ja jakeluun. Lisäksi hän keräsi, käänsi ja kirjoitti tuhansia suufitarinoita, tuoden nämä kirjojensa ja luentojensa välityksellä länsimaalaisen yleisön saataville. Useissa Shahin kirjoissa esiintyy hahmo nimeltä Mulla Nasrudin, joskus Richard Williamsin kuvituksen kanssa. Shahin tulkinnassa Mulla Nasrudin tarinat, joita aiemmin pidettiin osana islamilaisten kulttuurien kansanperinnettä, esitettiin suufilaisina vertauksina.

Nasrudinin esiteltiin Shahin televisiodokumentissa Dreamwalkers, jonka BBC esitti 1970. Dokumentissa haastatellaan Richard Williamsia tämän keskeneräisestä Nasrudin -animaatioelokuvasta ja tutkija John Kermisch kertoo Nasrudin-tarinoiden käytöstä Rand Corporationin ajatushautomossa. Dokumentin muita vieraita olivat englantilainen psykiatri William Sargant, joka puhuu aivopesun ja sosiaalisen ehdollistamisen haitallisista vaikutuksista luovuuteen ja ongelmanratkaisussa, sekä koomikko Marty Feldman joka keskustelee Shahin kanssa huumorin ja rituaalien osasta ihmisten elämässä. Ohjelma päättyi Shahin väitteeseen, että ihmiskunta saattoi edistää omaa evoluutiotaan "psykologisia rajoitteitaan ylittämällä", mutta "pessimismin jatkuva lisääntyminen tosi asiassa estää evoluution etenemisen tässä muodossa... Ihminen on unessa – täytyykö hänen kuolla ennen kuin hän herää?"

Shah organisoi suufiopintoryhmiä myös Yhdysvalloissa. Claudio Naranjo, chileläinen psykiatri joka opetti Kaliforniassa 1960-luvun lopulla, kertoo että "petyttyään siihen, missä määrin Gurdjieffin koulu edusti elävää perintöä", hän oli kääntynyt suufilaisuuden puoleen ja oli "liittynyt Idries Shahin ohjaamaan ryhmään." Naranjo kirjoitti myöhemmin Robert Ornstein kanssa teoksen nimeltä On The Psychology of Meditation (1971). He molemmat työskentelivät Kalifornian Yliopistossa, missä Ornstein oli Langley Porter Psychiatric Institutessa tutkimuspsykologi.

Ornstein oli myös vuonna 1969 perustetun Institute for Study of Human Knowledgen puheenjohtaja ja perustaja; nähdessään vanhoja ja uusia ajattelutapoja käsittelevien kirjojen ja kokoelmien tarpeen Yhdysvalloissa hän perusti ISHK Book Servicen vuonna 1972 tärkeiden nyky- ja perinteisen kirjallisuuden keskeiseksi lähteeksi, ja josta tuli Octagon Pressin julkaisemien Idries Shahin teosten jakelija yksinoikeudella Yhdysvalloissa.

Toinen Shahin kumppani, tiedemies ja professori Leonard Lewin, joka opetti tuolloin televiestintää Coloradon yliopistossa, perusti suufiopintoryhmiä ja muita hankkeita edistämään suufilaisia ajatuksia, kuten Institute for Research on the Dissemination of Human Knowledge (IRDHK), sekä toimitti antologian Shahia käsitteleviä ja Shahin kirjoittamia artikkeleita nimellä The Diffusion of Sufi Ideas in the West (1972).

Shah selitti myöhemmin, että suufien toiminta jaettiin eri osiin tai osastoihin: "suufilaiset opinnot", "suufilaisuuden opinnot", ja "opinnot suufilaisuutta varten"..

Opinnot suufilaisuutta varten auttoivat ohjaamaan ihmisiä suufilaisuutta kohti ja niihin kuului kulttuurista mahdollisesti puuttuvan tiedon palauttaminen ja levittäminen, kuten sosiaalisen ehdollistamisen ja aivopesun tai rationaalisen ja intuitiivisen ajattelutavan erojen ymmärtäminen, sekä muita aktiviteettejä joiden avulla ihmisten mielet saattoivat tulla vapaammiksi ja laaja-alaisemmiksi. Suufilaisuuden opintoihin kuului instituutioita ja aktiviteetteja kuten luentoja ja seminaareja jotka tarjosivat tietoa suufilaisuudesta ja toimivat kulttuurisena yhteytenä suufien ja yleisön välillä. Lopuksi, suufilaiset opinnot tarkoittivat kuulumista suufilaiseen kouluun, opettajan määräämien tehtävien suorittamista opintojen osana, mikä saattoi saada useita muotoja jotka eivät välttämättä sopineet ennakkokäsitykseen "mystisistä kouluista".

Shahin suufilaiset tavoitteet ja menetelmät määriteltiin myös Coombe Springsissä annetussa manifestissa "Declaration of the People of the Tradition"

Tämän ilmoituksen antamisen lisäksi, syöttääkseen tietyille ajattelun aloille tiettyjä ajatuksia, ja joidenkin tätä työtä ympäröivien tekijöiden osoittamiseksi, tämän julistuksen suunnittelijoilla on käytännön tehtävä. Tämä tehtävä on löytää henkilöitä, joilla on valmius omaksua saatavilla oleva ihmistä koskeva erityistieto; ryhmitellä heidät erityisellä, ei sattumanvaraisella tavalla niin, että jokainen tällainen ryhmä muodostaa harmonisen organismin; tehdä tämä oikeassa paikassa oikeaan aikaan; tarjota työskentelyyn ulkoinen ja sisäinen formaatti, kuin myös paikallisiin olosuhteisiin sopiva 'ideoiden' muotoilu; teorian tasapainottaminen käytännöllä.

Omar Khaijam-kiista

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, Shah joutui hyökkäyksen kohteeksi kiistassa joka ympäröi Robert Gravesin ja Shahin vanhemman veljen Omar Ali-Shahin tekemää ja vuonna 1967 julkaistua Omar Khaijamin Rubaijatin uutta käännöstä. Käännös, jossa Rubaijat esitettiin suufi-runona, perustui viittauksin varustettuun tekstiin, joka otaksuttavasti oli johdettu 800 vuotta Shahin perheen hallussa olleesta käsikirjoituksesta. L.P. Elwell-Sutton, Edinburghin yliopiston orientalisti ja muut kirjan arvioijat ilmaisivat olevansa vakuuttuneita siitä, että tarina muinaisesta käsikirjoituksesta ei pitänyt paikkaansa.

Graves odotti, että Shahin isä Sirdar Ikbal Ali Shah antaisi alkuperäisen käsikirjoituksen tarkasteltavaksi asian selvittämiseksi, mutta tämä kuoli auto-onnettomuudessa Tangerissa marraskuussa 1969. Vuotta myöhemmin Graves pyysi Idries Shahia esittämään käsikirjoituksen. Shah vastasi kirjeessä, että käsikirjoitus ei ollut hänen hallussaan, ja vaikka olisikin ollut, sen esittäminen ei todistaisi mitään, koska sitä ei voitaisi nykyisillä menetelmillä päivätä tarkasti ja sen aitous edelleen kiistettäisiin. Oli aika, Shah kirjoitti, "ymmärtää, että kovaa meteliä pitävien hyeenojen tarkoituksena oli vain vastustaa, tuhota ja jatkaa kampanjointia kun, totta puhuen, kukaan ei tosiasiassa kuuntele." Hän lisäsi, että hänen isänsä oli ollut niin raivoissaan panettelijoille, että kieltäytyi olemasta missään tekemisissä heidän kanssaan ja Shah oli sitä mieltä, että hänen isänsä reaktio oli oikea. Graves totesi että hänen yleisesti katsottiin langennen Shahin veljesten törkeään petokseen ja että tämä vaikutti hänen muista historiallisista teoksistaan saamiinsa myyntituloihin ja oli sitä mieltä, että käsikirjoituksen näyttämisestä oli tullut "suvulle kunnia-asia." Hän painosti Shahia uudelleen ja muistuttaen tämän aiemmista lupauksista antaa käsikirjoitus tarkasteltavaksi mikäli se olisi tarpeen.

Kumpikaan veljeksistä ei koskaan esittänyt käsikirjoitusta, mikä sai Gravesin veljenpojan ja elämäkerran kirjoittajan pohtimaan että oli vaikea uskoa – ottaen huomioon, että Shahin veljekset olivat kiitollisuudenvelassa paljossa Gravesille - että he olisivat kieltäytyneet antamasta käsikirjoitusta jos sitä olisi koskaan ollut olemassa. Gravesin leski kirjoitti monta vuotta myöhemmin, että Graves "uskoi täysin" käsikirjoituksen aitouteen Shahin ja hänen välisensä ystävyyden perusteella, vaikkei hänellä ollut koskaan ollut mahdollisuutta henkilökohtaisesti nähdä tekstiä. Tieteellinen konsensus nykyään on, että "Jan-Fishan Khan" käsikirjoitus oli väärennös, ja että Graves/Ali-Shah-käännös tosiasiassa perustui viktoriaanisen ajan amatööritutkijan analyysiin aiemman Rubaijat-kääntäjän Edward FitzGeraldin lähteistä.

Myöhemmät vuodet

Shah kirjoitti seuraavien vuosikymmenten aikana yli kaksikymmentä kirjaa, joista monet hyödynsivät klassisia suufilähteitä. Hänen kirjoituksensa saavuttivat valtavan maailmanlaajuisen levikin ja vetosivat ensisijaisesti älyllisesti suuntautuneeseen länsimaiseen yleisöön Kääntämällä suufien opetuksia nykyaikaisen psykologian termeille, hän esitti ne arkikielellä ja siten helposti ymmärrettävin käsittein. Hänen kansantarinansa, jotka havainnollistivat suufiviisautta anekdootein ja esimerkein, osoittautuivat erityisen suosituksi. Shah sai ja hyväksyi kutsuja luennoida vierailevana professorina akateemisissa instituuteissa kuten Kalifornian yliopisto, Geneven yliopisto, Universidad Nacional de La Plata ja useissa englantilaisissa yliopistoissa. Kirjallisen ja opetustyönsä ohessa hän löysi aikaa elektrostaattisessa ilmanpuhdistuksessa käytettävän ionisaattorin suunnittelemiseen (jota varten hän perusti yrityksen yhdessä Coppy Lawsin kanssa) ja useiden tekstiili-, keramiikka- ja elektroniikkateollisuuden yritysten johtamiseen. Hän teki myös useita matkoja esi-isiensä Afganistaniin ja osallistui siellä hätäaputyön organisointiin; hän hyödynsi näitä kokemuksia myöhemmin Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta kertovassa romaanissaan Kara Kush.

Yksityiselämä

Shah avioitui Cynthia (Kashfi) Kabrajin kanssa vuonna 1958, ja heille syntyi tytär Saira, vuonna 1964, jota seurasivat kaksoset - poika, Tahir, ja toinen tytär, Safiya - vuonna 1966.

Sairaus

Myöhäiskeväällä 1987, noin vuosi viimeisen Afganistanin matkansa jälkeen, Shah kärsi kaksi peräkkäistä sydäninfarktia. Hän sai kuulla, että hänen sydämensä toimintakapasiteetista oli jäljellä vain kahdeksan prosenttia ja ettei hän voinut odottaa selviävänsä hengissä. Huolimatta ajoittaisista sairausjaksoista hän jatkoi työskentelyä ja kirjojen julkaisemista seuraavien yhdeksän vuoden aikana.

Kuolema

Shah kuoli 72 vuoden iässä Lontoossa 23. marraskuuta 1996. The Daily Telegraphissa julkaistun muistokirjoituksen mukaan Shah teki yhteistyötä mujahidinin kanssa Neuvostoliiton ja Afganistanin sodassa, toimi opintojen ohjaajana (Director of Studies) Institute for Cultural Research instituutissa ja oli Royal Humane Societyn ja Royal Hospital and Home for Incurablesin Governor. Hän oli myös Athenaeum Clubin jäsen. Shahin kuollessa hänen kirjojaan oli myyty yli 15 miljoonaa kappaletta yli kymmenellä kielellä maailmanlaajuisesti ja niiden arvosteluja oli julkaistu useissa kansainvälisissä aikakausi- ja sanomalehdissä.

Opetukset

Suufilaisuus ajattoman viisauden muotona

Shah esitti suufilaisuuden ajattoman viisauden muotona, joka periytyi ajalta ennen islamia. Hän korosti, että suufilaisuus oli luonteeltaan elävä, ei staattinen, ja että se aina sopeutti näkyvän ilmenemismuotonsa uusien aikojen, paikkojen ja ihmisten mukaisiksi. "Suufikoulut ovat kuin aaltoja jotka murtuvat kallioon: [ne ovat] samasta merestä, erilaisia muodoltaan, samaa tarkoitusta varten", hän kirjoitti lainaten Ahmad al-Badawia. Shah suhtautui usein torjuvasti orientalistien kuvauksiin suufilaisuudesta ja katsoi, että suufilaisuuden historiallisten muotojen ja metodien akateeminen tai henkilökohtainen tutkimus ei ollut riittävä perusta oikean käsityksen muodostamiseksi siitä. Tosiasiassa pakkomielle sen perinteisiin muotoihin saattoi itse asiassa muodostua esteeksi: "Jos näytät jollekulle liian paljon kamelin luita, tai näytät hänelle niitä liian usein, hän ei enää pysty tunnistamaan kamelia törmätessään elävään yksilöön", kuten hän ilmaisi asian eräässä kirjassaan.

Shah, Inayat Khanin tavoin, esitti suufilaisuuden tienä, joka nousi yksittäisten uskontojen yläpuolelle mukauttaen sen länsimaiselle yleisölle.. Toisin kuin Khan, hän ei kuitenkaan pitänyt ulkoisia uskonnollisia tai hengellisiä merkkejä tärkeinä ja kuvasi suufilaisuuden psykologisena teknologiana, menetelmänä tai tieteenä jota saattoi käyttää itseoivalluksen saavuttamiseksi. Tässä hänen lähestymistapansa näytti olevan erityisesti osoitettu Gurdijieffin seuraajille, Human Potential Movementin oppilaille ja modernin psykologian tunteville intellektuelleille. Hän kirjoitti esimerkiksi, että "suufilaisuus… sanoo, että ihmisestä voi tulla objektiivinen ja että objektiivisuus mahdollistaa yksilön käsittää 'korkeampia' faktoja. Ihmistä siis kehotetaan ohjaamaan evoluutiotaan kohti jotain, mitä suufilaisuudessa joskus kutsutaan 'todelliseksi älyksi' (real intellect)." Shah opetti, että ihminen pystyi saamaan uusia hienovaraisia aistielimiä tarpeen vaatiessa:

Suufit uskovat, yhdellä tavalla ilmaistuna, että ihmiskunta kehittyy kohti määrättyä kohtaloa. Me kaikki osallistumme tähän evoluutioon. Erityisten elinten tarpeesta syntyy uusia elimiä (Rumi). Ihmisen organismi tuottaa uuden elinkokonaisuuden vastauksena tähän tarpeeseen. Tänä ajan ja paikan ylittämisen aikakautena tämä elinten kokonaisuus liittyy ajan ja paikan ylittämiseen. Mitä tavalliset ihmiset pitävät yksittäisinä ja satunnaisina telepaattisten tai profeetallisten voimien purkauksina, suufi näkee ei vähempänä kuin näiden samojen elinten ensimmäisinä sykähdyksinä. Ero kaiken tähänastisen evoluution ja nykyisen evoluution tarpeen välillä on, että viimeisen noin kymmenen tuhannen vuoden ajan meille on annettu mahdollisuus tietoiseen evoluutioon. Tämä jalostuneempi evoluution muoto on niin keskeinen, että tulevaisuutemme riippuu siitä.

        —Idries Shah, The Sufis

Shah torjui muut itä- ja länsimaiset suufilaisuuden projektiot "vesitettyinä, yleistettyinä tai osittaisina"; hän ei lukenut näihin vain Khanin versiota, vaan myös useimmissa islamilaisissa maissa esiintyvät avoimesti islamilaiset suufilaisuuden muodot. Shahin kumppanien kirjoitukset antoivat ymmärtää, että hän oli "Grand Sheikh of the Sufis" – auktoriteettiasema, jota heikentää se, ettei kukaan muu suufi ole tunnustanut sellaisen olemassaoloa.

BBC:n haastattelussa vuonna 1972 Shah kuvasi ajanmukaista, mukautuvaa lähestymistapaansa: "Olen kiinnostunut tuomaan länsimaissa saataville niitä puolia suufilaisuudesta, jotka ovat tällä hetkellä käyttökelpoisia lännessä. En halua muuttaa hyviä eurooppalaisia huonoiksi aasialaisiksi. Minulta on kysytty miksen käytä perinteisiä henkisten harjoitusten menetelmiä, esimerkiksi ollessani tekemisissä ihmisten kanssa, jotka etsivät minut käsiinsä tai jäljittävät minut; ja vastaus on tietenkin, että samasta syystä kuin tulit kotiini tänään autolla etkä kamelin selässä. Suufilaisuus on itse asiassa, ei mystinen järjestelmä, ei uskonto, vaan tiedon järjestelmä."

Shah luonnehti usein osaa työstään oikeastaan vain varsinaisiin suufiopintoihin valmistelevaksi, samaan tapaan kuin luku- ja kirjoitustaidon voi nähdä pohjaksi kirjallisuuden tutkimukselle: "Ellei psykologinen suuntaus ole oikea, ei ole olemassa henkisyyttä. Sen sijaan voimme nähdä pakkomielteisyyttä ja emotionaalisuutta, jotka usein sekoitetaan henkisyyteen." "Kuka tahansa, joka yrittää ympätä henkisiä harjoituksia kehittymättömään persoonallisuuteen", hän sanoi, "ajautuu harhapoluille." Tästä syystä suurin osa hänen teoksistaan The Sufis-kirjan jälkeen oli luonteeltaan psykologista ja keskittyi hyökkäämään nafs-i-ammaraa, väärää minää vastaan: "Minulla ei ole mitään muuta annettavaa kuin tapa ymmärtää miten etsiä - mutta te luulette jo pystyvänne siihen." Shahia kritisoitiin usein siitä, että hän ei juuri maininnut Jumalaa kirjoituksissaan; hänen vastauksensa oli, että ihmisen nykyinen tila huomioon ottaen Jumalasta puhumisesta ei ollut paljoa hyötyä. Hän havainnollisti ongelmaa kirjassaan Thinkers of the East: "Huomatessani osaavani puhua muurahaisten kieltä lähestyn yhtä ja tiedustelin: 'Millainen Jumala on? Muistuttaako hän muurahaista?' Se vastasi: 'Jumala! Ei totisesti - meillä on vain yksi pistin, mutta Jumalalla, Hänellä on kaksi!'"

Opetustarinat (Teaching stories)

Shah käytti menestyksellisesti opetustarinoita ja huumoria töissään. Shah korosti yllättävien anekdoottien terapeuttista vaikutusta ja näiden tarinoiden paljastamia tuoreita näkökantoja. Tällaisten tarinoiden lukemisesta ja niistä keskusteleminen ryhmissä tuli merkittävä osa Shahin opintopiirien jäsenten toimintaa. Stanfordin yliopiston psykologian professori Robert Ornstein tutki transformatiivista tapaa jolla nämä hämmentävät tai yllättävät tarinat saattoivat horjuttaa oppilaan normaalia (ja tiedostamatonta) tietoisuuden tilaa. Ornsteinista tuli psykologikollega Charles Tartin ja arvostettujen kirjailijoiden kuten hovirunoilija (Poet Laureate) Ted Hughesin[81] ja Nobel-palkitun kirjailijan Doris Lessingin[43][82] kanssa yksi monista merkittävistä ajattelijoista, joihin Shahilla oli syvä vaikutus.

Shah ja Ornstein tapasivat 1960-luvulla. Ymmärtäessään, että Ornstein voisi olla ihanteellinen kumppani hänen opetuksiensa levittämisessä ja niiden kääntämiseen psykoterapian käsitteille, Shah teki hänestä edustajansa (khalifa) Yhdysvalloissa. Ornsteinin kirja The Psychology of Consciousness (1972) otettiin innostuneesti vastaan akateemisessa psykologisessa yhteisössä, sen julkaisun tapahtuessa samaan aikaan alan uusien mielenkiinnon kohteiden kuten biofeedbackin ja muiden mielialan ja tietoisuuden muuttamisen tekniikoiden kanssa. Ornstein on vuosien kuluessa julkaissut lisää kirjoja alalta.

Tieteenfilosofi ja fyysikko Henri Bortoft käytti opetustarinoita Shahin tuotannosta analogioina ajattelutavoille, jotka estivät ihmisiä ymmärtämästä Johann Wolfgang von Goethen tieteellistä metodia. Bortoftin kirja The Wholeness of Nature: Goethe's Way of Science sisältää kertomuksia Shahin kirjoista Tales of the Dervishes, The Exploits of the Incomparable Mullah Nasrudin ja A Perfumed Scorpion.

Alkuperäisessä historiallisessa ja kulttuurisessa ympäristössään suufilaiset opetustarinat jollaisia Shah popularisoi - ensin suullisesti välitettyinä ja myöhemmin kirjoitettuina suufilaisten uskomusten ja käytäntöjen välittämiseksi tuleville sukupolville - käsitettiin kaiken ikäisille ihmisille sopiviksi, lapset mukaan lukien, koska ne sisälsivät useita kerroksia merkityksiä. Shah vertasi suufitarinaa persikkaan: "Henkilö voi liikuttua ulkomuodosta emotionaalisesti kuin jos joku lainaisi hänelle persikan. Voit syödä persikan ja maistaa lisäksi ilahduttavan maun… voit heittää kiven pois - tai voit sen rikkoa ja löytää sen sisältä herkullisen ytimen. Tämä on kätketty ulottuvuus." Tämä oli tapa, jolla Shah kehotti yleisöänsä ottamaan vastaan suufitarinat. Ellei joku onnistunut löytämään tätä ydintä, tai piti tarinaa vain huvittavana tai pinnallisena, henkilö ei saavuttaisi mitään muuta kuin olivat vain katsoneet persikkaa, kun muut sisäistivät tarinan ja sallivat sen koskettaa itseään.

Tahir Shah mainitsee isänsä tarinankerronnan useassa kohtaa vuoden 2008 kirjassaan In Arabian Nights, ensin kertoakseen kuinka Idries Shah käytti opetustarinoita: "Isäni ei koskaan kertonut meille kuinka tarinat toimivat. Hän ei paljastanut eri kerroksia, tiedonmuruja tai toden ja fantasian sirpaleita. Hänen ei tarvinnut – koska, oikeissa olosuhteissa, tarinat aktivoituivat kylväen itse itsensä." Hän jatkaa kuvailemalla kuinka hänen isänsä käytti näitä tarinoita välittääkseen viisautta: "Isälläni oli aina tarina käsillä huomiomme kiinnittämiseksi tai keinona idean tai ajatuksen välittämiseksi. Hänellä oli tapana sanoa, että suuret itämaisten tarinoiden kokoelmat olivat kuin tietosanakirjoja, viisauden ja tiedon varastoja, valmiina tutkittavaksi, arvostettavaksi ja vaalittavaksi. Hänelle tarinat edustivat paljon muuta kuin pelkää ajanvietettä. Hän näki ne monitahoisina psykologisina dokumentteina jotka muodostivat kokoelman tietoa jota oli kerätty ja jalostettu ihmiskunnan aamunkoitosta asti ja joka oli suurimman osan ajasta välitetty suullisesti."

Myöhemmin kirjassaan hän jatkaa keskustelua tarinoista opetusvälineinä ja lainaa seuraavaa selitystä, jonka hänen isänsä antoi hänelle erään tarinan lopuksi:

Nämä tarinat ovat teknisiä dokumentteja, ne ovat kuin karttoja tai tietyntyyppisiä piirustuksia. Minun työni on näyttää ihmisille kuinka näitä karttoja käytetään koska he ovat unohtaneet sen. Saatat ajatella että se on outo tapa opettaa – tarinoiden välityksellä - mutta kauan sitten ihmiset välittivät viisautta näin. Kaikki osasivat ottaa tarinasta viisauden. He näkivät kerroksien läpi, samaan tapaan kuin sinä näet jäätyneen kalan jäälohkareessa. Mutta maailma, jossa me elämme, on menettänyt tämän taidon, taidon, joka heillä varmuudella joskus oli. He kuulevat tarinoita ja he pitävät niistä, koska tarinat huvittavat ja lämmittävät heitä. Mutta he eivät näe ensimmäisen kerroksen läpi jään sisään.
        — Tahir Shah, In Arabian Nights,

Olav Hammer, kirjassa Sufism in Europe and North America (2004), mainitsee esimerkin tällaisesta tarinasta. Tarina kertoo miehestä, joka etsii avaintaan maasta. Kun ohikulkeva naapuri kysyy mieheltä, oliko tämä todellakin paikka johon hän kadotti avaimensa, mies vastaa: "Ei, hukkasin sen kotonani, mutta täällä on valoisampaa kuin talossani." Peter Wilson, kirjassa New Trends and Developments in the World of Islam (1998), lainaa toista tällaista tarinaa, jossa dervissiä pyydetään kuvailemaan opettajansa Alimin ominaisuuksia. Dervissi kertoo, että Alim kirjoitti kauniita runoja ja inspiroi häntä uhrautuvuudellaan ja palvelemalla kanssaihmisiään. Kysyjä hyväksyy mielellään nämä ominaisuudet vain huomatakseen dervissin nuhtelevan häntä: "Nämä ovat ominaisuuksia, jotka olisivat vedonneet Alimissa sinuun." Dervissi jatkaa sitten listaamalla ominaisuuksia jotka todellisuudessa tekivät Alimista vaikuttavan opettajan: "Hazrat Alim Azimi sai minut ärtymään, mikä pakotti minut tarkastelemaan ärtymystäni ja jäljittämään sen lähteen. Alim Azimi sai minut vihaiseksi niin, että pystyin tuntemaan ja muuntamaan vihani." Dervissi selittää, että Alim Azimi seurasi moitteen tietä (path of blame), provosoiden tarkoituksellisesti rajuja hyökkäyksiä itseään kohtaan tuodakseen sekä oppilaidensa että kriitikoidensa puutteet päivänvaloon, jotta ne voitaisiin nähdä sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat: "Hän näytti meille eriskummallisuuksia niin, että eriskummallisesta tuli jokapäiväistä ja saatoimme ymmärtää mitä se todella on."

Näkemyksiä kulttuurista ja käytännön elämästä

Shahin tarkoituksena oli osoittaa kaikkien kulttuurien pohjalla olevat olennaiset tekijät ja yksilöllistä käyttäytymistä määräävät näkymättömät tekijät. Hän jätti vähemmälle huomiolle länsimaisen taipumuksen keskittyä ulkoisiin ja pinnallisiin seikkoihin, jotka usein heijastivat vain tapoja ja tottumuksia, ja kiinnitti huomiota kulttuurin alkuperään ja ihmisten tiedostamattomiin ja sekalaisiin motiiveihin ja niiden muovaamiin ryhmiin. Hän myös osoitti kuinka sekä yksilön että ryhmän tasolla lyhyen aikavälin katastrofit usein osoittautuivat siunauksiksi - ja päinvastoin - ja silti tietoisuus tästä ei ollut suuresti vaikuttanut ihmisten tapaan reagoida kulloisinkiin tapahtumiin.

Shah ei puoltanut maallisten velvollisuuksien hylkäämistä; sen sijaan hänen sanoi, että tulevan oppilaan tavoitteleman aarteen tulisi juontua yksilön jokapäiväisen elämän ponnisteluista. Hän katsoi käytännön työn tavaksi, jolla etsijä saattoi työskennellä itsensä kanssa, mikä noudattaa suufien perinteistä tapaa työskennellä tavanomaisissa ammateissa elannon ansaitsemiseksi ja itsensä "työstämiseksi". Shahin status opettajana pysyi ei-määriteltävänä; hän sanoutui irti guru-identiteetistä ja kaikista halusta kultin tai lahkon perustamiseksi, sekä kieltäytyi omaksumasta akateemista roolia. Michael Rubinstein toteaa kirjassa Makers of Modern Culture, että "hänet voi ehkä parhaiten nähdä sen perinteen ruumiillistumana, missä mielen mietiskeleviä ja intuitiivisia puolia pidetään hedelmällisimpänä niiden työskentelessä yhdessä."

Vastaanotto

Idries Shahin suufilaisuutta käsittelevät kirjat saivat huomattavaa kriittistä suosiota. Hän oli BBC:n dokumentin ("One Pair of Eyes") aiheena vuonna 1969 ja BBC:n "The Critics" -ohjelma valitsi kaksi hänen teostaan (The Way of the Sufi ja Reflections) vuoden kirjaksi ("Outstanding Book of the Year"). Muiden kunnianosoitusten joukossa on kuusi Unescon "World Book Year" ensimmäistä palkintoa vuonna 1973 ja islamin tutkija James Kritzeck sanoi Shahin "Tales of the Dervishes" -kirjasta, että se oli "ihastuttavasti käännetty".

Kokoelma Shahin töiden positiivisia arviointeja julkaistiin 1973 nimellä Sufi Studies: East and West sisältäen, muiden muassa, seuraavien kirjoittajien artikkeleita: L. F. Rushbrook Williams, Rom Landau, Mohammad Hidayatullah, Gyula Germanus, sir John Glubb, sir Razik Fareed, Ishtiaq Hussain Qureshi, Ahmet Emin Yalman, Mahmoud Youssef Shawarbi ja Nasrollah S. Fatemi.

Colin Wilson totesi, että "osittain Idries Shahin kautta olen alkanut nähdä joitain varsin uusia ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia [mystiikassa]" ja pani merkille arvostelussaan kirjasta The Magic Monastery (1972), että Shah "ei ollut ensisijaisesti kiinnostunut jonkin salaisen opin edistämisestä. Hänen kiinnostuksensa kohteena on metodi, jolla mystistä tietoa välitetään… [suufit] välittävät tietoa suoran intuition kautta pikemminkin kuin Zen mestarien tavoin, ja yksi pääkeinoista tähän on lyhyet tarinat ja vertaukset jotka kulkeutuvat alitajuntaan ja aktivoivat sen piilotetut voimat."

Afghanistanilainen Kabul Times sanoi, että Caravan of Dreams (1968) oli "erittäin suositeltava" ja "erityisen kiinnostava afganistanilaisille", koska se on "pohjimmiltaan antologia lyhyitä tarinoita, kertomuksia ja sananlaskuja, vitsejä ja otteita kirjallisista ja suullisista lähteistä, jotka muodostavat osan monituisen illan puheista ja keskusteluista - jopa näinä moderneina aikoina - Afganistanissa." The Afghanistan News kirjoitti, että The Sufis "sisältää tärkeitä afganistanilaisten maailman filosofiaan ja tieteeseen tekemiä kontribuutioita" ja oli "ensimmäinen täysin arvovaltainen kirja suufilaisuudesta ja dervissien inhimillisen kehityksen järjestelmästä." Mitä tulee epäilyksiin Shahin taustasta ja valtakirjasta, Sardar Haji Faiz Muhammad Khan Zikeria, Afghanistanilainen oppinut, joka oli toiminut Afganistanin opetusministerinä ja myöhemmin suurlähettiläänä ja ulkoministerinä, antoi notarisoidun julistuksen maailman tutkijoille Shahin perheestä vuonna 1970: "Afganistanin Musavi Saiyidit ja Paghmanin Khanit tunnustetaan Profeetta Muhammedin - rauha hänen sielulleen - jälkeläisiksi. Heidät tunnetaan yhdeksi Islamin jaloimmista perheistä ja heitä kunnioitetaan suufiopettajina ja oppineina tutkijoina. Saiyid Idries Shahin, edesmenneen Saiyid Ikbal Ali Shahin pojan, tiedän henkilökohtaisesti kunniakkaaksi mieheksi, jonka asema, arvonimet ja sukupuu ovat todistetut ja hyvämaineiset."

Vuonna 1980, professori Khalilullah Khalili, aiempi Afghanistanin hovirunoilija ylisti "maanmiehensä ja ystävänsä Arif (suufioppinut) Sayed Idries Shahin" työtä sanoen, että "Erityisesti on arvostettava hänen loistavia ja tärkeitä palveluksiaan islamin ja suufilaisuuden suurten ajattelijoiden taivaallisen inspiraation ja sisäisten mietteiden ilmaisemisessa."

Intialainen Hindustan Standard totesi, että Caravan of Dreams oli "hieno antologia, johon saattoi sukeltaa milloin tahansa viihteen, virkistyksen, lohdun ja inspiraation tarpeessa... [Se on] nokkela, mukaansatempaava, täysin ja vetoavasti inhimillinen."

Shahin liikkeen vastaanottoa leimasi myös kiistat. Jotkut orientalistien suhtautuivat siihen vihamielisesti, osaksi koska Shah esitti klassiset suufikirjoitukset työkaluina joita nykyaikaiset ihmiset saattoivat hyödyntää itsensä kehittämiseen, pikemminkin kuin historiallisen tutkimuksen kohteina. L. P. Elwell-Sutton Edinburghin yliopistosta, Shahin kiivain kriitikko, kuvasi Shahin kirjoja "triviaaleiksi", täynnä virheitä ja sekavia ja virheellisiä käännöksiä ja jopa itämaisten nimien ja sanojen kirjoitusvirheitä - "latteuksien, epäolennaisuuksien ja puhtaan hölynpölyn sekasotkuksi", lisäten kaupanpäällisiksi, että Shahilla oli "huomattava käsitys omasta merkityksestään". Hän suhtautui karsaasti Rushbrook Williamsin Shahin kunniaksi julkaisemaan juhlakirjoitukseen sanoen, että hänestä moni kirjassa Shahin ja tämän isän puolesta esitetty väite että he edustaisivat suufiperinnettä oli heitä itseään palvelevaa julkisuutta jota leimasi "hellyttävä piittaamattomuus tosiasioista". Elwell-Sutton ilmaisi huvittuneisuutensa ja hämmästyksensä Shahin BBC:n haastattelun keskustelijoiden "mielistelevästä suhtautumisesta" ja totesi, että jotkin länsimaiset intellektuellit olivat "niin epätoivoisia löytämään vastauksia heitä hämmentäviin kysymyksiin, että joutuessaan vastatusten 'idän mystisen viisauden kanssa' he hylkäsivät kriittisen ajattelunsa ja alistuivat karkeimpaan aivopesuun". Elwell-Suttonille Shahin suufilaisuus oli "pseudo-suufilaisuutta", "jossa keskeistä oli Jumalan sijaan ihminen."

"Shahin koulukunnan" kirjoitukset

Gurdijeffilainen Thomas Moore oli toinen vihamielinen kriitikko, joka oli eri mieltä Shahin kanssa siitä, että Gurdijeffin opetus olisi pohjimmiltaan luonteeltaan suufilaista ja joka paheksui kronologisesti mahdottoman, salanimellä kirjoitetun kirjan julkaisua aiheesta (Rafael Lefortin The Teachers of Gurdjieff) ja joka yhdistettiin Shahiin. Vuoden 1986 Religion Today -lehden artikkelissaan (nykyisin Journal of Contemporary Religion) Moore kirjoitti Bennettin ja Gravesin jupakoista ja huomautti, että Shahia ympäröi "kohtuuttoman liehittelyn sädekehä: liehittelyn, jota hän itse lietsoi". Hänen mukaansa Shahia tuki "hyödyllisten journalistien, toimittajien, kriitikoiden, animaattoreiden, televisiotoimittajien ja matkakirjailijoiden klikki, joka toimi Shahin innokkaana ylistyskuorona". Moore kyseenalaisti Shahin väitetyn suufiperinnön ja -kasvatuksen ja tuomitsi joukon salanimellä kirjoitettuja "Shah-koulukunnan" kirjoituksia tekijöiltä kuten "Omar Michael Burke Ph. D." ja "Hadrat B. M. Dervish", jotka 1960 alkaen kasasivat ylenmääräisesti kehuja – näennäisesti puolueettomilta tahoilta – Shahille, viitaten häneen sellaisin termein kuin "Tariqa Grand Sheikh Idries Shah Saheb", "Prince Idries Shah", "King Enoch", "The Presence", "The Studious King", "Incarnation of Ali", ja jopa the Qutb tai "Axis" – tämä kaikki tuen osoituksena Shahin alkuvaiheessa olevalle yritykselle markkinoida suufilaisuutta länsimaiselle yleisölle.

Peter Wilson kommentoi samaan tapaan Shahia tukevien kirjoitusten suuren osan "erittäin huonoa laatua", pannen merkille niiden "valitettavan äitelän tyylin", väitteet Shahin omaamista erilaisista paranormaaleista kyvyistä, "ylivertaisen sävyn; asenteen, joka joskus oli omahyväinen, alentuva tai säälivä 'ulkopuolisia' kohtaan ja ilmeisen motivaation puutteen sellaisten väitteiden perusteluun joiden voisi ajatella oikeuttavan sellaisen kohtelun". Hänen mukaansa oli nähtävissä "selkeä laadullinen ero Shahin omien kirjoitusten" ja näiden toissijaisten kirjoitusten välillä. Sekä Moore että Wilson kuitenkin näkivät tyylillisiä yhteneväisyyksiä kirjoituksissa ja pohtivat mahdollisuutta, että suuri osa näistä salanimellä kirjoitetuista teksteistä, jotka usein olivat Shahin oman kustantamon Octagon Pressin julkaisemia, olisi Shahin itsensä kirjoittamia.

Puoltaen tämän kirjallisuuden vaihtoehtoista tulkintaa uskonnontutkija Andrew Rawlinson ehdotti, että "avoimesti itsekkään [...] petoksen" sijaan se saattoi olla "teatteria – jotain, minkä läpi määritelmän mukaan täytyi nähdä". Hän sanoi, että "syvään juurtuneiden mielipiteiden kritiikki ei itse voi olla jäykkää ja dogmaattista", ja huomauttaen, että Shahin tarkoitus oli aina ollut väärien itsestäänselvyyksien horjuttaminen, hän esitti, että "Shah-myytti" jonka nämä kirjoitukset loivat saattoi olla ennemminkin opetustyökalu kuin salaamisen väline; jotain joka oli "tehty dekonstruoitavaksi – jonka on tarkoituskin hävitä kosketuksesta". Rawlinsonin johtopäätös oli, että Shahia "ei voinut ottaa kirjaimellisesti. Jo hänen omat lähtökohtansa sulkevat pois mahdollisuuden siihen"

Arviointi

Shahilla oli syvällinen vaikutus Nobel-palkittuun Doris Lessingiin

Doris Lessing, yksi Shahin suurimmista puolustajista, sanoi haastattelussa vuonna 1982: "Totesin suufilaisuuden, sellaisena kuin Idries Shah sitä opetti, muinaisen opetuksen uutena tulemisena, sopivan tähän aikaan ja paikkaan. Se ei ole ilman ymmärrystä toistettuja juttuja idästä tai vesitettyä islamia tai mitään sellaista." Vuonna 1996, kommentoidessaan Shahin kuolemaa The Daily Telegraphissa, hän sanoi tavanneensa Shahin The Sufis -teoksen vuoksi, mikä oli hänelle yllättävin kirja, jonka hän oli lukenut, ja kirja joka muutti hänen elämänsä. Kuvaten Shahin tuotantoa "meidän aikanamme vertaansa vailla olevaksi ilmiöksi", hän luonnehti Shahia moniulotteiseksi mieheksi, vitsikkäimmäksi ihmiseksi jonka olisi koskaan voinut odottaa tapaavansa, ystävälliseksi, anteliaaksi, vaatimattomaksi ("Älä niinkään katso kasvojani, vaan ota mitä minulla on kädessäni"), ja hyväksi ystäväkseen ja opettajakseen yli kolmenkymmenen vuoden ajan.

Arthur J. Deikman, psykiatrian professori ja pitkäaikainen meditaation ja tietoisuuden muutosten tutkija, joka aloitti suufien opetustarinoiden tutkimuksensa 70-luvun alussa, katsoi, että länsimaiset psykoterapeutit voisivat hyötyä näkökulmasta jonka suufilaisuus ja sen yleismaailmallinen luonne tarjosivat edellyttäen, että soveltuvia tekstejä tutkittiin oikealla tavalla ja oikeassa järjestyksessä Koska Shahin kirjoitukset ja suufilaisten opetusten käännökset oli suunniteltu tätä silmällä pitäen, hän suositteli niitä niille, jotka halusivat muodostaa asiasta oman mielipiteensä ja totesi usean asiantuntijan tunnustaneen Shahin aseman nykyaikaisen suufilaisuuden puhemiehenä. Psykologi ja tietoisuuden tutkija Charles Tart kommentoi, että Shahin kirjoitukset olivat "saaneet [hänet] arvostamaan sitä, mistä psykologiassa oli kysymys syvällisemmin kuin mikään muu koskaan kirjoitettu"

Pyydettäessä arvioimaan Shahia vuonna 1973 J.G. Bennet sanoi, että Shah teki tärkeää työtä suuressa mittakaavassa, "herätellen ihmisiä tehokkaasti kaikkialla, saaden heidät ajattelemaan, näyttäen heille, että vapailta näyttävät ajattelutavat todellisuudessa olivat suurelta osin ehdollistuneita." Hän viittasi Shahiin suufilaisuuden Krisnamurtina, joka mursi monissa yhteyksissä ihmisten piintyneitä ajatusmalleja osana heräämisprosessia, joka on "erittäin tarpeellista valmistautumista uuteen maailmaan."

Intialainen filosofi ja mystikko Osho sanoi kommentoidessaan Shahin työtä The Sufis -kirjaa "puhtaaksi timantiksi. Se, mitä hän on tehnyt The Sufis -kirjassa on mittaamattoman arvokasta". Hän lisäsi, että Shah oli "mies joka esitteli Mulla Nasrudinin lännessä ja hän on tehnyt uskomattoman palveluksen. Se on korvaamatonta. […] Idries Shah on tehnyt Nasrudinin pienistä anekdooteista vieläkin kauniimpia … [hän] kykenee paitsi kääntämään vertaukset täsmällisesti, myös kaunistamaan niitä, tekemään niistä liikuttavampia, terävämpiä."

Richard Smoley ja Jay Kinney, kirjoittaessaan kirjassa Hidden Wisdom: A Guide to the Western Inner Traditions (2006) sanoivat Shahin The Sufis kirjaa "erittäin luettavaksi ja laaja-alaiseksi suufilaisuuden esittelyksi" lisäten, että "Shahin oma näkemys on ilmeinen kaikkialla ja jotkin historialliset väittämät ovat kiistanalaisia (ja niiltä puuttuvat alaviitteet), mutta mikään muu kirja kuin tämä ei yhtä menestyksekkääksi herätä tavallisen lukijan kiinnostusta suufilaisuuteen." He sanoivat, että Learning How to Learn, haastatteluiden, luentojen ja lyhyiden kirjoitusten kokoelma, on yksi Shahin parhaista teoksista joka tarjoaa vankan suunnan hänen "psykologiselle" lähestymistavalleen suufilaiseen työhön todeten, että parhaimmillaan "Shah tarjoaa oivalluksia jotka rokottavat oppilaat suurinta osaa henkisen markkinapaikan hölynpölyä vastaan."

Ivan Tyrrell ja sosiaalipsykologi Joe Griffin kirjoittavat kirjassaan synnynnäisistä emotionaalisista tarpeista Human Givens: A new approach to emotional health and clear thinking, että Shah, "enemmän kuin kukaan muu, ymmärsi ja tunnusti ihmisluonteen synnynnäiset piirteet". Toisessa kirjassaan Godhead: The Brain’s Big Bang – The explosive origin of creativity, mysticism and mental illness he sanoivat, että Shahin tarinat, "kerrottuina sekä nuorille, että vanhoille [..] loivat mielelle piirustukset ei ainoastaan elämää ja arkipäivän vaikeuksia varten, vaan myös henkisen tien kulkemista varten. Tarinoiden vaikutusta ei ehkä huomaa moneen kuukauteen tai vuoteen ensimmäisen kerran ne kuultuaan tai luettuaan, mutta lopulta niiden rakenteellinen sisältö hyödyntää aivojen tapaa tunnistaa muotoja ja kuvioita ja tekee mahdolliseksi oppilaan tarkkailla ja havaita omia emotionaalisesti ehdollistuneita reaktioitaan elämän muuttuviin olosuhteisiin. Näin oppilaiden on helpompi ryhtyä todellisuuden edellyttämiin toimiin ja heidän mielensä luoda yhteys korkeampiin henkisiin tasoihin. Opetustarinoita tulee lukea, kertoa ja pohdiskella, mutta niitä ei tule analysoida älyllisesti, koska se tuhoaa niiden hyödyllisen vaikutuksen, joka niillä muuten olisi mieleesi." Shah, he lisäsivät, oli "suuri sellaisten tarinoiden keräilijä ja julkaisija, joilla oli tämä 'pitkän aikavälin vaikutuksen' ominaisuus. Hän ymmärsi tarinoiden 'henkisten piirustusten' (mental blueprint) puolen elintärkeän merkityksen ihmiskunnalle, ja hänen kirjansa on täynnä ravitsevia esimerkkejä niistä."

Olav Hammer toteaa, että Shahin viimeisinä vuosina, kun ihailijoiden anteliaisuus oli tehnyt hänestä todella varakkaan, ja hänestä oli tullut brittiläisen yhteiskunnan korkeimpien piirien arvostettu hahmo, nousi kiistoja epäjohdonmukaisuuksista hänen omaelämäkerrallisissa tiedoissaan – hän mainitsi sukulaisuuden Muhammedin kanssa, yhteydet salaiseen suufijärjestöön Keski-Aasiassa, tai minkä perinteen mukaan Gurdijeff opetti – ja saatavilla olevien historiallisten faktojen välillä. Vaikka sukulaisuussuhde profeetta Muhammadiin olisikin olemassa, sellaisten ihmisten määrä, jotka jakoivat tämän yhteyden nykyään, 1300 vuotta myöhemmin, oli ainakin miljoona. Jotkin muut Shahin omaelämäkerran elementit näyttivät olleen puhdasta fiktiota. Tästä huolimatta Hammer totesi, että Shahin kirjoilla on riittänyt kysyntää ja että hänellä on ollut merkittävä rooli suufilaisuuden ytimen kuvaamisessa ei-tunnustuksellisena, individualistisena ja elämää vahvistavana henkisen viisauden tiivistymänä.

Peter Wilson kirjoitti, että jos Shah oli ollut huijari, hän oli ollut "erittäin lahjakas", koska toisin kuin pelkästään kaupalliset kirjailijat, hän oli nähnyt vaivaa tuottaakseen monimutkaisen ja sisäisesti johdonmukaisen järjestelmän joka vetosi "koko joukkoon enemmän tai vähemmän arvostettuja henkilöitä" ja oli "provosoinut ja stimuloinut ajattelua monilla eri tahoilla". Moore myönsi, että Shah oli antanut eräänlaisen panoksen humanistisen suufilaisuuden popularisointiin ja että hän "oli ylentänyt itseään energisesti ja neuvokkaasti", mutta päätti tuomitsevaan johtopäätökseen, että Shahin suufilaisuus oli "'suufilaisuutta' ilman uhrautumista, ilman itsensä ylittämistä, ilman pyrkimystä gnosikseen, ilman perinnettä, ilman Profeettaa, ilman Koraania, ilman islamia ja ilman jumalaa. Ainoastaan tämä."

Edesmenneen Gore Vidalin mielipide Shahin kirjoista oli, että "Nämä kirjat ovat huomattavasti vaikeampia lukea kuin ne oli kirjoittaa."

Perintö

Idries Shah piti kirjojaan perintönään; hänen poissa ollessaan ne itsessään täyttäisivät tehtävän joka hänellä oli ollut. Shahin oppilaille heidän opettajansa julkaisujen edistäminen ja levitys on ollut tärkeää toimintaa tai "työtä", sekä varainkeruutarkoituksessa, että yleisön tietoisuuden muuttamiseksi. SSS on lopettanut toimintansa ja ICR lopetti toimintansa kesällä 2013 uuden hyväntekeväisyyssäätiön, The Idries Shah Foundationin, aloitettua toimintansa. Säätiö uudelleenjulkaisee Idries Shahin kirjoja ja tuo niitä e-kirjoina saataville internetissä. Ornsteinin johtama ISHK (Institute for the Study of Human Knowledge), toimii aktiivisesti Yhdysvalloissa; esimerkiksi syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen ISHK lähetti esitteen, joka mainosti Shahin ja hänen piirinsä Afganistan-aiheisia kirjoja Middle East Studies Associationin jäsenille, yhdistäen näin nämä julkaisut tarpeeseen paremmalle kulttuurien väliselle ymmärtämiselle.

Elizabeth Hallin haastatellessa Shahia Psychology Today lehteen heinäkuussa 1975 hän kysyi: "Mitä haluaisitte nähdä tapahtuvan ihmiskunnan tähden?" Shah vastasi: "Mitä todella haluaisin, siltä varalta, että joku kuuntelee, on että yleisö, jokainen, tutustuisi viimeisen 50 vuoden psykologisen tutkimuksen tuloksiin, jotta näistä löydöksistä tulisi osa heidän tapaansa ajatella (…) heillä on käytettävissään tämä valtava määrä psykologista tietoa ja he kieltäytyvät käyttämästä sitä."

Shahin veli, Omar Ali-Shah (1922–2005), oli myös kirjailija ja suufilaisuuden opettaja; veljekset opettivat oppilaita yhdessä jonkin aikaa 1960-luvulla, mutta 1977 "sopivat olevansa eri mieltä" ja heidän tiensä erosivat. Following Idries Shah's death in 1996, a fair number of his students became affiliated with Omar Ali-Shah's movement.

Idries Shahin vanhin tytär, Saira Shah, tuli tunnetuksi 2001 raportoidessaan dokumentissaan Beneath the Veil naisten oikeuksista Afganistanissa. Hänen poikansa Tahir Shah on tunnettu matkakirjailija, journalisti ja seikkailija.

Teokset

Magia

• Oriental Magic ISBN 0-86304-017-9 (1956)
• The Secret Lore of Magic ISBN 0-8065-0004-2 (1957)

Suufilaisuus

• The Sufis ISBN 0-385-07966-4 (1964)
• Tales of the Dervishes ISBN 0-900860-47-2 (1967)
• Caravan of Dreams ISBN 0-86304-043-8 (1968)
• Reflections ISBN 0-900860-07-3 (1968)
• The Way of the Sufi ISBN 0-900860-80-4 (1968)
• The Book of the Book ISBN 0-900860-12-X (1969)
• Wisdom of the Idiots ISBN 0-86304-046-2 (1969)
• The Dermis Probe ISBN 0-86304-045-4 (1970)
• Thinkers of the East – Studies in Experientialism ISBN 0-900860-46-4 (1971)
• The Magic Monastery ISBN 0-86304-058-6 (1972)
• The Elephant in the Dark|The Elephant in the Dark – Christianity, Islam and The Sufis ISBN 0-900860-36-7 (1974)
• A Veiled Gazelle – Seeing How to See ISBN 0-900860-58-8 (1977)
• Neglected Aspects of Sufi Study ISBN 0-900860-56-1 (1977)
• Special Illumination: The Sufi Use of Humour ISBN 0-900860-57-X (1977)
• A Perfumed Scorpion ISBN 0-900860-62-6 (1978)
• Learning How to Learn: Psychology and Spirituality in the Sufi Way ISBN 0-900860-59-6 (1978)
• The Hundred Tales of Wisdom ISBN 0-86304-049-7 (1978)
• Evenings with Idries Shah ISBN 0-86304-008-X (1981)
• Letters and Lectures of Idries Shah ISBN 08-6304-010-1 (1981)
• Observations ISBN 0-86304-013-6 (1982)
• Seeker After Truth ISBN 0-900860-91-X (1982)
• Sufi Thought and Action ISBN 0-86304-051-9 (1990)
• The Commanding Self ISBN 0-86304-066-7 (1994)
• Knowing How to Know ISBN 0-86304-072-1 (1998)

Mulla Nasrudin tarinoiden kokoelmat

• The Exploits of the Incomparable Mulla Nasrudin ISBN 0-86304-022-5 (1966)
• The Pleasantries of the Incredible Mullah Nasrudin ISBN 0-86304-023-3 (1968)
• The Subtleties of the Inimitable Mulla Nasrudin ISBN 0-86304-021-7 (1973)
• The World of Nasrudin ISBN 0-86304-086-1 (2003)

Tutkimuksia englantilaisista

• Darkest England ISBN 0-86304-039-X (1987)
• The Natives are Restless ISBN 0-86304-044-6 (1988)
• The Englishman's Handbook ISBN 0-86304-077-2 (2000)

Matkakirjat

• Destination Mecca ISBN 0-900860-03-0 (1957)

Kaunokirjallisuus

• Kara Kush, London: William Collins Sons and Co., Ltd.. ISBN 0-685-55787-1 (1986)

Kansanperinne

• World Tales ISBN 0-86304-036-5 (1979)

Lapsille

• Neem the Half-Boy ISBN 1-883536-10-3 (1998)
• The Farmer’s Wife ISBN 1-883536-07-3 (1998)
• The Lion Who Saw Himself in the Water ISBN 1-883536-25-1 (1998)
• The Boy Without A Name ISBN 1-883536-20-0 (2000)
• The Clever Boy and the Terrible Dangerous Animal ISBN 1-883536-51-0 (2000)
• The Magic Horse ISBN 1-883536-26-X (2001)
• The Man With Bad Manners ISBN 1-883536-30-8 (2003)
• The Old Woman and The Eagle ISBN 1-883536-27-8 (2005)
• The Silly Chicken ISBN 1-883536-50-2 (2005)
• Fatima the Spinner and the Tent ISBN 1-883536-42-1 (2006)
• The Man and the Fox ISBN 1-883536-43-X (2006)

Nimellä Arkon Daraul

• A History of Secret Societies ISBN 0-8065-0857-4 (1961)
• Witches and Sorcerers ISBN 0-8065-0267-3 (1962)

Haastatteluja, seminaareja ja luentoja

• Shah, Idries, and Pat Williams. A Framework for New Knowledge. London: Seminar Cassettes, 1973. Sound recording.
• Shah, Idries. Questions and Answers. London: Seminar Cassettes, 1973. Sound recording.
• King, Alexander, Idries Shah, and Aurelio Peccei. The World-and Men. Seminar Cassettes, 1972. Sound recording.
• King, Alexander, et al. Technology: The Two-Edged Sword. London: Seminar Cassettes, 1972. Sound recording.
• Learning From Stories (1976 Lecture) ISBN 1-883536-03-0 (1997)
• On the Nature of Sufi Knowledge (1976 Lecture) ISBN 1-883536-04-9 (1997)
• An Advanced Psychology of the East (1977 Lecture) ISBN 1-883536-02-2 (1997)
• Overcoming Assumptions that Inhibit Spiritual Development; previously entitled A Psychology of the East (1976 Lecture) ISBN 1883536-23-5 (2000)

Lähteet

• Archer, Nathaniel P.: Idries Shah, Printed Word International Collection 8. London, UK: Octagon Press, 1977. ISBN 0-86304-000-4
• Bennett, John G.: Witness: The autobiography of John G. Bennett. Turnstone Books, 1975. ISBN 0-85500-043-0
• Boorstein, Seymour (ed.): Transpersonal Psychotherapy. Albany, NY: State University of New York Press, 1996. ISBN 0-7914-2835-4
• Galin, Müge: Between East and West: Sufism in the Novels of Doris Lessing. Albany, NY: State University of New York Press, 1997. ISBN 0-7914-3383-8
• Ghali, Halima: Shah, International Press Review Collection 9. London, UK: BM Sufi Studies, 1979.
• Graves, Richard Perceval: Robert Graves and The White Goddess: 1940–1985. London, UK: Weidenfeld & Nicolson, 1995. ISBN 0-297-81534-2
• Lewin, Leonard: The Diffusion of Sufi Ideas in the West. Boulder, CO: Keysign Press, 1972.
• Malik, Jamal: Sufism in the West. London, UK/New York, NY: Routledge Taylor & Francis Group, 2006. ISBN 0-415-27407-9
• Moore, James: Neo-Sufism: The Case of Idries Shah. Religion Today, 1986, 3. vsk, nro 3.
• O'Prey, Paul: Between Moon and Moon – Selected Letters of Robert Graves 1946–1972. Hutchinson, 1984. ISBN 0-09-155750-X
• Rawlinson, Andrew: The Book of Enlightened Masters: Western Teachers in Eastern Traditions. Chicago and La Salle, IL: Open Court, 1997. ISBN 0-8126-9310-8
• Smith, Jane I.: Islam in America (Columbia Contemporary American Religion Series). New York, NY/Chichester, UK: Columbia University Press, 1999. ISBN 0-231-10966-0
• Smoley, Richard: Hidden Wisdom: A Guide to the Western Inner Traditions. Wheaton, IL/Chennai, India: Quest Books, 2006. ISBN 0-8356-0844-1
• Taji-Farouki, Suha: Islamic Thought in the Twentieth Century. London, UK/New York, NY: I.B.Tauris Publishers, 2004. ISBN 1-85043-751-3
• Westerlund, David (ed.): Sufism in Europe and North America. New York, NY: RoutledgeCurzon, 2004. ISBN 0-415-32591-9
• Wilson, Peter: ”The Strange Fate of Sufism in the New Age”, New Trends and Developments in the World of Islam. London: Luzac Oriental, 1998. ISBN 1-898942-17-X
• Wintle, Justin (ed.): Makers of Modern Culture, Vol. 1. London, UK/New York, NY: Routledge, 2001. ISBN 0-415-26583-5

Aiheesta muualla

• The Idries Shah Foundation
• ISF Publishing
• One Pair of Eyes: Dreamwalkers televisiodokumentti YouTubessa
• Octagon Press
• Institute for Cultural Research
• The Institute for the Study of Human Knowledge -- ISHK
• Sufi Studies Today
• List of works by Idries Shah or with his participation