Rajamäen tehtaat

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Hyvinkään Tehtaan)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Rajamäen tehtaat ovat nykyisin Anora Group Oyj:n omistuksessa olevat viinatehtaat Nurmijärven Rajamäellä. Tehtaat, alkuperäiseltä nimeltään Hyvinge Fabriks Aktie Bolag (suom. Hyvinkään Tehtaan Osakeyhtiö), perusti vuonna 1888 tohtori Wilhelm Juslin. Hiivatehtaana aloittaneesta yhtiöstä kehittyi sittemmin Suomen huomattavin alkoholitehdas.[1] Tehtaat ovat toimineet perustamisestaan asti Rajamäellä.

Tehtaiden perustajan tohtori Wilhelm Juslinin muistolaatta tehdasmuseon seinässä.

Yksityinen tehdasyhtiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesilähde ja rautatie määräävät paikan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtaan paikaksi valittiin Rajamäki Hanko–Hyvinkää-rautatien varresta, koska sieltä löytyi hiivan raaka-aineeksi välttämätöntä korkealaatuista vettä runsaasti tuottava pohjavesilähde. Rautatie oli välttämätön jotta herkästi pilaantuva hiiva saatiin jakeluun.

Kaupat tehtiin Juslinin ja maiden omistajan Frans Fredrikinpoika Rajamäen välillä, välittäjänä käytettiin tehdaslaitoksen isännöitsijäksi nimitettyä kapteeni Schybergsonia. Maan hinta oli nykyrahassa noin 300 euroa [2], lisäksi isäntä sai noin 250 litraa (sata kannua) rankkia päivässä karjalleen niinä aikoina kun polttimo toimi. Sopimus oli hyvin edullinen molemmille osapuolille: maasta maksettiin käypä hinta ja rankki oli joka tapauksessa valmistuvaa prosessijätettä, joka oli haluttua rehuksi.

Ensimmäinen tehdas käynnistyi vuonna 1889. Hiivan tuotannon lisäksi tuotettiin alkoholia. Myös etikan- ja eetterin tuotanto alkoi pian. Kuljetuksia helpottamaan saatiin Rajamäen asema vasta vuonna 1893; siihen asti oli pakko viedä tuotteet Hyvinkäälle asti hevoskyydillä.

Hiivantuotannon sivutuotteena syntyi alkoholia, ja se tislattiin edelleen spriiksi. Tislauslaitteita hankittiin kaksi: valurautainen Ilges ja syksyllä 1895 hankittu pienempi kuparinen, jonka tarkemmat tiedot ovat kadonneet. Niiden yhteisteho oli noin 7 000 litraa tunnissa. Molemmat olivat kaksikolonnisia. Ilges-tislauslaitteisto oli kallein perushankinta: sen vuoden 1891 tasearvo oli nykyrahassa noin 3 500 euroa.

Vuonna 1913 molemmat tislauslaitteet korvattiin yhdellä suuremmalla, eli 12 000 litran tuntitehoisella kaksikolonnisella Barbet-laitteistolla. Barbet ostettiin Saksasta, Magdeburgista Metallwerke J Aders -yhtiöltä, ja se maksoi kolminkertaisesti Ilgesin hinnan rahteineen, asennuksineen ja tulleineen.

Tehtaanlaatat Barbet-tislaimessa.

Myös lääketieteessä tarvittua niin sanottua absoluuttista alkoholia ryhdyttiin kysynnän johdosta valmistamaan samaan aikaan. Tarkoitusta varten hankittiin sammuttamattomalla kalkilla toimiva absolutointilaitteisto. Laitteisto toimi moitteetta aina vuoteen 1963 asti – viimeiset vuodet varalla – kunnes se päätettiin museoida.[3]

Yleistä omavaraisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtiö omisti alueella myös Nopon tiilitehtaan, josta saatiin edullisesti materiaalit korjauksiin ja laajennuksiin sekä Sorkin ja Matkun maatilat, jotka tuottivat osan raaka-aineena käytetystä viljasta. Suurin osa viljasta jouduttiin kuitenkin ostamaan. Lisäksi maatiloja tarvittiin tuottamaan ruokaa tehtaiden sangen mittavalle työväestölle. Tämä oli edullisempaa kuin ruoka-aineiden ostaminen ulkopuoliselta. Yhtiö rakennutti työväestölleen myös asunnot; ns. Sörkän kasarmit olivat aikakauteen nähden erinomaisia työväenasuntoja. Myöhemmin todettiin, että oli edullisempaa ja asumisen kannalta yhtä toimivaa rakentaa yhden perheen omakotitaloja, joita nousi tehtaan ympäristöön runsaasti. Tästä alkoi yhtiön maine hyvänä työpaikkana, joka huolehtii väestään. Talot ovat yhä asuinkäytössä ja Museoviraston suojelumääräyksien alaisia; niihin saa tehdä vain ennallistavia muutoksia.

Tehtaan rautatiekalusto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautatiekuljetus oli jo alusta alkaen olennaisessa osassa tehtaan kuljetuksissa.

Tehtaille vedettiin valtionyhtiön aikana noin vuonna 1929 omat pistoraiteet. Samana vuonna yhtiölle hankittiin ensimmäinen oma säiliövaunu hiivan raaka-aineena tarvitun melassin kuljetusta varten, ja myöhemmin tuli kaksi vaunua lisää vuosina 1929–1941. Niiden kunkin vetoisuus oli 16 kuutiometriä ja VR:n antamat numerot 15251–15253. Vaunujen rungot valmisti VR Pasilan konepaja ja säiliöt helsinkiläinen Kone ja Silta Oy.[4]

Tehtaiden pistoraide elokuussa 2007.

Tarpeen kasvaessa hankittiin myös spriivaunuja, joskin vasta Alkon aikana vaunuhankinta pääsi todella vauhtiin. Kieltolain aikana työntekijät kehittelivät eri menetelmiä, joilla spriitä saatiin omaan käyttöön huolimatta vaunujen äärimmäisen tarkoin valvotusta täytöstä ja tyhjennyksestä.[5] Sodan jälkeen noin vuonna 1949 Alko sai oman ranskalaisen Villeme-dieselveturin. Sen aika jäi varsin lyhyeksi, sillä se poistettiin käytöstä jo vuonna 1960 ja kymmenisen vuotta seisottuaan se myytiin Kuusakoski Oy:lle. Yhtiö käytti veturia noin vuoteen 1982 asti suuren Vehmaisissa olevan romuttamonsa työveturina, kunnes veturi romutettiin.[6]

Rajamäen asema hoiti vuodesta 1960 alkaen kaikki vaihtotyöt. Tarvittava ratakuorma-auto tuli yleensä Hyvinkäältä, koska Rajamäellä ei koskaan ollut omaa. 1990-luvulta liikenteen päättymiseen asti vaihtotyöt teki yleensä Dv12-linjaveturi, joka onkin tavallisin kyseisellä radalla liikennöivä. Vuonna 2012 Altia siirsi kuljetuksensa kumipyörille, ja Rajamäen tehtaiden viimeiseksi rautateitse liikennöidyksi kuljetukseksi jäivät etanolijunat Koskenkorvan tehtailta[7].

Valtion Alkoholiliikkeen aikakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolain aikaisia ongelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolain tullessa voimaan vuonna 1918 yhtiö joutui vaikeuksiin kun kieltolakia kannattavat poliitikot, kärjessä Maalaisliiton perustaja Santeri Alkio, Kristillisen työväenliiton Matti Helenius-Seppälä ja sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa vaativat alkoholin tuotannon lopettamista kokonaan.

Denaturointiaineena käytettävää pyridiiniä ei ollut sodan vuoksi muilla kuin rajamäkeläisillä, joiden oli onnistunut juuri ennen sotatoimien alkua hankkia sitä Saksasta suuri varasto. Tarkoitus oli, että muut tehtaat ostavat sen heiltä. Suunnitelma epäonnistui ja piti keksiä uusia denaturointiaineita.

Pyridiinipulasta aiheutui eräs Suomen suurimmista yksittäisistä saastumistapauksista: koska denaturointiaineesta oli puutetta, useimmat hiivatehtaat joutuivat vähentämään tai lopettamaan spriin tuotannon ja laskemaan hiivavierteensä jätteenä pois. Vierre laskettiin vesistöihin, jotka se saastutti nopeasti. Esimerkiksi sittemmin kuivatusta Nurmijärvestä, johon laskevaan Kyläjokeen Rajamäen hiivavierre joutui, katosivat niin kalat kuin ravutkin ja järvi jos jokikin alkoivat vauhdilla rehevöityä umpeen.

Vaatimuksille vierteen puhdistamisesta muulla keinoin kuin alkoholia tuottamalla vastattiin, ettei se ole teknisesti ja taloudellisesti mahdollista. Tuotannon lopettaminenkaan ei tullut kysymykseen, sillä hiivaa tarvittiin, ja myös spriin tuotantoa tulisi olla liuotin- ja desinfiointitarpeisiin sekä esimerkiksi laivojen kompasseihin.

Denaturointiaineiden puute romahdutti spriin tuotannon ja varastot välttämättömiinkin tarpeisiin alkoivat ehtyä. Lopulta noin puolen vuoden viivytyksen jälkeen hiivavierteen poltto spriiksi sallittiin. Kun alkoholituotanto oli siis välttämätöntä, ryhtyivät kieltolain kannattajat vaatimaan yksityisten alkoholitehtaiden siirtämistä valtiolle [8]

Valtio ostaa tehtaat ja yhden maatiloista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio osti tehtaan 30. joulukuuta 1919. Hyvinkään Tehtaan Oy:n hiiva-, alkoholi- ja etikkatehtaat siirtyivät valtiolla 8 500 000 silloisen markan hinnasta. Matkun maatila satapäisine karjoineen kuului kauppaan; sotien jälkeen tilan sai käyttöönsä Työtehoseura, jolla se on edelleen; karjanpito loppui jo aiemmin.

Rajamäen tehtaiden uudeksi omistajaksi perustettiin Valtion Alkoholiliike ja tehtaiden uudeksi nimeksi annettiin Valtion Alkoholitehdas Keskus. Laitos valmisti alkoholia yksinomaan lääkinnällisiin ja teknisiin tarkoituksiin, mutta tästä huolimatta tuotantoa jouduttiin kasvattamaan.

Tuotannolle tärkeä puhtaan spriin lähde oli puunjalostusteollisuuden tuottama sulfiittisprii, joka pystyttiin uudella Guillaume-puhdastislauskojeistolla puhdistamaan täydellisesti metanolista riittävän edullisella tavalla.

Vanhan yhtiön loppu ja perustajan lähtö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entinen omistaja Hyvinkään Tehtaan Oy jatkoi liiketoimintaa vielä mm. Nopon tiilitehtaan ja Sorkin maatilan avulla. Jo lokakuussa 1921 päätettiin ajaa toiminta alas, mutta kiinteistöjä ei saatukaan myytyä kovin nopeasti. Odottaessa harjoitettiin tiiliteollisuutta ja maanviljelyä. Yhtiön viimeinen toimitusjohtaja konsuli Christian Saxlund onnistui lopulta realisoimaan kiinteän omaisuuden. Ilmoitus yhtiön purkamisesta annettiin Helsingin maistraatille 10. joulukuuta 1925.

Viisi viikkoa tämän jälkeen tehtaan perustaja tohtori Wilhelm Juslin kuoli. Omaiset ja entiset liikekumppanit järjestivät hänelle juhlavat hautajaiset, joiden puheissa erityisesti korostettiin vainajan suuria sosiaalisia ansioita.

Uuden aikakauden vaikea alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teknon kosmetiikkaa museossa.

Uuden omistajan aloitteesta tehtailla aloitettiin uusien tuoteryhmien, muun muassa kosmetiikanvalmistaminen. Tarkoitusta varten perustettiin uusi osasto, Teknokemian osasto eli lyhyesti Tekno. Uutta tuotantoa varten palkattiin Saksasta hajuvesimestari, neiti Elly Bucholtz.

Teknon menestys ei koskaan ollut oikein hyvä; tehtaiden kirjanpidon mukaan teknokemian tuotteista vain omaan jalustalliseen purkkiinsa pakattu kiinteä polttoalkoholi Termo oli menestystuote; erityisesti suojeluskuntalaiset ostivat sitä, koska tuote kelpasi sellaisenaan keittimeksi maastoharjoituksissa. Sen sijaan kosmetiikkatuotanto oli pääasiassa tappiollista.

Etikantuotanto kärsi eniten omistajanvaihdoksesta ja tuotteelle alkoi vuosikymmeninen alennuksen aika. Kustannussyistä Hyvinkään Tehtaan tyylikkäät etikkapullomallit ja etiketit hylättiin ja ainetta ryhdyttiin pakkaamaan sattumanvaraisesti hankittuihin pulloihin, joissa etiketitkin vaihtelivat. Etikalla ei vielä silloin ollut sellaista asemaa ruuanvalmistuksessa kuin nykyään. Se oli sivutuote, jota tuotettiin, koska sen valmistus oli halpaa.

Hyvinkään Tehtaan vanhat tyylikkäät etikkapullot museossa.

[8]

Tehtaiden portti elokuussa 2007.

Kieltolain kumoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kieltolaki vuonna 1932 kumottiin perustettiin uutta tuotantoa hoitamaan valtioenemmistöinen Oy Alkoholiliike Ab. Uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin vielä nuori insinööri, myöhemmin vuorineuvoksen arvonimen saanut Hubert Ingman.

Teknokemian tuotanto lopetettiin vuonna 1932, koska tilat ja väki tarvittiin uudelle juomatuotannolle. Teknoksi kutsutun osaston vain kymmenvuotias päärakennus muutettiin tilapäisesti pullottamoksi uuden ja tehokkaamman laitoksen rakentamista odotettaessa. Samalla lopetettiin myös hankala eetterituotanto, koska koko aineen valmistus päätettiin keskittää Vihtavuoreen Valtion Ruutitehtaalle, missä eetteriä tarvittiin määrättyjen räjähteiden valmistuksessa.[9]

Hiivanvalmistuksessa siirryttiin jo 1930-luvulla melassia raaka-aineenaan käyttävään Zulauf-menetelmään, joka miltei kaksinkertaisti tuotantomäärän. Koska menetelmä toisaalta vähensi syntyvän alkoholin määrää, alettiin alkoholia valmistaa omana prosessinaan. Vuonna 1936 valmistui voimalan luokse uusi perunapolttimo, jonka tuotto oli miljoona litraa puhdasta väkiviinaa vuodessa. Laitos suunniteltiin kaksivuorotyötä varten. Väkiviinan valmistusta varten Golzern-Grimma -yhtiö toimitti uuden ja entistä paljon tehokkaamman teräsvalmisteisen Barbet -kojeiston. Vanha samanmerkkinen kuparinen laitteisto jätettiin entiseen paikkaansa patakoppiin. Sitä käytettiin loppu työaikansa vuoteen 1963 jäteviinojen, hiivaveden ja takavarikoidun alkoholin tislaamiseen. Iäkäs laitteisto toimi häiriöittä viimeiseen käyttöpäiväänsä asti.

Alkuperäinen sulfiittispriipohjainen Karhuviina.

Kun ensimmäiset lailliset viinat kaupoissa näyttivät häviävän kilpailun väkevänmakuiselle ja halvalle salakuljetuspirtulle, Rajamäen tehtaiden tuotantoinsinööri, DI Veikko Ollilainen – myöhemmin useiden tunnettujen tuotteiden, mm. Hehkuviinin ja Vineton kehittäjä – ryhtyi toimeen ja kehitti pirtun korvaajaksi Karhuviinan. Se oli sulfiittispriipohjainen 40-prosenttinen viina, joka maustettiin kuminalla ja anisöljyllä niin että se maistui yhtä väkevältä kuin pirtu. Keino myös tepsi: parin vuoden kuluttua Karhuviinan julkistamisesta todettiin, että juoma oli tehtävänsä tehnyt ja se poistettiin valikoimasta. Tilalle tuli Pöytäviina.[10][11]

1970-luvun alussa Karhuviinasta tehtiin laimennettu versio, mutta kokeilu loppui lyhyeen: uuden kuluttajapolven maku oli jo muuttunut.[10] Hiivanvalmistuksessa ylhäältä avoimet teräslevystä tehdyt viljelysäiliöt korvattiin hiukan myöhemmin suuremmilla umpinaisilla ruostumattomasta teräksestä tehdyillä säiliöillä.[12]

Suuri uudistus oli kun viinaa alettiin 1930-luvulla pakata kierrekapselilla varustettuihin pulloihin, joihin ilmestyi nopeasti teksti Alko – Rajamäki. Kapselit ostettiin sotaan asti Englannista, mutta sotien jälkeen lisenssin osti ja kapseleita alkoi valmistaa G W Sohlberg Oy. GWS:n tehdasmuseossa ovat muistomerkkeinä kultainen sekä platinainen kapseli, 750 miljoonan ja miljardn Alkolle valmistetun kapselin kunniaksi.[13]

1960-luvulla koko alkoholitehdas rakennettiin alusta loppuun uudelleen, ja tuotannon tehokkuus parani oleellisesti.

Tehdasyhteisö kasvaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tohtori Juslinin ajan sosiaalinen henki eli ja voi hyvin: tehdasyhdyskunta kasvoi ja uusia työsuhdeasuntoja valmistui runsaasti. Vuonna 1938 tehdas rakennutti silloisen Nurmijärven kirkkoherran, rovasti Kosti Kankaisen aloitteesta rautatieaseman viereen arkkitehti Erkki Huttusen piirtämän luterilaisen kirkon. Rakennus edustaa omaleimaista funktionalismin leimaamaa uusklassista tyyliä ja on erittäin kiinnostava näyte kahtakin tyylisuuntaa noudattaneen arkkitehdin töistä. Kirkon vihki vuonna 1938 Tampereen piispa Aleksi Lehtonen, ja hänen poikansa, Helsingin piispa Samuel Lehtonen puolestaan vihki kirkon uudelleen vuonna 1988 vuoden kestäneen peruskorjauksen jälkeen.[14]

Yhtiö maksoi papin palkan alkuaikoina, mutta kun virka vakinaistettiin, seurakunta maksoi puolet papin palkasta ja kanttori-urkurin palkan, kun taas suntion ja muun henkilökunnan palkkasi tehdas. Kirkko oli vuoteen 1985 saakka tehtaan hoidossa, kunnes se lopulta lahjoitettiin Nurmijärven seurakunnalle. Luovutusta ehdotettiin aiemminkin, mutta se kaatui isännöitsijä Ahti Suomalaisen vastustukseen. [14]

Vuoden 1939 ylimääräiset sotaharjoitukset ja sittemmin talvisota veivät huomattavan osan Rajamäen tehtaiden työväestä. Lähes kaikki työntekijät sijoitettiin JR 12 -rykmenttiin, kuten muutkin nurmijärveläiset. Työntekijöiden vähyydestä johtuen esimerkiksi pullotuskoneita jäi useitakin seisomaan. Anniskelun rajoitukset tosin vähensivät kysyntää niin paljon, että toimitukset pystyttiin hoitamaan yhdellä pullotuskoneistolla, ainoalla joka pystyttiin pitämään käynnissä.

Sotatarviketuotannon aloittaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeija osti Alkolta talvisodan alussa suuren määrän tyhjiä puolen litran viinapulloja kierrekapseleineen ja kuljetuslaatikoineen, joista tehtiin polttopulloja. Pullojen täyttäminen käsin oli kuitenkin hidasta. Kun asiantila tuli Alkon keskusvaraston päällikön Matti Inkisen tietoon, hän ehdotti puolustusministeri Niukkaselle, että polttopulloja voitaisiin täyttää automaattisesti toimettomina seisovilla Rajamäen pullotuskoneilla. Tuotanto aloitettiinkin pikavauhtia byrokratiasta välittämättä. Pulloihin omasta takaa kehitetty paloneste, Molotovin cocktail, koostui jätespriin, petrolin ja tervan seoksesta. Rajamäen tehtailla valmistettiin talvisodan aikana yhteensä yli 450 000 polttopulloa.

Pommitukset ja kaatuneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana kirkon korkea torni naamioitiin peittämällä se ja kirkon katto kauttaaltaan kuusennäreillä, koska pelättiin tornin olevan liian hyvä maamerkki pommittajille. Sotilasjohdosta tuli jopa ehdotus tornin kaatamisesta, minkä pääjohtaja Ingman ja paikallispuolustus kuitenkin torjuivat.[14]

Toinen Rajamäen tykkitorneista.
Rajamäen sankarihauta.
Talvisodan jälkeen annettu marsalkka Mannerheimin päiväkäsky, jossa hän kiittää Suomen teollisuuden uhrautuvaisuutta sota-aikana.

Kiireessä ensimmäisiin Rajamäellä täytettyihin polttopulloihin jäi yhtiön kapseli, joten Neuvostoliiton puna-armeijan ilmavoimat sai selville polttopullojen tuotantopaikan. Ilman polttopullotuotantoakin Rajamäen laitokset – Suomen ainoa puhdastislaamo ja maan suurin hiivatehdas – olisivat olleet tärkeä kohde, ja alueelle kohdistettiinkin useita pommituksia. Juuri ennen talvisotaa alueella olevalle mäelle rakennettiin ilmatorjuntatykeille kaksi teräsbetonirakenteista tykkitornia.[15]

Tehtaiden alueelle putosi talvisodassa kaikkiaan 268 pommia, joista suurin osa meni ohi. Vaikka ikkunoita särkyi paljon, ei henkilötappioita tai tuotantopysähdyksiä tullut. Kolme Rajamäkeen tarkoitettua miinapommia putosi noin viiden kilometrin päähän Kiljavan parantolan alueelle: yksi pääportaikon katolle ja kaksi pihalle aivan leikkausosaston viereen pihalle. Vauriot jäivät kuitenkin pintapuolisiksi. Pommikuopat maisemoitiin sodan jälkeen muistomerkeiksi. Rajamäen tehdasmuseossa on alueelle pudonneen, suutariksi jääneen palopommin kuoret. Jatkosodan ajan Rajamäki sai olla pommituksilta rauhassa.

Talvisodassa Rajamäen tehtaalaisista kaatui kaikkiaan 31 henkeä Summassa ja Viipurinlahdella. Suurimman uhrinsa antaneiden muistoksi yhtiö hankki kirkon pihaan arkkitehti Huttusen suunnitteleman ja kuvanveistäjä Yrjö Liipolan mustasta graniitista veistämän sankaripatsaan. Samasta kivestä luotiin myös paikalle haudattujen muistolaatat. Muistomerkki paljastettiin kaatuneiden muistopäivänä toukokuussa 1951, ja paljastuspuheen piti Alkon pääjohtaja jääkärieversti Toivo Veistaro.

Uuteen nousuun sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen tehtaaseen 1930-luvulla olennaisesti liittyneet Suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosastot lakkautettiin. Sotakorvauksia maksettaessa Alko jäi yhtenä harvoista tuotantolaitoksista miltei kokonaan niiden ulkopuolelle, sillä suomalaista alkoholia ei kelpuutettu sotakorvaustavaran joukkoon. Ruokapulan johdosta esiintyi pulaa myös alkoholin raaka-aineista mäskistä, viljasta, perunoista ja melassista, mutta koska perunapolttimoon sopi myös ihmisravinnoksi kelpaamaton paleltunutkin peruna, asia ei lopultakaan ollut kovin hankala.

Etikkapulloiksi valittiin sileäsuiset litran pullot, joita viinatehdas ei enää käyttänyt. Vasta 1950-luvulla sotakorvauskauden jälkeen etikka sai oman kierrekapselilla varustetun puolen litran pullonsa asiallisine etiketteineen, ja 1970-luvun taitteessa muovi syrjäytti lasin pullon materiaalina, joidenkin mallien saadessa kansainvälisiäkin muotoilupalkintoja.

Uusi raakavesilähde

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla laitoksen 75-vuotisjuhlia valmisteltaessa alkuperäinen lähde poistettiin käytöstä veden huonontuneen laadun vuoksi. Siirryttiin käyttämään porakaivoja. Tarkoitusta varten ostettiin Solttilan tilat, joilla pohjavesien varjelemista silmällä pitäen siirryttiin karjattomaan maatalouteen. Suuremman tilan päärakennus muutettiin 1960-luvulla kokous- ja virkistystilaksi, jota luovutettiin auliisti koulujen, partiolaisten ja yleensäkin nuorisotoiminnan käyttöön. Solttilan lisäksi ostettiin useita muita tiloja, joilta lakkautettiin karjatalous pohjavesien suojaamiseksi.

Taiteilija Eino-Ollin kommentti Rajamäen pohjavesistä; mustapukuinen sarjakuvahahmo on taiteilijan omakuva.

Alueella ollut huoltoasema lakkautettiin viranomaispäätöksellä jo 1970-luvun alussa, kun huomattiin sen vaarantavan pohjavesiä. Huoltoaseman lakkautus herätti laajalti huomiota. Taiteilija Olavi Hurmerinta, nimimerkki Eino-Olli, piirsi tapauksesta pilapiirroksen APU-lehteen: hän pilaili rankasti sitä, etteivät suomalaiset miehet yleensä välitä vesien saastumisesta – mutta ”kun huoltoasema uhkasi viinatehtaan vesiä Rajamäellä, niin johan ukot hermostuivat” [16]

Rajamäen keskustassa olleet huoltoasemat saivat jatkaa, koska ne eivät olleet varsinaisella pohjavesialueella. Alkuperäinen lähde aseman lähellä maisemoitiin. Samalla entinen vanha tislaamo, ”Patakoppi”, muutettiin tehdasmuseoksi. Museo avattiin juhlien yhteydessä ja nykyisin se on auki elokuisin Rajamäki-päivänä.

Historiallinen lähde Rajamäellä elokuussa 2007.

Historiallinen hiivanvalmistus loppuu Rajamäellä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1995 todettiin, että hiivanvalmistus Rajamäellä ei enää kannattanut, koska koneistot alkoivat olla täyden uusimisen tarpeessa. Tämän vuoksi valmistuslisenssi myytiin uudelle yhtiölle, Suomen Hiiva Oy:lle joka rakennutti uuden entistä paljon suuremman ja tehokkaamman tehtaan Lahteen. Uusi tehdas käynnistyi vuonna 1995, ja 107 vuotta kestänyt hiivanvalmistuksen aikakausi Rajamäellä päättyi. Rajamäen tehtaat erikoistuivat alkoholin ja etikan valmistukseen.

Tehtaan merkitys paikkakunnalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiivatehdas ja myöhäisempi tuotanto oli kasvattanut vireän tehdasyhdyskunnan Rajamäelle. Tuotannon vilkastuessa vilkastui myös Rajamäen taajama. Alkon sanottiin hallinneen koko Rajamäkeä ja yhtiön asema paikkakunnalla olikin merkittävä. Erityisesti 1960-luvulla Alkon silloinen pääjohtaja Karl August Fagerholmin aikana Alko avusti merkittävästi paikkakunnan kulttuuri- ja urheiluelämää rahoittamalla esimerkiksi urheiluhalli Rajakaaren, johon kuului myös ammattitason teatterinäyttämö. Kirkkoon yhtiö lahjoitti alttarifreskon, kastemaljan, madonnankuvan ja kirkkotekstiilejä.

Yhtiö tuki myös paikallista yhteiskoulua, sen välineistöä, kokoelmia ja retkiä. Koulun peruskiven muurasi itse pääjohtaja Fagerholm. Koulun toimiessa yksityisenä kouluna yhtiön edustaja istui vakituisesti koulun omistaneen kannatusyhdistyksen johtokunnassa. Tehtävää hoiti tehtaiden konttoripäällikkö: koulun alusta kevättalveen 1970 Toivo Marttinen ja hänen eläkkeelle jäätyään peruskouluaikaan asti hänen seuraajansa Juhani Laru.

  • Eino-Olli: Strip-tiisiä : Valikoima pilapiirroksia. Jyväskylä: Gummerus, 1971.
  • Jyläskoski, Into: Pirtusota Suomemme rannoilla. Helsinki: Akateeminen kustannusliike, 1976. ISBN 951-9023-26-7
  • Kauppila, Olli: Rajamäen tehtaat 1888–1988 : 100-vuotiskirja. Helsinki: Alko, 1988. ISBN 951-8913-06-4
  • Siltanen, Keijo (toim.): Nurmijärveläiset isänmaan asialla : veteraanimatrikkeli. Nurmijärvi: Nurmijärven veteraanimatrikkelitoimikunta, 2003. ISBN 952-91-5619-7
  • Vehviläinen, Olli: Rajamäen tehtaat 1888–1963. Helsinki: Rajamäen tehtaat, 1963.
  • Rajamäen tehdasmuseo
  • Resiina-lehdet 5/87 ja 4/99lähde tarkemmin?
  • Eduskunnan pöytäkirjat, Suomen Kansallisarkistolähde tarkemmin?
  • Rajamäen yhteiskoulun vuosikertomukset 1964–1970
  1. Klaukkalan alueportaali[vanhentunut linkki]
  2. Olli Vehviläinen: Rajamäen tehtaat 1888–1963, luku Tehtaan perustaminen
  3. Rajamäen tehdasmuseo, vuoden 1968 esite
  4. Olli Kauppila: Alkon säiliövaunut, RESIINA 5/87, s. 16–18
  5. Olli Kauppila: Alkon säiliövaunut, Resiina-lehti 5/87, s. 18
  6. RESIINA 4/99, sivu 31
  7. Havukainen, Antti: Viimeinen juna Rajamäen tehtaan raiteilla vaunut.org. 23.11.2012. MRY & SRHS. Viitattu 3.11.2015.
  8. a b Olli Vehviläinen: Rajamäen tehtaat 1888–1963, luku Valtion Alkoholiliikkeen aika
  9. Vehviläinen: Rajamäen tehtaat 1888–1963, luku Alkon aika
  10. a b Viikkosanomat 18/1971
  11. Ollilainen kertoo yhtiön historiassa, että Karhun tultua kauppoihin häntä vastaan oli tullut kadulla Karhuviinapulloa heilutellut juopunut joka kehui täyttä kurkkua valtion kerrankin tehneen loistavaa viinaa – ja naureskeli että eipä moni insinööri ole saanut noin välitöntä myönteistä palautetta työstään.
  12. Kauppila: Rajamäen tehtaat 1888–1988
  13. Rajamäen tehdasmuseo
  14. a b c Olli Kauppila: Rajamäen tehtaat 1888–1988; 100-vuotisjuhlakirja
  15. Tykit – neljä 40 mm Bofors-ilmatorjuntakanuunaa – torneihin saatiin vasta sodan puhjettua 17. joulukuuta 1939, vaikka tilaus oli tehty jo huhtikuussa. Tykkipatterin (51. Kev.It.Ptri) päällikkönä toimi koko sotien ajan tehtaiden konttoripäällikkö, reservin luutnantti Toivo Marttinen. Kaksi tykeistä oli asemissa lähes koko sodan ajan; toinen pari siirrettiin muualle. Helmikuussa 1944 kaikki tykit siirrettiin Riihimäelle, josta kaksi palasi Rajamäelle sodan päätyttyä 4. syyskuuta 1944. Toista jaosta eli kahta tykkiä siirreltiin moneenkin eri paikkaan ennen sotien loppua. Viimeksi ne olivat Loviisassa. Rajamäelle palanneet kaksi tykkiä laitettiin myöhemmin syksyllä 1944 varastointikuntoon. Sellaisina ne olivat kun valvontakomission edustajat kävivät tehtailla tarkastuskäynnillä, jolloin vanhentuneet tykit eivät kiinnostaneet venäläisiä millään tavoin. Tykit luovutettiin Puolustusvoimille, ja luovutuskirjat toimitettiin Tuusulan Sotilaspiirin Esikunnalle 11. joulukuuta 1944. Tykit lähtivät vielä ennen vuoden loppua muualle, jonka jälkeen ne kiertelivät vielä lähes puoli vuosisataa eri paikoissa koulutuskäytössä – viimeksi Kuuskajaskarin linnakkeella Raumalla. Kun Kuuskajaskarin linnake poistettiin koulutuskäytöstä 1990-luvun alussa, siellä olleet kaksi Rajamäen tehtaiden sodanaikaista ilmatorjuntatykkiä palautettiin Alkolle 9. kesäkuuta 1992. Toista niistä säilytetään tehdasmuseon pohjakerroksessa, toinen on varastossa.
  16. Eino-Olli: Strip-tiisiä, 1971

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]