Hietakaunokki
Hietakaunokki | |
---|---|
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Kasvit Plantae |
Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
Lahko: | Asterales |
Heimo: | Asterikasvit Asteraceae |
Alaheimo: | Carduoideae |
Suku: | Kaunokit Centaurea |
Laji: | stoebe |
Kaksiosainen nimi | |
Centaurea stoebe |
|
Synonyymit | |
|
|
Alalajeja | |
|
|
Katso myös | |
Hietakaunokki eli reininkaunokki (Centaurea stoebe) on asterikasvien (Asteraceae) heimoon, kaunokkien (Centaurea) sukuun kuuluva kasvilaji. Se on kaksivuotinen ja muistuttaa paljolti ketokaunokkia (Centaurea scabiosa), josta hietakaunokin erottaa mykeröiden koon, kukkien värin ja kehtosuomujen värin perusteella[1].
Hietakaunokki kasvaa noin metrinkorkuiseksi ja sen varsi on runsashaarainen. Hietakaunokin lehdet ovat muodoltaan pariosaiset, syvään hyvin kapeiksi liuskoiksi liuskoittuneet. Hietakaunokin kukinto on monesta mykeröstä koostuva mykeröstö, jossa yksittäiset mykeröt ovat noin 2 cm leveitä. Mykeröiden kukat ovat väriltään aniliininpunaisia tai violetinpunaisia ja laitakukat ovat neuvottomia sekä kehräkukkia suurempia. Kehtosuomut ovat vaaleanruskeita, viisisuonisia ja niiden kärjissä on tummanruskea karvareunus. Hietakaunokin hedelmä on vaaleanruskea ja haivenellinen.[1]
Hietakaunokki kasvaa hiekkaisella maaperällä sekä joutomailla ja on kotoisin Keski-Euroopasta[1]. Suomessa hietakaunokkia on tavattu vain muutaman kerran yli 50 vuotta sitten[2] ja Ruotsissa lajia tavataan harvinaisena Skånessa, Gotlannissa ja Öölannissa[1]. Ruotsissa hietakaunokki on tavattu ensimmäisen kerran vuonna 1909 Skånessa[1].
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Arne A. Anderberg: Den virtuella floran: Sandklint (Centaurea stoebe) Den virtuella floran. 1999. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 29.9.2017. (ruotsiksi)
- ↑ Raino Lampinen & Tapani Lahti: Kasviatlas 2016: Reininkaunokki (Centaurea stoebe) Kasviatlas. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 29.9.2017.