Herkules ja rakkauden kuningatar

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Herkules ja rakkauden kuningatar
Gli amori di Ercole
Elokuvan ranskalainen mainosjuliste.
Elokuvan ranskalainen mainosjuliste.
Ohjaaja Carlo Ludovico Bragaglia
Käsikirjoittaja Alessandro Continenza, Luciano Doria
Tuottaja Alberto Manca, Alberto Salvatori
Säveltäjä Carlo Innocenzi
Kuvaaja Enzo Serafin
Leikkaaja Renato Cinquini
Tuotantosuunnittelija Alberto Boccianti
Pukusuunnittelija Dario Cecchi
Lavastaja Alberto Boccidanti
Pääosat Mickey Hargitay, Jayne Mansfield, Massimo Serato
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia, Ranska
Tuotantoyhtiö Grandi Schermi Italiani, Contact Organisation, Paris International Productions
Levittäjä Netflix
Ensi-ilta 19. elokuuta 1960 (Italia)
27. kesäkuuta 1975 (Suomi)
Kesto 102 min. (Italia)
Alkuperäiskieli italia
Tuotto 547 553 589 liiraa (Italia)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
DBCult

Herkules ja rakkauden kuningatar (ital. Gli amori di Ercole, ransk. Les amours d’Hercule, ”Herkuleen rakkaudet”) on vuonna 1960 valmistunut italialais-ranskalainen seikkailuelokuva. Tyylilajiltaan mytologia-aiheista peplumia edustavan elokuvan on ohjannut Carlo Ludovico Bragaglia. Sen pääosia esittävät yhdysvaltalainen Jayne Mansfield ja tämän kehonrakentaja-aviomies Mickey Hargitay.

Herkules lähtee Oikhaliaan kostaakseen hänen vaimonsa murhanneelle kuningas Eurytokselle. Kuningas on sillä välin surmattu, mutta hänen tyttärensä kuningatar Deianeira tarjoutuu Herkuleen uhriksi. Herkules luopuu kostosta ja rakastuu Deianeiraan. Kuningattaren vallanhimoinen neuvonantaja Likos murhauttaa Deianeiran kihlatun Akheloon ja syyttää murhasta Herkulesta. Herkules lähtee etsimään murhaajaa, surmaa Lernan hydran, mutta joutuu haavoittuneena amatsonien vangiksi. Amatsonien kuningatar Hippolyte viettelee Herkuleen Deianeiraksi naamioituneena. Hippolyte aikoo muuttaa Herkuleen muiden rakastajiensa tavoin kivettyneeksi puuksi, mutta amatsoni Nemea auttaa hänet pakoon. Herkules palaa Oikhaliaan, jossa Likos on kaapannut vallan ja vanginnut Deianeiran. Herkuleen johtama kansa nousee kapinaan, mutta Likos pakenee Deianeira panttivankinaan. Herkules pelastaa Deianeiran ja he palaavat yhdessä Oikhaliaan.[1][2]

Näyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Mickey Hargitay  Herkules  
 Jayne Mansfield  Deianeira  
 Massimo Serato  Likos  
 Giulio Donnini  ylipappi  
 Tina Gloriani  Hippolyte  
 Rossella Como  Elea  
 Arturo Bragaglia  Iolaos  
 Andrea Aureli  Filaret  
 René Dary  juonitteleva ministeri  
 Sandrine  Deianeiran palvelijatar  
 Olga Solbelli  Lakhesis  
 Antonio Gradoli  kaartin kapteeni  
 Cesare Fantoni  Eurytos, Deianeiran isä  
 Sergio Calò    
 Barbara Florian  Megara  
 Giovanna Galletti  oraakkeli  
 Gianni Loti  Akheloos  
 Andrea Scotti  Tamantos  
 Moira Orfei  Nemea  
 Maria Baroni  [1]  

Herkules ja rakkauden kuningatar on kuvattu Cinemascope-laajakangastekniikalla Technicolor-väreissä Rooman Cinecittàssa. Ulkokuvissa näkyvät Tor Caldaran maisemat, Monte Gelaton vesiputous ja Roomalaisen sivilisaation museo Rooman EUR:n kaupunginosassa.[3]

Suuren ennakkokohun saattelema elokuva on värikäs peplum-kliseiden kokoelma, jonka camp- ja kitsch-arvot ovat poikkeuksellisen korkeat[3][4]. Se tarjoaa runsaasti materiaalia myös tyylilajille ominaisten teemojen tarkasteluun[5]. Hargitay on Herkuleena ilmeetön ja kömpelö ja hänen povipommina tunnettu vaimonsakin esittää lähinnä vain itseään[3]. Tarinan mukaan Mansfield teki elokuvan Italiassa, koska Hollywoodin studiot kieltäytyivät antamasta pariskunnalle rooleja samoissa filmeissä[6].

Herkuleen ja rakkauden kuningattaren visuaalinen kohokohta on surrealistinen puiksi muutettujen miesten metsä[3][6]. Naurettavan kolmipäisen hydran rakentamiseen osallistui nuori Carlo Rambaldi. Elokuva muistetaan myös Moira Orfein peplum-debyyttinä.[3]

Elokuva sai Italiassa melko vaisun vastaanoton, ja vuoden 1961 loppuun mennessä se oli kerännyt vain 381 miljoonan liiran kassatulot[3]. Vuoteen 1964 mennessä tuotto oli noussut lähes 550 miljoonaan liiraan. Ranskassa Herkuleen ja rakkauden kuningattaren näki yli 1,3 miljoonaa katsojaa.[2] Vaikka elokuva oli alun perin tarkoitettu erityisesti Yhdysvaltojen markkinoille, se julkaistiin siellä vasta kuuden vuoden kuluttua valmistumisestaan[5].

  1. a b Anica: Archivio del Cinema Italiano archiviodelcinemaitaliano.it. Viitattu 30.5.2014. (italiaksi)
  2. a b DBCult Movie Database dbcult.com. Arkistoitu 16.3.2014. Viitattu 30.5.2014. (englanniksi)
  3. a b c d e f Della Casa, Steve; Giusti, Marco: Il grande libro di Ercole, s. 86–87. Roma: Centro Sperimentale di Cinematografia, Edizioni Sabinae, 2013. ISBN 978-88-98623-051
  4. Giordano, Michele: Giganti buoni: da Ercole a Piedone (e oltro) il mito dell'uomo forte nel cinema italiano, s. 49. Roma: Gremese Editore, 1998. ISBN 88-7742-183-5
  5. a b World Cinema Directory worldcinemadirectory.co.uk. Viitattu 30.5.2014. (englanniksi)
  6. a b Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult, s. 5–6. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-608-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]