Henrik VII (Saksan kuningas)

Henrik VII, Chronica regia Coloniensis 1200-luku

Henrik (VII) (saks. Heinrich VII); (1211 Sisilan kuningaskunta – 12. helmikuuta 1242 Martirano, Calabria, Sisilian kuningaskunta) oli Hohenstaufen-suvun jäsen, Sisilian kuningas vuosina 1212–1217 ja Saksan kuningas (muodollisesti Rex Romanorum eli Roomalaisten kuningas) vuosina 1222–1235 isänsä keisari Fredrik II kanssahallitsijana. Hän oli seitsemäs Saksaa hallinnut Henrik, mutta jotta vältettäisiin sekaannukset keisari Henrik VII Luxemburgilaisen kanssa, hänet on tavallisesti numeroitu Henrik VII:ksi.

Suku ja nuoruus

Henrikin vanhemmat olivat Saksan kuningas Fredrik II ja tämän ensimmäinen puoliso Aragonian prinsessa Constanza (1179–1222), joiden ainoa poika hän oli. Henrikin nuorempi velipuoli isän toisesta avioliitosta oli Konrad IV, joka seurasi tätä kuninkaana. Henrikillä oli isänsä kolmannesta avioliitosta useita sisaruspuolia, joista vain Margarete (1241–1270) eli aikuiseksi asti ja avioitui Thüringenin kreivi Albertin kanssa. Henrikillä oli lisäksi ainakin kymmenen aviotonta sisarusta isänsä lukuisista suhteista.

Vaikka Fredrik halusi tulla valituksi Saksan kuninkaaksi Welf-sukuisen kilpailijansa Otto IV:n sijasta, paavi Innocentius III kruunasi hänen vastasyntyneen poikansa Henrikin Sisilian kuninkaaksi maaliskuussa 1212. Fredrikin ja paavin välisen sopimuksen jälkeen tämä totesi, että Saksan ja Sisilian kuningaskuntia ei pitäisi yhdistää yhden hallitsijan alaisuuteen. Tästä syystä Sisilian valtakunnan sijaishallitsijana toimi Henrik äiti Constanza eikä isä Fredrik.

Paavi Innocentius III:n kuoleman jälkeen vuonna 1216 Fredrik kutsui poikansa takaisin Saksaan ja uskoi hänelle Svaabian herttuakunnan. Fredrik otti seuraavana vuonna jälleen Sisilian kuninkaan tittelin. Henrikin äiti pysyi Sisilian valtionhoitajana, nyt miehensä puolesta aina vuoteen 1220 asti. Svaabian Zähringen-sukulinjan sammuttua vuonna 1219 Henrik sai myös heidän arvonsa Burgundi-Arlesin kuningaskunnan rectorina. Arvonimi katosi, kun Henrik valittiin kuninkaaksi.

Henrikin sinetti vuodelta 1216 esittää hänet ratsailla olevana ritarina, jolla on kädessä kilpi ja lippu, jossa on kolme leopardia Hohenstaufenin vaakunasta, jotka tulivat myöhemmin tunnetuiksi Svaabian vaakunassa.

Frankfurtissa 20.– 26. huhtikuuta 1220 kokoontuneet saksalaiset ruhtinaat valitsivat Henrikin roomalaisten kuninkaaksi, jonka aikana keisari määräsi ruhtinaspiispoja suosivan Confoederatio cum principibus ecclesiasticis (”Sopimus kirkon ruhtinaiden kanssa”) lain. ”Frankfurtissa läsnä olleet pääruhtinaat olivat Mayencen, Kölnin, Trevesin ja Magdeburgin arkkipiispat, useita piispoja, Baijerin ja Brabantin herttuat, Thüringenin maakreivi, Namurin ja Badenin rajakreivit, Hollannin ja Clevesin kreivit ja Fredrikin hovin virkamiehet.” Vaali oli ollut ehtona Fredrik II:lle vuoden 1215 viidennen ristiretken toteutumiselle, koska näin selvitettiin perimysjärjestys, jos keisari kuolisi ristiretkellä. Paavi Honorius III ei tunnustanut vaalin tulosta ja riisti myös Henrikiltä tämän oikeuden Sisilian kuningaskuntaan, koska halusi edeltäjänsä tapaan estää molempien maiden yhdistymisen. Myös moni saksalaisista ruhtinaista ei tunnustanut vaalitulosta.

Fredrik II palasi Italiaan vuonna 1220, ja Henrik joutui Kölnin arkkipiispa Engelbert I:n holhoukseen. Arkkipiispa kruunasi Henrikin Saksan kuninkaaksi 8. toukokuuta 1222 Aachenin tuomiokirkossa. Henrik oli virallisesti kihloissa Přemyslid-suvun prinsessa Agnes Böömiläisen kanssa, joka oli Böömin kuningas Ottokar I:n ja Unkarin prinsessa Constanzen nuorin tytär. Arkkipiispa Engelbert suunnitteli kuitenkin avioliittoa Englannin prinsessan Isabellan (1214–1241). joka oli Juhana Maattoman ja tämän toisen puolison Angoulêmen kreivitär Isabellan toiseksi vanhin tytär. Isabellan ja Henrikin liitto ei koskaan toteutunut, mutta sen sijaan isä Fredrik avioitui 1235 Englannin Isabellan kanssa. Arkkipiispa Engelbertin murhan jälkeen vuonna 1225 Baijerin herttua Ludvig I sai Henrikin huoltajuuden. Nuori kuningas oli enimmäkseen keisarillisten ministeriaalien eli alempiaatelisten hoviin sidottujen virkamiesten kuten Konrad von Winterstettenin huostassa. He toimivat myös Svaabian herttuakunnan hallintoviranomaisina. Tällä välin Henrikin ja Böömin prinsessa Agneksen kihlaus purettiin.

Avioliitto ja jälkeläiset

Henrik avioitui isänsä määräyksestä Nürnbergissä 29. marraskuuta 1225 häntä seitsemän vuotta vanhemman Itävallan herttuatar Margarete von Babenbergin (noin 1204–1266) kanssa. Tämä oli Itävallan herttua Leopold VI:n ja bysanttilaisen prinsessa Theodora Angeluksen vanhin tytär. Margarete kruunattiin 23. maaliskuuta 1227 Saksan kuningattareksi Aachenin tuomiokirkossa. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa, Heinrich (syntyi 1228–1234) ja Friedrich (syntyi 1229–1235), jotka molemmat kuolivat jo pienenä. Henrikin kuoleman jälkeen leskikuningatar Margarete avioitui helmikuussa 1252 Böömin kuningas Ottokar II:n kanssa.

Persoona

Henrik näyttää olleen vilkas ja sivistynyt hallitsija jonka hovissa oli monia minnelaulajia. On mahdollista, että hän kirjoitti itse minnelauluja eli ritarillista rakkausrunoutta. Hän oli fyysisesti vankkarakenteinen, vaikkakin ontuva polvivamman vuoksi, ja noin 166 cm pitkä.

Täysi-ikäisyys ja kapina isää vastaan

Kuningas Henrik vastaanottaa kunnianosoituksen Würzburgissa vuonna 1234, Lorenz Friesin 1500-luvun Piispan kronikasta

Vuonna 1228 hänellä oli riitaa Baijerin herttua Ludvigin kanssa, jota epäiltiin paavi Gregorius IX:n kanssa juonesta keisari Fredrik II:ta vastaan. Saman vuoden joulun aikaan Henrik otti vallan itselleen, pakotti Ludvigin alistumaan ja kääntyi sitten Straßburgin piispaa vastaan. Saksan ruhtinaat, jotka olivat suuttuneet hänen valtakunnankaupunki politiikastaan, pakottivat Henrikin antamaan Wormsissa 1. toukokuuta 1231 kaupunkeja vastaan suunnatun Statutum in favorem principumin, ja valituksillaan käänsivät Fredrik II:n poikaansa vastaan. Keisari oli riippuvainen ruhtinaiden tuesta paavin vastaisen politiikkansa vuoksi. Muita seikkoja jotka lisäsivät isän ja pojan välistä eripuraa oli se, että Fredrik kumosi useita Henrikin alaikäisenä määräämiä säädöksiä vähentääkseen tämän valtaa. Keisarin sitkeästä vihollisesta Svaabian kreivi Egeno von Urachista tuli Henrikin tärkein neuvonantaja.

Vuonna 1232 Fredrik sai aikaan sovinnon paavi Gregorius IX:n kanssa, vahvisti Statutum in favorem principumin ("Prinssien perussääntö") vuodelta 1231, joka on yksi tärkeimmistä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan oikeuslähteistä Saksan alueella ja sai Henrikin vannomaan hänelle tottelevaisuuttaan Cividalessa. Samana vuonna Henrik uudisti Hohenstaufen-suvun ja Ranskan Kapeting-suvun välisen liiton. Seuraavana vuonna hän joutui konfliktiin Wittelsbach-suvun kanssa ja kukisti Baijerin Otto II:n, Baijerin herttua Ludvigin pojan. Peläten saksalaisten ruhtinaiden tyytymättömyyttä Fredrik vaati kaikkien panttivankien vapauttamista. Vuonna 1233/1234 Henrik suututti isänsä uudelleen, puuttuessaan joihinkin inkvisition toimenpiteisiin, erityisesti Bremenin arkkipiispan ristiretkeen Stedingenin kapinallisia talonpoikia vastaan. Paavi Gregorius IX, joka oli valtuuttanut ristiretken, asetti Henrikin kirkonkiroukseen. Keisari Fredrik julisti poikansa lainsuojattomaksi 5. heinäkuuta 1234 ja ilmoitti palaavansa Saksaan.

Henrik kapinoi vastaan ja muodosti syyskuussa liiton useiden saksalaisten piispojen ja svaabilaisten aatelisten kanssa. Jatkoneuvottelut Ranskan kuningas Ludvig IX:n ja Lombardian liiton kanssa kuitenkin epäonnistuivat. Ruhtinaat omaksuivat odottavan asenteen, kun taas Henrikin joukot juuttuvat taisteluihin Hohenlohe-suvun ylimysten, Badenin rajakreivi Hermann V:n ja Wormsin kaupungin kanssa. Saavuttuaan Saksaan keisari Fredrik sai pian suuren suosion. Kun molemmat osapuolet tapasivat Svaabiassa, Henrik pakotettiin alistumaan isälleen 2. heinäkuuta 1235 Wimpfenin linnassa, useimpien kannattajiensa hylkäämänä. Fredrik II ja ruhtinaat kävivät oikeutta Henrikiä vastaan 4. heinäkuuta 1235 Wormsissa ja syrjäyttivät hänet. Hänen pojiltaan sekä häneltä itseltään riistettiin perintö. Henrikin nuorempi veli Konrad sai sen sijaan Svaabian herttuan arvon ja valittiin myös Saksan eli Roomalaisten kuninkaaksi.

Henrikin liittolaiset enimmäkseen armahdettiin. Fredrik II:n ja Henrikin väliset erimielisyydet heikensivät kuninkaan valtaa, joten Fredrik joutui muun muassa hyväksymään Mainzissa 25. elokuuta 1235 ensimmäisen maanrauhaa koskevan lain (saks. Landfriedensgesetz) ja uudisti regaalit eli kuninkaan valtaa symbolisoivat esineet.

Vankeus ja kuolema

Henrikin kuolema, 1400-luvun alun maalaus

Henrikiä pidettiin vankina eri paikoissa, ensin Heidelbergissä ja Alerheimin linnassa, sen jälkeen Apuliassa ja Rocca San Felicessä Campaniassa. Hänen eristämisensä saattoi olla yhtä paljon hänen terveytensä kuin kapinallisuutensakin sanelema. Hänen luurangostaan vuosina 1998–1999 tehty analyysi on osoittanut, että Henrik VII kärsi viimeisinä vuosinaan pitkälle edenneestä spitaalista. Tämä oli kenties todellinen syy, joka esti keisari Fredrik II:sta antamasta pojalleen anteeksi. Spitaalia näet pidettiin keskiaikana Jumalan antamana rangaistuksena ihmisen synneistä.

Henrik VII kuoli mahdollisesti 12. helmikuuta, muiden lähteiden mukaan 10. helmikuuta 1242 Martiranon lähellä Calabriassa pudottuaan ratsunsa selästä, kun häntä siirrettiin Nicastrosta. Jotkut kroonikot kertoivat, että kyseessä oli itsemurhayritys. Isä Fredrik II antoi haudata hänet kuninkaallisin kunnianosoituksin Cosenzan katedraaliin, antiikin Rooman aikaisessa sarkofagissa.

Perintö

Friedrich, Henrik (VII:n) ainoa elossa oleva poika, nimettiin isoisä Fredrik II:n testamentissa vuonna 1250, jossa keisari antoi hänelle Itävallan herttuakunnan, Steiermarkin markiisikunnan ja 10 000 unciaa. Hänen kuolemansa vuonna 1251 kirjasi kronikoitsija, kartografi ja käsikirjoitusten kuvittaja Matteus Pariisilainen (lat. Matthæus Parisiensis, n. 1200–1259), englantilainen benediktiinimunkki, joka väitti, että sekä Henrik että hänen vanhempi veljensä oli myrkytetty (veneno interfecit).

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoiden joukossa Henrik (VII) on järjestysnumeroitu vain suluissa, koska hän ei ollut itsenäinen kuningas. Häntä ei pidä sekoittaa myöhempään keisari Henrik VII:een, joka itse asiassa hallitsi keisarikuntaa vuodesta 1308 eteenpäin. Pitkään isänsä varjossa olleen ja halveksitun "suluissa olevan Henrikin" Hohenstaufen-politiikan suhteen ovat useat historioitsijat kuten Hansmartin Schwarzmaier 2000-luvulla omaksuneet positiivisemman näkemyksen.

Aiheesta muualla

• Fornaciari, Gino:, Henrik VII:n (1211–1242), Fredrik II:n pojan ja Saksan kuninkaan spitaali .
• Heinrich VII. (deutscher König) - Allgemeine Deutsche Biographie
• Heinrich (VII.) - Deutsche Biographie
• Schwarzmaier, Hansmartin: Der vergessene König Kaiser Friedrich 11.und sein Sohn. Teoksessa: Adel und Königtum im mittelalterlichen Schwaben. Festschrift für Thomas Zotz zum 65. Geburtstag Herausgegeben von Andreas Bihrer, Mathias Kälble und Heinz Krieg. W. KOHLHAMMER VERLAG, Stuttgart 2009.