Helmikuun vallankumouksen upseerisurmat Helsingissä
Helmikuun vallankumouksen upseerisurmat olivat vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen aikana Helsingissä tapahtunut surmien sarja. Kapinaan nousseet Venäjän Itämeren-laivaston matruusit sekä eräiden maavoimien yksiköiden sotilaat surmasivat pääasiassa 16. ja 17. maaliskuuta 1917 eri arvioiden mukaan noin 50–100 upseeria, joukossa useita kenraaleja ja amiraaleja. Helsingin upseerisurmat järkyttivät suomalaisia ja muuttivat monien käsityksen Suomeen sijoitetuista venäläisistä sotajoukoista aiempaa kielteisemmäksi.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helmikuun vallankumouksen aikana laajamittaista upseerien surmaamista ei tapahtunut juurikaan vallankumouksen keskuksessa Pietarissa, mutta väkivaltaisuudet ryöstäytyivät Kronstadtin laivastotukikohdassa 14. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) ja Itämeren-laivaston komentopaikassa Helsingissä kaksi päivää myöhemmin. Vallankumouksen puhjettua Viaporin linnoitus ja koko Helsingin ympäristö oli 12. maaliskuuta julistettu piiritystilaan, matruuseja yritettiin estää poistumasta aluksista ja laivaston johto yritti kontrolloida tiedonkulkua. Kapinointi levisi 15. maaliskuuta Tallinnaan sijoitettuihin laivaston yksiköihin.[1]
Itämeren-laivaston komentaja, vara-amiraali Adrian Nepenin ilmoitti aamulla 16. maaliskuuta laivojen päälliköille keisari Nikolai II:n luopuneen edellisenä päivänä kruunusta veljensä, suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitšin hyväksi, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin Pietarista tulleessa sähkeessä kiellettiin kruunustaluopumismanifestin julkistaminen. Nepeninin yritykset noudattaa tätä määräystä tulkittiin miehistön keskuudessa siten, että hän yritti salata tietoja vallankumouksesta suojellakseen vanhaa järjestelmää, vaikka todellisuudessa hän oli jo asettunut avoimesti uuden hallituksen puolelle.[1][2] Samaan aikaan Pietarista Helsinkiin palanneet lomalaiset levittivät tietoja vallankumouksesta miehistön keskuuteen, ja miehet alkoivat pelätä, että heitä yritettäisiin käyttää vallankumouksen kukistamiseen.[3]
Matruusit vihasivat Nepeniniä, sillä hän oli komentajana pitänyt ankaraa kuria rangaistusten avulla ja muun muassa kierrellyt kaupungilla paljastamassa sotilaita, jotka eivät tervehtineet vastaan tulevia upseereita ohjesäännön mukaisesti.[2]
Sotilaskapina ja upseerisurmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapina alkoi 16. maaliskuuta kello 19 jälkeen illalla linjalaiva Andrei Pervozvannyilla, jossa miehistö ampui vahtiupseerin tämän yritettyä estää heitä viestimästä lipuin muiden alusten miehistöjen kanssa. Aluksessa toisensa jälkeen matruusit nostivat mastoihin punaiset lyhdyt vallankumouksen merkiksi ja alkoivat pian vangita sekä joissain tapauksissa ampua omia upseereitaan.[1] Andrei Pervozvannyin miehistö ampui muun muassa 2. linjalaivaprikaatin komentajan, kontra-amiraali Arkadi Nebolsinin tämän ollessa lähdössä alukselta tai saapumassa sinne.[3][4] Eräitä upseereja kerrottiin myös nuijitun kuoliaiksi moukareilla tai upotetun elävinä avantoihin painot jaloissa. Muistelmateoksissa on kuvailtu vielä julmempiakin surmatapoja.[1][3]
Kapinointi levisi nopeasti Viaporin varuskuntaan ja Helsingin alueelle sijoitettuihin maavoimien yksiköihin.[1] Upseereita saatettiin ampua sattumanvaraisesti kadulla, jos he eivät suostuneet kiinnittämään rintaansa vallankumouksen tunnuksena käytettyä punaista nauhaa. Kaupungilla kierrelleet sotilaat ampuivat myös pari kenraalikuvernöörinkanslian venäläistä virkamiestä. Helsingin poliisimestari Hjalmar Bruno Walmqvist haavoittui yhdessä ammuskelussa lievästi. Varmistaakseen oman turvallisuutensa monet helsinkiläiset alkoivat pitää punaista nauhaa esillä kaupungilla liikkuessaan.[3]
Nepenin pyysi sähkeitse uutta väliaikaista hallitusta lähettämään edustajansa Helsinkiin rauhoittamaan mielialoja. Hän sai tilanteen hetkeksi asettumaan järjestämällä 16. ja 17. maaliskuuta välisenä yönä lippulaivallaan Kretšetillä kokouksen ja luetuttamalla siellä matruusien edustajille oikeusministeri Aleksandr Kerenskin sähkeen, jossa vakuutettiin Nepeninin tukevan uutta hallintoa. Seuraavana aamuna miehistö ilmoitti kuitenkin päättäneensä erottaa Nepeninin ja valinneensa hänen tilalleen miinapuolustuksen päällikön, vara-amiraali Andrei Maksimovin.[3] Väliaikainen hallitus vahvisti nimityksen.[2]
Vallankumoukselliset sotilaat ja matruusit järjestivät 17. maaliskuuta Rautatientorilla suuren joukkomielenosoituksen samalla kun he odottivat uuden Suomen-asiain komissaarin Fjodor Roditševin ja Pietarin neuvoston edustajan Matvei Skobelevin saapuvan junalla Pietarista.[1] Kun merisotilaat olivat saattamassa Nepeniniä tapahtumaan, tuntematon matruusiksi pukeutunut mies ampui hänet sotasataman portilla Katajanokan upseerikerhon edessä. Myös itse Rautatientorin mielenosoituksessa puhkesi ammuskelua, jolloin muun muassa 128. jalkaväkidivisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Pjotr Tihonovitš ja hänen vt. esikuntapäällikkönsä, kenraalimajuri Mikael von Kothen ammuttiin autoonsa von Kothenin kieltäydyttyä luovuttamasta asettaan.[1][3][4] Nepeninin surmasta kuultuaan hänen seuraajansa Maksimov julisti Helsingin piiritystilan kumotuksi.[1] Helsinkiin saavuttuaan Roditšev ja Skobelev onnistuivat rauhoittamaan tilanteen. Matruusit pyysivät heitä lähettämään Pietarista uusia upseereita, koska edelliset oli ”vahingossa” surmattu.[2] Väkivaltaisuudet eivät loppuneet vielä kokonaan, vaan jatkuivat 21. maaliskuuta saakka.[3]
Arviot Helsingissä surmattujen upseerien ja aliupseerien määrästä ovat vaihdelleet 40:n ja 100:n välillä. Lisäksi surmattiin muutamia miehistöönkin kuuluneita.[1][3] Pari vangittua upseeria teki ilmeisesti itsemurhan. Jotkut venäläiset väittivät myöhemmin Helsingin upseerisurmia matruuseiksi naamioituneiden saksalaisten agenttien tai bolševikkien teoiksi, mutta kumpaakaan väitettä ei ole pidetty kovin uskottavana.[3] Korkea-arvoisimmat surmatut olivat vara-amiraali Nepenin, kontra-amiraali Nebolsin, kenraaliluutnantti Tihonovitš, kenraalimajuri von Kothen ja Viaporin sotasataman päällikkö, kenraaliluutnantti Veniamin Protopopov.[1] Surmattuja on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, Taivallahden sotilashautausmaalle ja Malmin hautausmaalle.[3]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän Itämeren-laivasto menetti parissa päivässä noin kymmenesosan upseereistaan, minkä arveltiin heikentäneen huomattavasti sen taistelukykyä. Suomalaisissa ja varsinkin Helsingin porvarillisissa piireissä tapahtuma ruokki venäläisvastaisuutta ja epäluuloa koko vallankumousta kohtaan.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Upseerien uimakoulu (Viipurin upseerisurmat syyskuussa 1917)
- Svoboda
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 (Internet Archive) Viitattu 4.12.2016.
- ↑ a b c d Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 18–22. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
- ↑ a b c d e f g h i j k Kristiina Kalleinen: Helsingin upseerisurmat maaliskuussa 1917, s. 149–176 teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914–22 – Osa 1. Sotatapahtumat 1914–22 (toim. Lars Westerlund). Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 2004.
- ↑ a b Harry Halén: Venäjän vallankumouksessa Helsingissä murhatut (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 4.12.2016.