Helluntaiherätys Euroopassa

Kartta Helluntailaisten ja karismaattisten liikkeiden suhteellisesta kannatuksesta Euroopassa.

  10 - 13%

  8 - 10%

  6 - 8%

  4 - 6%

  2 - 4%

  0 - 2%

Eurooppalainen helluntaiherätys kehittyi alueella, jota on perinteisesti pidetty kristinuskon ydinalueena. Se kehittyi kuitenkin aikana, jota kaksi maailmansotaa oli raunioittanut. Ensimmäisen sodan päätyttyä vuonna 1918 Venäjä oli ateistisen diktatuurin käsissä ja toisen sodan päätyttyä vuonna 1945, suuri joukko perinteisesti kristittyjä maita, kuten Unkari, Tšekkoslovakia ja Romania, olivat myös Neuvostoliiton hallinnassa.

Sodan aiheuttamat tuskat ja haitat häiritsivät eurooppalaisen helluntailaisuuden kehitystä ja tämän jälkeen rautaesiripun takana valtion virastot tukahduttivat liikehdintää. Demokraattisessa ja vapaassa Länsi-Euroopassa vastarintaa kehittyi kuitenkin perinteisten kirkkojen taholta erityisesti Saksassa, mutta myös Espanjassa ja Italiassa. Lisäksi Eurooppa on osittain sotien vuoksi maallistunut tasaisesti. Kirkossakäynti oli ainakin Isossa-Britanniassa huipussaan 1950-luvun alussa.

Sotien, vakiintuneiden kirkkojen vastustuksen ja maallistumisen yhdistelmä selittää osaltaan Eurooppalaisen helluntailaisuuden suhteellista heikkoutta verrattuna Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Vuonna 2000 D.B. Barrett ja T.M. Johnson arvioivat, että Euroopassa on yhteensä yli 37 miljoonaa helluntailaista, karismaattista tai uuskarismaattista liikettä edustavaa kristittyä. Näistä noin 8 prosenttia, eli noin 3 miljoonaa kuuluu juuri klassiseen helluntaiherätykseen. Euroopan suhteellisesti vahvimpia maita helluntaiherätyksen piirissä ovat Romania, Ruotsi, Suomi, Norja ja Bulgaria, joissa yli prosentti väestöstä kuuluu helluntailaisiin kirkkokuntiin. Lukumäärällisesti suurimmat helluntaiyhteisöt ovat Romaniassa, Venäjällä, Ukrainassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa.

Historia

Helluntailaisuus otettiin lämpimimmin vastaan maissa, joissa uskonnonvapaudella oli vahvat perinteet. Tällaisissa maissa oli jo itsenäisiä baptistisia tai metodistisia kirkkoja. Vakiintuneet kirkot, jotka saivat tukea verotuksesta tai joilla oli vahvat siteet valtioon, vastustivat yleensä helluntalaisuutta. Itsenäiset kirkot olivat vahviten edustettuina Pohjoismaissa ja Isossa-Britanniassa.

Thomas Ball Barrattin joulukuussa 1906 Oslossa aloittamia kokouksia pidetään usein ensimmäisinä helluntaikokouksina Euroopassa ja Barrattin palvelutyötä pidetään eurooppalaisen helluntailaisuuden syntynä. Barratt oli kuullut Azusa-kadun herätyksestä rahankeräysmatkalla Yhdysvalloissa. Osloon paluun jälkeen herätyskokoukset seurasivat hänen palvelutehtäväänsä. Seuraavien vuosien aikana Barratt matkusti Isoon-Britanniaan (1907), Tanskaan (1907), Suomeen (1911), Venäjälle (1911) ja Islantiin (1920). Vähitellen helluntaiherätys levisi myös Saksaan ja Sveitsiin.

Barratt kannatti helluntailaisten järjestäytymistä omaksi seurakunniksi, jotta herätys menestyisi, sen sijaan että olisi nähnyt helluntailaisuuden uudistusliikkeenä olemassa olevissa kirkoissa. Samanlaisen arvion esitti ruotsalianen Lewi Pethrus, joka liittyi helluntaiherätykseen vuonna 1907.

Myöhemmin helluntailaisuuden suhteellinen kehitys on ollut menestyksekkäämpää Itä-Euroopan maissa. Neuvostoliiton aikana suuri osa Itä-Euroopan helluntailaisista joutui sulautumaan evankelisten kanssa valtion valvomiin kirkkokuntiin. Ne, jotka kieltäytyivät, painuivat maan alle ja joutivat vainotuiksi. Berliinin muurin murtumisen jälkeen helluntailaisia ryhmiä on virrannut entisiin kommunistimaihin.

Karismaattinen liike syntyi 1950- ja 1960-luvuilla vakiintuneiden kirkkojen sisällä, ja siitä tuli vähitelleen voimakas liike. Niin sanottu uuskarismaattisuus eli helluntalaisuuden kolmas aalto oli erityisen menestyksekäs Isossa-Britanniassa, jossa kehittyi vähitellen suuri määrä itsenäisiä kirkkoja. Viime vuosikymmeninä Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta tulleet maahanmuuttajat ovat perustaneet suuren määrän siirtolaiskirkkoja. Isossa-Britanniassa tämä kehitys alkoi jo 1950-luvulla.