Heinä
 |
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Heinä on heinäkasvien tai muiden ruohovartisten kasvien korsiintunutta, kuivatettua kasvismassaa, jota käytetään pääasiassa karjan rehuksi. Heinää saadaan ennen siementen tuleentumista niitetyistä ja kuivatuista heinäkasveista tai muista ruohovartisista kasveista, kuten esimerkiksi suo- tai järvenrantaniityillä kasvavista[1] saroista.[2] Esimerkkejä heinän muusta kuin rehukäytöstä ovat heinälaatikko ja kenkäheinä.[3]
Nykyään heinää yleensä viljellään pelloilla. Aiemmin, ns. vanhassa maataloudessa heinä koottiin karjan talvirehuksi luonnon- ja puolikulttuuribiotoopeilta kuten erilaisilta kuivan ja kostean maan niityiltä, ja peltopinta-ala varattiin ihmisten omaan suoraan ravinnontuotantoon, Suomessa esimerkiksi rukiille, ohralle ja kauralle. Kun peltoja tuolloin lannoitettiin karjanlannalla, ja karjan talvirehu koottiin niityiltä, niin niittyjen laajuus määräsi samalla sen, paljonko lannoitettavaa peltoa saattoi olla.[2]
Heinän viljely pelloilla tuli merkittäväksi maatalouden koneellistuttua ja maidontuotannon teollistuttua. Nautaeläinten rehuna alettiin käyttää viljeltyjä heiniä, joista yleinen Suomessa on timotei. Ylimääräisestä maidosta kirnuttiin voita ja vientiä varten tuli lehmien lypsää kohtalaisesti myös talvella, jolloin rehuna käytettiin kuivia heiniä. Varsinkin aiemmin saatettiin heiniä tarvittaessa jatkaa myös oljilla.
Kuivaheinä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuivaheinä on heinää, jonka yleensä on annettu kasvaa niin vanhaksi, että se korsiintuu. Aikaisemmin heinä niitettiin viikatteilla, haravoitiin kokoon yöksi ja levitettiin päiväksi, kunnes se kuivuttuaan kannettiin talteen joko latoon, pielekseen tai suovaan eli kekoon.
Viikatteen korvasi myöhemmin niittokone. Samaan, aluksi hevosvetoiseen koneketjuun sen kanssa kuuluivat pöyhin, jolla heinää pöyhittiin sen kuivumisen nopeuttamiseksi, haravakone, jolla heinä koottiin karheiksi heinäseipäälle laittoa varten, ja kärryt, joilla heinä haasia- tai seiväskuivatuksen jälkeen ajettiin latoon.
Traktorien yleistyttyä koneet muutettiin traktorivetoisiksi ja äsken mainittujen lisäksi tulivat käyttöön vielä seiväskaira, jolla tehtiin maahan reiät seipäille, ja heinähäntä. Sillä joko luokona tai seipäillä kuivatut heinät voitiin korjata traktorilla suoraan karheelta piikit maassa peruuttamalla.
Sittemmin työvoiman käytön tehokkuuden vuoksi kehitettiin paalauskone, jolla seipäille mättäminen vältettiin paalaamalla niittämisen jälkeen karhoiksi haravoitu ja pöyhimällä kuivatettu heinä noin 10–15 kilon painoisiksi neliskanttisiksi heinäpaaleiksi. Ongelmaksi paalauksessa osoittautui kuitenkin heinän saaminen riittävän kuivaksi, koska paalauksen vaatimaan heinän täyteen kuivumiseen vaadittavia pitkiä poutia ei välttämättä osu joka kesään. Paalien riittävän kuivuuden ja siten säilymisen varmistaa latokuivuri, joka on heinälle tarkoitettu kylmäilmakuivuri.[4] Sen avulla heinä voidaan paalata kosteampana, mikä vähentää varisemistappioita, ja hyvälaatuista kuivaa heinää saadaan useimpina vuosina.
Kun heinäpaalienkin siirtely on työvaltaista, kehitettiin pyöröpaalain, joka korvasi 25–50 paalia yhdellä traktorin käsiteltävällä paalilla. Näiden latokuivaus on kuitenkin vaikeaa. Siksi pyöröpaalaimen tuottamia suurpaaleja alettiin myöhemmin kääriä tiiviiseen muoviin, jolloin nuorempana, kosteampana ja valkuaispitoisempana paalattu heinä voitiin jättää pellon reunaan, jolloin heinälatoa ei tarvita. Tällöin heinään saatetaan lisätä myös säilöntäainetta, jolloin kyseessä on jo pikemminkin säilöheinä kuin kuivaheinä.
Viime aikoina latokuivatun pienpaaliheinän (ja jopa paikoin seiväskuivatun irtoheinän) suosiota on uudelleen nostanut lisääntynyt hevosharrastus, koska hevosille yleensä kelpaa vain hyvälaatuinen seiväs- tai latokuivattu heinä.[4] Lähinnä hevosille heinää paalataan myös suurkanttipaalaimella, joka muistuttaa kovapaalainta, mutta on selvasti järeämpi ja tekee vain konevoimin siirrettäviä paaleja. Suurkanttipaalit usein myös muovitetaan säilymisen ja säänkestävyyden vuoksi.
Säilörehu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Suomessa Valion piirissä kehiteltiin pääasiassa Britanniaan tapahtuvan voinviennin ympärivuotiseksi turvaamiseksi menetelmiä säilöä nurmirehu talveksi alentamalla sen pH riittävän happamaksi ja säilömällä se ilmatiiviisti. Näin syntyi AIV-rehu, jota nykyään kutsutaan säilörehuksi.
Ensimmäinen traktorikäyttöinen säilörehun tekoon tarkoitettu kone oli niittosilppuri, jolla nurmikasvusto niitetään suoraan pellosta. Säilörehun mukana tulee paljon vettä, kun se tehdään suoraan kasvustosta. Vesi on painavaa, vie tilaa ja erottuu puristenesteenä varastotornissa, siilossa tai aumassa.
Esikuivattu säilörehu niitetään niittokoneella tai yleensä niittomurskalla ja jätetään pellolle karholle kuivahtamaan muutamista tunneista pariin vuorokauteen. Tällöin sopivalla säällä siitä haihtuu vettä niin paljon, ettei puristenestettä erity säilönnän aikana. Karholta esikuivattu kasvusto kerätään tarkkuussilppurilla, noukinvaunulla, ajosilppurilla tai pyöröpaalaimella.
Myös tilaa säästyy, kun vettä ei tarvitse säilöä. Riittävästi esikuivattu säilörehu ei jäädy talvella. Säilörehu voidaan säilöä joko siiloihin, aumoihin tai ulkosalla säilytettäviin muovilla päällystettyihin suurpaaleihin.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinänteko oli Suomessa maatalousyhteiskunnan aikaan vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Heinä leikattiin ja koottiin kesäkuun jälkipuoliskolla heinäkuun alussa. Siitä johtuu heinäkuun suomenkielinen nimikin. Niittyjä ei usein ollut jaettu talojen kesken, vaan niittyheinäntekoon lähtivät koko kylän heinäväet yhdessä.[5] .
Heinäntekoon lähdettiin puhtaissa vaaleissa vaatteissa.[6] Naiset pukeutuivat heinäntekoa varten täysin valkoisiin ja miehet ainakin valkoiseen paitaan. Heinäntekoa pidettiin niin juhlavana työnä, että tavallista hienompi pukeutuminen oli aiheellista.[7]
Heinänteko aloitettiin yleensä kaukaisimmilta heinämailta, joilta sitten edettiin kohti taloa. Heinäntekijät yöpyivät esimerkiksi ladoissa, niittysaunoissa tai kytötuvissa. Eväitä kuljetettiin mukana tuohikontissa. Mukaan otettiin myös työkalut ja keittovälineet. Työpäivät olivat pitkiä. Työ aloitettiin aamuyöllä ja lopetettiin vasta yhdeksän, kymmenen aikaan.[7]
Heinänteossa sekä miehet että naiset saattoivat käyttää viikatetta. Haravoiminen oli yksinomaan naisten tehtävä. Miehet huolehtivat viikatteiden teroittamisesta. Niittokoneet alkoivat korvata viikatetta 1800-luvun lopulla.[8]
Niitty- ja luhtaheinä kuivatettiin levällään maassa. Yöksi heinä koottiin pieniin ilmaviin rukoihin, jotka hajotettiin seuraavana päivänä taas kuivumaan.[5] Sadekesinä heinää kuivatettiin myös haasioilla. Kylvöheinää alettiin kuivata seipäillä 1800-luvun lopulta lähtien. Se oli rakenteeltaan niittyheinää pidempää ja paksumpaa ja kuivui hitaammin.[8] Heinäseipäät yleistyivät koko maahan vasta II maailmansodan jälkeen ja jäivät pois käytöstä 1980-luvun alussa.
Kuivaamisen jälkeen heinä kuljetettiin latoihin selässä kantaen taakkavitsalla ja joskus hurstilla.[8] Pareittain työskennellessä saatettiin kuljettamiseen käyttää sapilaita eli kahta toisesta päästään teroitettua puista salkoa. Sapilaat työnnettiin heinäkasan alle, ja niiden avulla heinää kannettiin kuten paareilla. Suurempia heinämääriä vedettiin hevosella joko reellä tai ns. rukolehtojen avulla. Yleensä hevosta ei heinätöissä tarvittu. Hevosta ja kärryjä alettiin yleisemmin käyttää heinän kokoamiseen vasta 1800-luvun lopulla.[5]
Heinä ja oljet olivat myös kauppatavaraa. Niitä kuljetettiin kaupunkien heinätoreille myytäväksi. Tällaisessa käytössä ovat olleet muun muassa Tampereen Heinätori[9] ja Pietarin Heinätori.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ranta, Sirkka-Liisa: Hellettä, heinäpoutaa: Heinänteon kulttuurihistoriaa. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1049) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-779-6
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Avoimet perinnebiotoopit Maaseutuvirasto.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Ranta 2006: 9-12.
- ↑ Heiniä kengissä Museoseikkailu. Museovirasto. Arkistoitu 20.12.2006. Viitattu 15.2.2009.
- ↑ a b Ranta 2006: 148-153.
- ↑ a b c Korhonen, Teppo: Muuttuva maaseutu. Historiallinen maatalous. http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/index.htm. Helsingin yliopisto, 2004.
- ↑ Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä. WSOY, 1994.
- ↑ a b Paulaharju, Samuli: Härmän aukeilta. WSOY, 1947, 3. painos.
- ↑ a b c Östman, Ann-Catrin: Mekanisoinnin ensimmäinen aalto. Teoksessa Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Helsinki: SKS, 2004.
- ↑ https://webpages.tuni.fi/koskivoimaa/kaupunki/1918-40/heinatori.html
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Avoimet perinnebiotoopit Maaseutuvirasto.[vanhentunut linkki]