Hautakammio
Hautakammio on haudaksi rakennettu talo tai muu rakennus. Hautakammio on usein ymmärretty vainajan asumukseksi, ja ruumiiden lisäksi niihin on laskettu monenlaisia käyttö- ja arvoesineitä, harvemmin myös ihmisuhreja. Länsimaissa suositaan nykyään hautakiviä kuolleiden muistomerkkeinä, eikä hautakammioita enää pidetä kuolleiden koteina.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo esihistoriallisena aikana kuolleet usein haudattiin omaan kotiinsa. Myöhemmin kuolleille alettiin rakentaa erillisiä taloja. Usein hautakammioon (m.kreik. τύμβο, tumbos, lat. sepulcrum) asetettiin ruumiin lisäksi erilaisia käyttötavaroita ja vainajan henkilökohtaista omaisuutta seuraavassa elämässä käytettäviksi. Arkkitehtuurin ja teknologian kehittyessä hautakammiot kehittyivät yhä suuremmiksi ja näyttävämmiksi, ja rakentamiseen alettiin eloperäisten materiaalien lisäksi käyttää kiveä ja tiiltä. Haudat sisustettiin huonekaluilla, tarvekaluin ja kankain ja koristettiin maalauksin ja veistoksin.[1]
Kuninkaallisten kanssa haudattiin joskus myös ihmispalvelijoita, jotka surmattiin hautajaisten yhteydessä. Näin heidän uskottiin jatkavan palvelustaan vielä kuolemassakin. Urilaisen valtiatar Puabin (Sumerin varhaisdynastinen kausi, noin 2900–2334 eaa.) haudasta on löydetty yli 60 palvelijan ruumiit. Yleisempää oli kuitenkin uhrata elävien ihmisten sijaan patsaita tai maalauksia. Muinaisessa Egyptissä näin toimittiin erityisesti vanhan- ja keskivaltakunnan aikoina.[1]
Hautakammioiden lisäksi tai niiden sijaan vainajia voitiin kunnioittaa muistomerkein ja monumentein. Monissa kulttuureissa hautamuistomerkit vähitellen syrjäyttivät kuolleille rakennetut asumukset.[1]
Antiikin Kreikassa ruumiit poltettiin ja tuhka säilöttiin uurnaan. Keskiajan Euroopassa hautakammio ymmärrettiin taivaan kodin maalliseksi symboliksi. Kirkkoihin ja luostareihin haudattiin erityisesti merkkihenkilöitä. Katakombien ja hautakammioiden seinille maalattiin kuvia niihin haudatuista ihmisistä. Heitä ei kuvattu kuolleina vaan ylösnousseina sieluina paratiisissa. 1400-luvulla yleistyi kristittyjen vainajien kuvaaminen ruumispaareilla makaavina vainajina.[1]
Renessanssin myötä hautakammiot harvinaistuivat ja Euroopassa palattiin antiikin esimerkin mukaisiin hautamuistomerkkeihin. Länsimaissa hautakammioita ei enää pidetä vainajien asumuksina, vaikka hautaustavoissa onkin ollut muinaisiin aikoihin ja käsityksiin palautuvia perinteitä. Niitä ovat esimerkiksi kuolleiden kunniaksi rakennetut mausoleumit sekä hautausmaiden hautojen päälle toisinaan rakennetut holvit ja talomaiset rakennelmat.[1]
Arkeologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hautakammioiden koristukset ja esinelöydöt ovat arvokas lähde, kun tutkitaan kadonneiden kulttuurien uskomuksia ja aineellista kulttuuria.[1]