Gerry Mulligan

Gerry Mulligan 1980-luvulla.

Gerald Joseph ”Gerry” Mulligan (6. huhtikuuta 1927 – 20. tammikuuta 1996) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, -säveltäjä ja -sovittaja. Hänen pääinstrumenttinsa oli baritonisaksofoni, mutta hän soitti myös muun muassa klarinettia ja pianoa.

Baritoninsoittonsa ohella Mulligan oli merkittävä cool jazz -aikakauden sovittaja, joka työskenteli muiden muassa Claude Thornhillin, Miles Davisin ja Stan Kentonin kanssa. Mulliganin ja trumpetisti Chet Bakerin pianotonta kvartettia 1950-luvun puolivälistä pidetään yhtenä tärkeimmistä cool jazz -kokoonpanoista.

Elämä ja ura

Gerry Mulligan syntyi Queensissä New Yorkissa. George-isä oli irlantilaissukuinen ja kotoisin Delawaren osavaltiosta, irlantilais-saksalainen äiti Louise oli kotoisin Philadelphiasta. Gerry oli nuorin heidän neljästä pojastaan. Perhe vaihtoi isän insinöörintyön takia usein asuinpaikkakuntaa. Pian Gerryn syntymän jälkeen suuntana oli Marion, Ohio, jossa poika alkoi viettää aikaa perheen mustan lastenhoitajan kodissa. Rotuerottelun vuosina värilliset muusikot eivät usein päässeet majoittumaan hotelleihin vaan joutuivat turvautumaan yksityismajoitukseen. Lastenhoitajan kodissa nuori Gerry tapasi monia kiertäviä muusikoita ja ihastui myös perheen automaattipianoon, joka soitti rullilta muun muassa Fats Wallerin kappaleita.

Perhe muutti sitten isoäidin luo New Jerseyyn, sieltä Chicagoon ja edelleen Michiganin Kalamazoohon, jossa Gerry-poika meni katoliseen kouluun. Siellä hän alkoi soittaa klarinettia koulun vastaperustetussa orkesterissa. Hänen kerrotaan yrittäneen tehdä koulussa sovitusta Richard Rodgersin laulusta ”Lover”, mutta eräs nunnista takavarikoi nuotit kappaleen arveluttavan nimen takia.

14 vuoden iässä Gerry Mulligan muutti perheineen ensin Detroitiin ja sieltä Pennsylvanian Readingiin. Siellä hän alkoi ottaa klarinettitunteja tanssimuusikko Sammy Correntilta, joka myös kannusti poikaa sovitusten tekoon. Mulligan liittyi itsekin tanssiyhtyeeseen soittamaan saksofonia. Perheen seuraava osoite oli läheinen Philadelphia, jonka katoliseen poikakouluun Mulligan oli mukana kokoamassa isoa orkesteria ja alkoi tehdä sille sovituksia. 16-vuotiaan nuorukaisen sovitustaidot kantautuivat paikallisen radioaseman omistajan korviin, ja tämä pyysi Mulligania tekemään sovituksia radioasemansa vakioyhtyeelle.

Mulligan jäi pois high schoolista viimeisen vuoden aikana päästäkseen kiertueelle häntä silloin työllistäneen yhtyeen kanssa. Hän tarjoutui töihin orkesterinjohtaja Tommy Tuckerille, joka ei tarvinnut puhaltajaa mutta kiinnostui Mulliganin sovitustaidoista ja pestasi tämän kirjoittamaan pari kolme sovitusta viikossa sadan dollarin viikkopalkalla. Kolmen kuukauden pestin jälkeen Tucker kehotti Mulligania etsiytymään yhteistyöhön jonkin ”vähemmän kesyn” orkesterin kanssa.

Mulligan muutti New Yorkiin tammikuussa 1946 ja sai paikan yhtenä rumpali Gene Krupan bebop-tyylisen yhtyeen sovittajana. Mulliganin Krupalle tekemiä sovituksia ovat ”Birdhouse”, ”Disc Jockey Jump” sekä sovitus kappaleesta ”How High the Moon”, jossa Mulligan lainaa samaan jazzstandardiin perustuvaa Charlie Parkerin ”Ornithologya”.

Seuraava sovitustyönantaja oli Claude Thornhillin orkesteri, jossa silloin tällöin tarvittiin myös soittoapua. Thornhillille sovitti myös Gil Evans, jonka kanssa Mulligan alkoi asuintoveriksi Manhattanin läntisellä 55. kadulla. Asunnosta tuli uutta jazztyyliä kehittävien muusikoiden suosittu hengailupaikka.

Birth of the Cool

Syyskuussa 1948 Miles Davis muodosti yhdeksänmiehisen yhtyeen, joka alkoi soittaa Mulliganin, Evansin ja pianisti John Lewisin sovituksia. Alkuperäiseen nonettiin kuuluivat Davis trumpetissa, Mulligan baritonisaksofonissa, Mike Zwerin pasuunassa ja Lee Konitz alttosaksofonissa. Käyrätorvea soitti Junior Collins, tuubaa Bill Barber, pianoa John Lewis, bassoa Al McKibbon ja rumpuja Max Roach.

Yhtye esiintyi vain muutamia kertoja: pari viikkoa Royal Roost -jazzklubilla, pari iltaa Clique Clubilla – mutta seuraavien parin vuoden aikana Miles Davis vaihtoi nonettinsa kokoonpanoa kolmasti ja levytti 12 singlejulkaisuiksi tarkoitettua kappaletta. Capitol Records -yhtiö kokosi ne lopulta albumiksi Birth of the Cool. Mulliganin sävellyksiä ja sovituksia sen kappaleista olivat ”Rocker”, ”Venus de Milo” ja ”Jeru”. Sen ohella hän vastasi kappaleiden ”Deception”, ”Godchild” ja ”Darn That Dream” sovituksista. Davisin, Konitzin ja Barberin ohella Mulligan myös soitti levyn jokaisella raidalla. Albumi sai viileän vastaanoton, mutta on sittemmin nostettu yhdeksi West Coast jazz -tyylin merkkipaaluksi, vaikka se syntyikin Yhdysvaltain itärannikolla.

Davisin nonetin ohella Mulligan soitti ja teki sovituksia myös pasunisti Kai Windingin kokoonpanossa. Syyskuussa 1951 Mulligan levytti ensimmäisen sooloalbuminsa Mulligan Plays Mulligan. Seuraavana keväänä hän lähti etsimään parempia työtilaisuuksia Los Angelesista naisystävänsä, pianisti Gail Maddenin kanssa. Mulligan alkoi tehdä sävellyksiä ja sovituksia Stan Kentonin orkesterille. Helppojen tanssimusiikkisovitusten ohella Mulligan kirjoitti kokoonpanolle sävellykset ”Walking Shoes” ja ”Young Blood”, joita pidetään hyvinä esimerkkeinä hänen kontrapunktia hyödyntävästä sävellystyylistään.

Pianoton kvartetti Chet Bakerin kanssa

Kentonille tekemänsä työn ohella Mulligan alkoi esiintyä The Haig -jazzklubilla, jossa tutustui nuoreen trumpetistiin nimeltä Chet Baker. He alkoivat tehdä klubilla yhteisiä äänityksiä, mutteivät olleet aluksi tyytyväisiä tuloksiin. Klubilta vietiin flyygelikin pois, jolloin Mulligan päätti kokeilla kvartettikokoonpanoa ilman pianoa, rytmisektiona vain Bob Whitlock bassossa ja Chico Hamilton rummuissa. Bakerin melodinen trumpetinsoitto sopi hyvin yhteen Mulliganin soittotyylin kanssa ja vapautti heidät improvisoimaan kontrapunktiin perustuvia sävelkuvioita ilman pianon pakottamia jäykkiä sointurakenteita. Erilaisista taustoistaan huolimatta – Mulligan oli klassisen musiikkikoulutuksen saanut newyorkilainen, Baker taas vaistonvaraisesti soittava Oklahoman poika – nämä kaksi kehittivät erittäin läheisen henkisen yhteyden. Heidän keikkansa The Haigissa myytiin pian loppuun, ja syksyllä 1952 tehdyt levytykset menestyivät nekin erinomaisesti.

Sekä Mulliganista että Bakerista oli kehittynyt monien muiden muusikoiden tavoin heroinisteja, ja Mulligan joutui puoleksi vuodeksi vankeuteen huumerikoksista. Sillä välin Chet Baker sai lyyrisen trumpetinsoittonsa, komean ulkonäkönsä ja pehmeän laulutyylinsä avulla oman soolouransa niin hyvään alkuun, että kieltäytyi jatkamasta yhdessä Mulliganin kanssa tämän vapauduttua. Muutamia poikkeuksia toki tapahtui, mutta heidän tiensä alkoivat erota Mulliganin päästessä vähitellen irti huumeista, kun taas Bakerin uraa päihdeongelmat haittasivat loppuun asti.

Uran keskivaihe

Mulligan jatkoi pianottoman kvartetin formaattia pasunisti Bob Brookmeyerin kanssa, joskin molemmat soittivat lavalla toisinaan myös pianoa. Tämä kokoonpano oli pohjana Mulliganin musisoinnille 1950-luvun loppuun asti. Toisinaan mukaan otettiin trumpetisteista Jon Eardley tai Art Farmer, saksofonisteista Zoot Sims, Al Cohn tai Lee Konitz sekä laulusolistiksi Annie Ross.

Tämän lisäksi Mulligan vieraili erityisesti eri jazzfestivaaleilla toinen toistaan nimekkäämpien jazzmuusikoiden kokoonpanoissa. Heihin kuuluivat Paul Desmond, Duke Ellington, Ben Webster, Johnny Hodges, Jimmy Witherspoon, André Previn, Billie Holiday, Marian McPartland, Louis Armstrong, Count Basie, Stan Getz, Thelonious Monk, Fletcher Henderson, Manny Albam, Quincy Jones, Kai Winding, Miles Davis ja Dave Brubeck.

Keväällä 1960 Mulligan muodosti ensimmäisen ”Concert Jazz Band” -kokoonpanonsa, tavoitteena hyödyntää omia big band -sovituksiaan hieman pienemmillä kokoonpanoilla. Ydinryhmä muodostui kuudesta vaskipuhaltimesta, kuudesta saksofonista, basistista ja rumpalista. Yhtye levytti 1961 albumin, jossa laulusolistina toimi Mulliganin läheinen ystävä Judy Holliday. Yhtye teki pitkiä kiertueita ja levytti vuoden 1964 loppuun mennessä yhteensä viisi albumia Verve-levymerkille.

Mulligan työskenteli 1960-luvulta kuolemaansa asti etupäässä pienissä kokoonpanoissa, kuten Gerry Mulligan / Dave Brubeck Quartet vuosina 1967–1973. Vuonna 1971 Mulligan palasi big band -musiikin pariin albumilla The Age of Steam. 1970-luvulla hän esiintyi Charles Mingusin kanssa. The Concert Jazz Band herätettiin uudelleen eloon 1978, ja se jatkoi kiertuetoimintaa 1980-luvun puolelle.

Orkesteriteoksia

Mulligan levytti toisinaan myös jousiorkesterin kanssa, kuten vuonna 1959 kapellimestari André Previnin johdolla ja vuonna 1965 albumilla Gerry Mulligan Quintet and Strings. Toukokuussa 1970 hän oli mukana toteuttamassa Dave Brubeckin oratoriota The Light in the Wilderness kapellimestari Erich Kunzelin ja Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa. Vuonna 1974 Mulligan levytti Milanossa argentiinalaisen tangon mestarin Astor Piazzollan kanssa.

1970–1980-luvuilla Mulligan pyrki rakentamaan sinfoniaorkesterille soveltuvaa baritonisaksofoniohjelmistoa. Tilausteoksina syntyivät Frank Proton saksofonikonsertto Cincinnatin orkesterille 1973, Harry Freedmanin saksofonikonsertto Kanadan CBC-yhtiön orkesterille 1977 ja Freedmanin pastissi The Sax Chronicles Mulliganin melodioista 1984. Vuonna 1982 New Yorkin Filharmonikkojen kapellimestari Zubin Mehta kutsui Mulligan soittamaan sopraanosaksofonia Maurice Ravelin Bolérossa.

Vuonna 1984 Mulligan toimi solistina New American Orchestran kantaesityksessä Patrick Williamsin teoksesta Spring Wings ja toteutti ensimmäisen oman orkesteriteoksensa Entente for Baritone Saxophone and Orchestra Venetsiassa.

Mulligan teki 1980-luvulla yhteistyötä sinfonia- ja kamariorkesterien kanssa myös muun muassa Tel Avivissa, Houstonissa, Tukholmassa ja New Yorkissa.

Myöhempi ura

Vuonna 1988 Mulligan oli kutsuttuna Glasgow’n kansainvälisen jazzfestivaalin residenssisäveltäjäksi, mistä yhteistyöstä syntyi teos The Flying Scotsman. Vuonna 1991 Mulliganin oli tarkoitus tehdä Miles Davisin kanssa uusia versioita vuoden 1949 Birth of the Cool -albumin musiikista, mutta Davisin yllättäen kuoltua hänen paikalleen otettiin Art Farmer. Albumi Re-Birth of the Cool julkaistiin 1992.

Mulliganin viimeiseksi esiintymiseksi jäi konsertti SS Norway -risteilyaluksella 9. marraskuuta 1995. Mulligan kuoli kotonaan Connecticutin osavaltion Darienissa pari kuukautta myöhemmin polvileikkauksen komplikaatioihin.

Yksityiselämä

1950-luvulla Gerry Mulligan oli naimisissa sanoittaja Lew Brownin tyttären Arlynen kanssa, ja avioliitosta syntyi poika Reed. Mulliganilla oli 1960-luvun alussa suhde näyttelijä Judy Hollidayn kanssa. Tämän kuoltua 1965 Mulligan seurusteli näyttelijä Sandy Dennisin ja pianisti Suezenne Fordhamin kansa, kunnes 1974 tapasi Milanossa toisen vaimonsa, italialaiskreivitär Franca Rota Borghini Baldovinettin, joka työskenteli lehtikuvaajana ja -toimittajana.

Palkintoja ja tunnustuksia

• 1981 Grammy-palkinto parhaasta big band -suorituksesta albumille Walk on the Water
• 1982 albumi Birth of the Cool valittiin Grammy Hall of Fameen
• 1982 Connecticut Arts Award
• 1984 Viotti Prize (Vercelli, Italia)
• 1984 nimitettiin Big Band and Jazz Hall of Fameen
• 1988 Duke Ellington Fellow, Yalen yliopisto
• 1989 sai italialaisen Triesten kaupungin avaimet
• 1990 Philadelphia Music Foundation Hall of Fame
• 1991 American Jazz Hall of Fame
• 1992 Lionel Hampton School of Music Hall of Fame
• 1994 Down Beat Jazz Hall of Fame