G. A. Serlachius

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gustaf Adolf Serlachius.

Gustaf Adolf Serlachius (5. marraskuuta 1830 Ilomantsi – 13. kesäkuuta 1901 Mänttä) oli suomalainen tehtailija, proviisori, kauppaneuvos (1896) ja suomalaisen puunjalostusteollisuuden pioneereja.[1] Hän suoritti farmasiatutkinnon 1849 ja proviisorintutkinnon 1853. Serlachius aloitti uransa apteekkarina Tampereella vuonna 1858.

Kymmenen vuoden apteekkarin uran jälkeen Serlachius perusti vuonna 1868 Mänttään puuhiomon. Puuhiomon perustamisen taustalla oli yhteistyö Fredrik Idestamin kanssa, joka oli perustanut aiemmin oman puuhiomonsa, jota Serlachius oli alkanut hoitaa Idestamin matkojen aikana. Vuonna 1881 Serlachius laajensi toimintaansa paperitehtaalla. Seuraavana vuonna 1882 Serlachius perusti toisen puuhiomon Vilppulaan.

Serlachius myötävaikutti niin Hangon ja Kööpenhaminan välisen laivaliikenteen avaamiseen kuin rautatieliikenteeseenkin: pitkälti hänen vaikutuksestaan Pohjanmaalle kulkevan radan rakennus suunnattiin kulkemaan Näsijärven itäpuolitse.

Serlachius toimi perustamansa yhtiön toimitusjohtajana aina kuolemaansa, vuoteen 1901 asti. G. A. Serlachius Osakeyhtiö perustettiin seuraavana vuonna.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustaf Adolfin isä Gustaf oli Ilomantsin nimismies ja äiti Sofia leppävirtalaisen makasiininhoitajan tytär. Gustaf Adolf oli perheen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Jäämistöluettelon mukaan perhe omisti ulkomaisia huonekaluja ja jalometalleja. Perheen kotikieli ruotsi ja varallisuus erottivat sen ympäristössä asuneista karjalaisista.[2]

Perheen isä kuoli 51-vuotiaana vuonna 1843, jolloin Gustaf Adolf oli 12-vuotias. Vuonna 1845 perhettä kohtasi tilintarkastuksen jälkeen kova isku: heidän piti maksaa laamannille 700 ruplan velka ja 30 tynnyriä viljaa. Jälkeenpäin on huhuttu, että isä oli tehnyt kavalluksen, mikä ei välttämättä ole totta. Leski sai leskeneläkettä vain 120 ruplaa vuodessa, joten hän ei mitenkään voinut selvitä veloista. Gustaf Adolf joutui lopettamaan koulunsa Kuopiossa juuri ennen lukiota varattomuuden vuoksi ja hänen oli etsittävä itselleen paikka, josta saisi ammatin.[3]

Apteekkarin oppiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luultavasti äitinsä tuttavuuksien avulla Gustaf Adolf pääsi Mikkeliin Per Anders Sundbergin apteekkiin apteekkarin oppiin. Ala ei häntä kiinnostanut, mutta ”nälkä pakottaa koiran kahleisiin”, kuten hän totesi myöhemmin. Koulutuksen alkuvaiheessa tärkeintä oli totteleminen, ja päivä venyi erinäisine tehtävineen viisitoistatuntiseksi. Vuonna 1846 Gustaf Adolf lopetti Mikkelissä ja siirtyi Helsinkiin F. M. Maexmontanin apteekkiin.[4]

Helsingissä Serlachius olisi halunnut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta esteenä oli varattomuus. Maexmontan suhtautui nuoreen Serlachiukseen lempeästi, hän sai asua apteekkarin kodissa, missä häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Edellisen paikan ylitiukasta kurista ei ollut tietokaan. Maexmontan takasi nuorukaisen ottaman lainan, minkä turvin hän opiskeli farmasian tutkinnon. Lainalla hän avusti myös äitiään ja nuorempia sisaruksiaan, kuten kunnon pojan kuuluikin. Farmasian tutkinnon myötä tuleva tehtailija aloitti nousun sosiaalisessa hierarkiassa.[5]

Farmaseuttina Serlachius aloitti Porissa Souranderin apteekissa. Tämän työpaikan hän menetti dramaattisesti Porin palossa 22. toukokuuta 1852.[6]

Tampereen apteekkari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin työpaikan tuhoudutta Serlachius siirtyi Turkuun, missä hän työskenteli Tuomiokirkon apteekissa. Vuonna 1853 hän suoritti Collegium Medicumille proviisorin tutkinnon. Tämä tarkoitti oikeutta hoitaa apteekkia omalla vastuulla. Seuraavana arvoasteikossa oli apteekkari. Pian tämän jälkeen hän sai mielenkiintoisen työtarjouksen Tampereelta.

Serlachiuksen työnantaja apteekkari A. W. Tennberg kuoli vuonna 1856. Häntä neljä vuotta palvellut Serlachius tajusi tilaisuutensa tulleen ja osti työpaikkansa 80 000 ruplalla. Samalla summalla olisi voinut ostaa suuren maatilan. Nuorta miestä ajoi eteenpäin halu nousta sosiaalisessa arvoasteikossa ja halu vaurastua.[7]

Tullessaan apteekkariksi G. A. Serlachius päätti rakennuttaa apteekilleen uuden kiinteistön. Turvatakseen markkinat Tampereen ympäristössä hän perusti sivupisteen Kangasalle. Tämä kasvatti Serlachiuksen velkataakkaa muutamalla tuhannella ruplalla. Selvitäkseen menoistaan hän etsi itselleen sivuansioita. Hän alkoi myydä kirjoja, vaikka kirjakauppaan vaadittiin erillinen lupa. Hän myi myös ilmoitustilaa Hämäläinen-sanomalehteen ja metsästäjille tarkoitettuja erikoisvaunuja. Tilikirjojen mukaan lääkkeinä myytiin muun muassa kuppaussarvia, napavöitä ja sormustinkukkaa sydänvaivoihin. Toimintatarmo ajoi hänet myös innostumaan valokuvauksesta. Hänen nimiinsä onkin laitettu ensimmäiset, vuonna 1863 otetut Tamperetta esittävät valokuvat. Kasvavan teollisuuden tarpeisiin Serlachius valmisti ja välitti teollisuuskemikaaleja.[8]

Liikematkallaan Lempäälään Serlachius yöpyi helsinkiläisen apteekkarioppimestarinsa serkun, Karl Wilhelm Maexmontanin luona. Serlachius ihastui perheen tyttäreen Aliceen, ja nuoret avioituivat vuonna 1859. Morsian oli tuolloin 18- ja sulhanen 28-vuotias.

Tampereen aikanaan Serlachius otti innolla osaa kulttuurielämään. Hän oli kaupungin ensimmäisen kirjaston tilintarkastaja, kannatti kaupungin kamariorkesteria ja välitti ”piljettejä” hengellisiin tilaisuuksiin.[9]

Liiketoiminta laajenee

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1863 Serlachius perusti olutpanimoa Tampereen Onkiniemeen. Mukaan hankkeeseen lähtivät G. F. Stockmann, joka toimitti laitteiston, ja kartanonherra Aminoff, joka toimitti viljaa sekä humalia. Yritys lähti heikosti käyntiin, rakennustyöt seisahtuivat, kun työmiehet eivät saaneet palkkojaan ja, vuonna 1864 tehtaan tekniikka petti. Korkkien maahantuonnin vaatima lupa oli unohdettu hakea ja korkit jäivät tulliin. Lisäksi tärkein asia, eli oluen maku, oli huono.[10]

Lannistumaton Serlachius ei masentunut huonosti sujuneesta olutpanimosta, vaan suuntasi tarmonsa maatalouteen, tarkemmin sanottuna kananpoikien välitykseen. Lisäksi hän perusti tuolloin Suomessa ainutlaatuisen kanalan, johon hankki Saksasta kaasukäyttöisen haudontakoneen. Tämä liikeyritys päättyi haudontakoneen räjähtämiseen.[11]

Puutavara-alalle Serlachius ryhtyi vuonna 1864, jolloin kävi ensi kerran Keuruun pitäjän Mäntänkoskella. Euroopassa oli paperin kysyntä kasvanut niin paljon, että perinteinen lumppupaperin tuotanto ei enää riittänyt. Fredrik Idestam näki tässä mahdollisuuden ja oli perustamassa Tampereelle puulumpputehdasta vuonna 1866. Ensiksi hän teki Serlachiuksen kanssa kaupat tehtaan tarvitsemasta lääkekaapista, mutta pian Serlachius oli mukana rakennustyömaalla ja hän otti hoitaakseen tehtaan laskutuksen. Idestam ei jättänyt virkaansa Helsingissä, ja Serlachius sai häneltä hoitaakseen yhä tärkeämpiä tehtäviä. Lisäksi Serlachiuksella tärkeitä suhteita vakuutusalaan ja pian hän olikin uuden tehtaan isännöitsijä.[12]

Liikkuessaan uudella tehtaalla Serlachius oivalsi, että puuhiokkeen valmistaminen ei ole vaikeaa. Koneet saivat voimaa koskesta, ja välittävät kivet iskivät 150 iskua minuutissa. Tehtaan saksalaisen mestari käyttäytyi kuin kyseessä olisi ollut korkeampaa henkistä tiedettä. Tämä ärsytti Serlachiusta, joka kirjoitti Idestamille, että saksalainen mestari ei ymmärrä mitään siitä, miten Suomessa tulee toimia. Mestarin ja Serlachiuksen välit kiristyivät niin, että nyrkkitappelukaan ei ollut kaukana.[13]

Tamperetta koetteli vuonna 1865 valtava tulipalo. Serlachiuksen uusi apteekki säilyi, mutta kilpailijan paloi. Serlachiuksen asema apteekkimarkkinoilla vahvistui, ja häntä työllisti myös kaupungin jälleenrakentamiskomitea. Pian liiketoimia koeteltiin ankarasti, sillä talvi 1867 oli ennätyskylmä ja kevät saapui Suomeen kuukauden myöhässä. Syyskuun 4. päivää edelsi halla, joka pilasi suuren osan Suomen viljasadosta.[14]

Nälkävuodet vaikeuttivat Serlachiuksen ja muiden liikemiesten toimia. Suomessa oli pulaa pääomista, ja osaavaa työvoimaa oli vaikea löytää sairauksien ja kasvaneen kuolleisuuden takia. Serlachius oli yrittänyt käynnistää afäärejä sienien ja marjojen parissa, mutta ne menivät täydellisesti pieleen. Ne ja entisestään tunnetut epäonniset panimo- ja kanalatoimet lisäsivät häntä kohtaan tunnettua epäluottamusta. Kaksi hänen lainojaan taannutta sukulaista kuoli, ja uusia takaajia tuntui olevan mahdotonta löytää. Lakeja kiertäen appiukko Maexmontan ohjasi Suomen pankin suonraivausvaroja Serlachiukselle.[15]

Keväällä 1868 Serlachiuksen apteekki paloi. Serlachius oli 37-vuotias ja rasittunut monista vaikeuksistaan. Häntä kiinnosivat daguerretypiat ja höyrykoneen, jonka tarkoitusta apteekkien tarkastaja ei ymmärtänyt. Viimein apteekkitoiminnalle löytyi ostaja. Kauppahinnaksi sovittiin 30 000 markkaa, joka oli silloisissa oloissa paljon. Serlachiusta ei pidätellyt Tampereella enää mikään. Perheen neljästä lapsesta kolme oli kuollut. Liikekumppaneita ei Tampereelta löytynyt, ja Serlachius kaavaili maatilan ostoa. Idestamin kanssa olivat välit katkenneet. Tuota aikaa Serlachius muisteli vanhoilla päivillään seuraavasti: ”Olin hukkumaisillani hulluntöiden ja tappioiden pyörteeseen.”[16]

Mäntän vaikuttaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1868 Serlachius pakkasi tavaransa purjeveneeseen kuuden pohjalaismiehen kanssa, purjehti Näsijärven yli Ruovedelle ja siitä Mäntänkoskelle. Syyskuun 17. päivä 1868 on sittemmin vakiintunut uuden tehtaan viralliseksi perustamispäiväksi.[17] Muutto Mäntänkoskelle katkaisi välit Idestamiin.[18] Apua hankkeeseensa Serlachius sai Idestamin palveluksessa olleelta Hermann Kaufmannilta, joka myi tämän liikesalaisuudet Serlachiukselle sekä Paul Myliukselta, jonka kanssa Serlachius oli aiemmin käynyt käsirysyä.[19] Kolmikon yhteistyö toimi aluksi hyvin. Mäntänkoskella oli tuolloin maatiloja ja vesisaha sekä joukko nuoria tilattomia, joista tehdas sai työvoimaa. Rakennustyön alkuvaiheessa Serlachius oli myös itse mukana rakennustöissä. Rakentamiseen käytettiin muun muassa Mäntänkosken vesisahan sekundalautaa. Uusi puuhiomo valmistui maaliskuussa 1869. Ajan tuotantolaitosten tehot olivat vaatimattomia, uusi tehdas tuotti noin 300 hevosvoimaa.[20] Tuotannon määrä aiheutti pettymyksen, heinäkuussa tehtiin hioketta vain kaksi tonnia. Serlachius syytti tästä Myliusta ja lähetti hänet takaisin Tampereelle palkkaa maksamatta.[21] Kaufmannin kanssa välit rikkoontuivat, kun hän toimitti Mänttään Tampellan valmistaman koneen, joka toimi huonosti. Kokemustensa jälkeen tehtailija päätti luottaa vain itseensä.[22]

Syrjäisestä Mäntästä puuttui jopa maantie, sillä paikalliset isännät eivät olleet halunneet kustantaa sitä. Ainoana maayhteytenä oli polku, jota pitkin ei voinut kelirikkoaikaan kulkea kärryillä. Kirjeet kulkivat kesäisinkin huonosti, sillä höyrylaiva Ruoveden Ruhalaan kulki harvoin. Serlachius joutui palkkaamaan tehtaansa palvelukseen kirkkovenesoutajia veneineen, jotka soutivat puuhiokkeen Kuoreveden yli Maitovalkamaan. Sieltä rahti kulki kärryillä 30 kilometriä Längelmäen Länkipohjaan, missä rahti lastattiin uudelleen höyrylaivaan, joka purjehti Valkeakoskelle. Kanava Valkeakoskelle oli vielä kesken, minkä takia rahti vietiin kannaksen halki hevosella. Sitten tavarat siirrettiin laivaan, joka kulki Hämeenlinnaan ja siellä hioke laitettiin junaan. Talvisin rahtia kuljettiin reellä, mikä pidensi matka-aikaa.[23]

Serlachius perusti Mänttään kansakoulun vuonna 1869, ja koska se ei saanut valtionapua, sinne pääsivät vain hänen yrityksensä työläisten lapset. 1871 hän perusti myös kirjaston, joka oli avautuessaan Vaasan läänin suurimpia. Kirjaston yhteyteen tuli lukusali, jota hoiti itseoppinut työmies, ja sinne tilattiin sanomalehtiä.[24]

Talousasiat vaivasivat jatkuvasti Serlachiusta, niinsä suurin osa hänen kirjeenvaihdostaan käsitteli vekseleitä ja niiden uusimista.[25]

Vuosina 1872–1873 Serlachius ansaitsi mukavasti puuhiokkeellaan, joka syrjäytti markkinoilta lumpun paperin raaka-aineena. Takana oli sekä Venäjällä että Keski-Euroopassa vallinnut korkeasuhdanne, joka kasvatti paperin kysyntää. Wienin maailmannäyttelyssä vuonna 1873 Serlachiuksen puuhioke palkittiin mitalilla.[26] Hän ei kuitenkaan onnistunut vieläkään raha-asioissaan, sillä hän osasi olla "antelias" asioissa, jotka liittyivät hänen harrastuksiinsa.[25] Pian alkoi globaali taloustaantuma, joka koetteli myös Suomea.[26]

Jatkuvien rahavaikeuksien keskellä Serlachius alkoi pohtia paperin valmistusta puusta. Välejä velkojiin ja pankkeihin eivät parantaneet Serlachiuksen värikkäät kirjeet, joissa hän purki estoitta mielipahaansa.[27]

Maayhteys alkoi parantua 1870-luvulla, kun maantie Tampereelta Jyväskylään valmistui.[23] Kun rataverkkoa suunniteltiin laajennettavaksi kohti Pohjanmaata, Serlachius halusi radan tulevan mahdollisimman lähelle hänen tehdastaan, ja hän alkoi pommittaa kirjoituksillaan fennomaanien Morgonbladetia. Hän esitti, että pääradan pitäisi kulkea Tampereelta Vilppulaan ja Seinäjoelle. Tällöin rata kulkisi korvessa kiertäen Pohjanmaan rannikkokaupungit. Sisämaan potentiaalista kertoi Serlachiuksen mielestä se, että hän oli nopeasti luonut yhdyskunnan, joka jätti jälkeensä rannikon vanhat kaupungit. Hän jopa mainitsi, että kalastuksella, alkeiskoululla, tullilla, luumyllyllä ja koululla kituuttavat yhdyskunnat sietäisivät kuolla pois. Omintakeisesti hän väitti, että ratoja eivät käytä asutuskeskukset vaan erämaat. Pian Serlachius sai liittolaisekseen rata-asiassa keuruulaisen valtiopäivämiehen Juho Riihimäen, joka osasi neuvotella kärsivällisesti merkkihenkilöiden kanssa. Aatelissäätyä edustanut J. V. Snellman asettui myös Serlachiuksen kannalle. Hän katsoi sisämaassa kulkevan radan hyödyttävän koko maata.[28] Lopulta ainoastaan porvarissääty vastusti Serlachiuksen ideaa, ja joulukuussa 1877 päätettiin rakentaa rata Serlachiuksen esittämän linjan mukaan. Ilman tätä päätöstä koko Serlachiuksen yritys olisi todennäköisesti kaatunut. Rata antoi lisäuskoa rahoittajille. Tuotanto oli jo 3,5 miljoonaa kiloa vuodessa. Alueen modernisaatio oli nopeaa; Serlachius hankki Mäntästä puhelinyhteyden Kolhon asemalle samana vuonna, kun puhelinyhdistys alkoi toimia Helsingissä. Lisäksi hankittiin lennätin, jolla sai nopean yhteyden maailmalle. Junarata valmistui vuonna 1883.[29]

Mänttä oli kasvanut yhdessä tehtaan kanssa. Ympäröivältä maaseudulta oli muuttanut väkeä uuteen tehtaaseen etsimään työtä ja toimeentuloa. Ajan oloista poiketen Serlachius ei juurikaan palkannut lapsia, enimmillään heitä oli työssä kymmenkunta.[30] Työläistensä turvaksi hän perusti ”vaivaiskassan”, johon jokainen maksoi prosentin palkastaan. Näin hän saattoi tuntea moraalista ylemmyyttä toisten tehtailijoiden harjoittamaa riistoa kohtaan. Vaikka tehtailija tunnettiin liike-elämässä äkkipikaisena ja hankalana, hän oli tehtaansa ”Matteja” kohtaan mutkaton ja ystävällinen. Työssä hän vaati työläisiltä raittiutta, näyttäen tässä itse hyvää esimerkkiä, juhlissa hän salli palokunnan ja soittokunnan puffetin myyvän olutta, rommia, viskiä ja konjakkia. Ympäröivien pitäjien säätyläiset yleensä paheksuivat tällaista.[31]

Mäntässä arvioidaan olleen vuonna 1880 noin 300 henkeä, ja viiden vuoden kuluttua Serlachius esitti itse arvioksi 637 henkeä. Se teki Mäntästä Naantalia suuremman ja elinkeinoelämältään merkittävämmän. Vuonna 1880 Serlachius perusti vapaapalokunnan, johon miespuolisten alaisten oli pakko liittyä. Vapaapalokunta järjesti kansanjuhlia, ja musiikkia varten hän perusti torvisoittokunnan vuonna 1882. Koululaisille hän kustansi kanteleita. Serlachius halusi Mäntän olevan edistyneempi kuin rannikon vanhat pikkukaupungit.[24]

Afäärifennomaani

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paperitehtaan peruskivi muurattiin vuonna 1880. Näkymät olivat hyvät, vaikka pääoma oli tiukassa. Senaatti oli myöntänyt rahaa hyvin vähän, ja päivittäisrahoitusta hankittiin vekselihuijauksilla. ”Koneet maksavat itse itsensä”, hän totesi eräälle pietarilaiselle velkojalleen. Koneet hän hankki Englannista ja Ruotsista. Aluksi tuotettiin lähinnä karkeaa ruskeaa käärepaperia, myöhemmin myös sanomalehti- ja julistepaperia.[32]

Aikansa vakiintuneen eliitin parissa Serlachius oli jatkuvassa epäsuosiossa. Lehdistö syytti häntä monien muiden asioiden ohella väärän rahan tekemisestä ja viinakaupasta. Nya Pressen totesi, että Mäntän patruuna on ”kypsä hullujenhuoneeseen”. Tällaiset lehtijutut luettiin tarkkaan myös rahoittajapiireissä.[33]. Suomalaistehtailijat olivat muodostamassa Venäjän markkinoita varten myyntikartellia, mutta lehtijutuista loukkaantunut Serlachius jättäytyi sen ulkopuolelle.

Nuoruutensa Ilomantsissa Serlachius oli oppinut auttavasti suomea. Liikeasiansa hän hoiti ruotsiksi, mutta Mäntässä hänen oli osattava entistä enemmän suomea. Hänen suomenkielinen kirjallinen ilmaisunsa oli hyvin rajallista ja välillä hän kirjoitti sekakieltä. Kotona puhuttiin ruotsia, mutta tytär lähettiin Helsinkiin suomenkieliseen neitokouluun. Serlachius ei vihannut ruotsin kieltä, vaan ruotsinkielisiä liike- ja virkamiehiä. Hän etsi fennomaaneista liittolaisia, ja he ottivatkin hänet avosylin vastaan.[34]

Sekä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen että Agathon Meurman pyysivät Serlachiukselta kirjoituksia lyhytikäiseen Finland-lehteen. Osan kirjoituksista toimittajat jättivät julkaisematta oikeustoimia pelätessään. Kirjoituksissaan Serlachius sätti estoitta vihamiehiään.[35] 1880-luvun loppupuolella Serlachiuksesta tuli jyrkän linjan fennomaani, joka vihasi ruotsinkielisten lausetta ”Meillä on rahat ja fennomaanit tanssivat piiskamme mukaan”. Kirjoituksissaan hän oli entistä jyrkempi ja odotti liittolaisiltaan vastapalveluksia, mikä osittain toteutuikin Vilppulan koskisodassaselvennä. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen pyysi Serlachiusta kauppa- ja teollisuusministeriksi, mutta tämä kieltäytyi.[25] Merkittävä huomionosoitus oli Meurmanien perheystävän, Vaasan läänin kuvernöörin Alexander Järnefeltin vierailu Mäntässä 1880-luvun lopussa.[36]

Fennomaanit ideoivat myös suomenkielistä liikepankkia. Serlachius oli tässäkin hankkeessa mukana. Hän pohjusti sitä kirjoittamalla Finland-lehteen värikkäästi muun muassa Yhdyspankin ”päättömästä kuritussysteemistä”, joka huipentuu siihen, että konkurssin lähestyessä ”päätettiin lyhentää kärsimystä tuikkaamalla puukko kurkkuun”. Serlachiusta innosti hankkeessa myös hänen oma etunsa, sillä Yhdyspankki oli luokitellut Mäntän suurriskiksi ja tämä loukkasi herkästi kuohahtelevaa tehtailijaa.[37]

Vuonna 1888, valtiopäivien aikaan, Serlachius kutsui Hotelli Kämpiin suomenmielisiä vaikuttajia pohtimaan uuden pankin perustamista. Kokous oli värikäs ja oli päättyä nyrkkitappeluun. Senaattori Isak Felman poistui ovet paukkuen ja professori E. G. Palmen seurasi häntä, ja pankki jäi sillä erää perustamatta. Se syntyi keväällä 1889 ja sai nimekseen Kansallis-Osake-Pankki. Serlachius omisti sen osakkeita, mutta oli vailla näkyvää asemaa uudessa pankissa.[38]

Mäntän erakko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

16. kesäkuuta 1890 Mäntän tehtaalla syttyi tuhoisa tulipalo remmipyörästä lentäneestä kipinästä ja tehtaan vanha hiomo ja paperitehdas tuhoutuivat muutamassa tunnissa. Tehtaan vapaapalokunta oli suurpalon edessä voimaton.[39],

Onnettomuuden jälkeen uusi tehdas rakennettiin tiilestä ja siihen hankittiin sähkövalaistus. Palaneiden paperikoneiden tilalle hankittiin kolme uutta. Uudistukset maksoivat paljon, mutta pääomaa saatiin vakuutuskorvauksista sekä vanhoille lainoille saaduista pidennetyistä maksuajoista. Pankkiherrat kuulivat uusien koneiden tilauksista vasta niiden saavuttua Mänttään ja syyttivät tehtailijaa petoksesta. Muutenkin henkilösuhteet rahoittajiin olivat koetuksella; Suomen Pankin Tampereen komissarin Serlachius oli haastanut käräjille kunnianloukkauksesta.[40] Kesken jälleenrakennustaistelun 60-vuotias tehtailija sai sydänkohtauksen ja hän luovutti liikkeenjohdon pojalleen Axelille.

Axel Serlachiuksen tielle kasautui heti vaikeuksia, jotka saivat alkunsa hänen kesälomallaan Hangon kylpylässä vuonna 1891. Axel oli kylvänyt rahaa ympäriinsä pitäen yllä hovia, johon kuului koiria, ratsuhevosia sekä tallirenki. Velkojat kuiskivat, että riskirahaa kylvettiin ympäriinsä ylelliseen elämään. Isä tuki poikaansa velkojien juoruja vastaan, myöntäen kuitenkin, että tämä voisi olla säästäväisempi. Talvella 1892 velkojat kiertelivät Mäntässä arvioiden omaisuuden arvoa ja totesivat, että tehtaan konkurssiin ajaminen ei ajanut heidän etuaan. Sen sijaan päädyttiin tehtaan huostaanottoon, mistä tehtiin periaatepäätös keväällä 1892.[41]

Tehdas sai jatkaa ja Serlachius tunsi voimiensa palaavan. Pietarin markkinat vetivät jälleen myös Serlachiuksen ”Glazed Brown” -paperilaatua. Pankkien holhoojahallitus vaati säästäväisyyttä ja näpäytti tehtailijaa sanomalla, että tämä ei saa ostaa kuin toisen luokan junalippuja. Holhouksen tylyys johtui varmasti paljolti Serlachiuksen pankkiherroille syytämistä loukkauksista. Hän lähetti kuitenkin edelleen Pohjoispankin Viipurin pääkonttoriin inhoa ja vihaa tihkuvia kirjeitä. Pankkien holhoojahallitus pakotti Serlachiuksen liittymään myös tämän aikaisemmin karttamaan Paperiyhdistykseen eli suomalaisen paperiteollisuuden vientikartelliin.[42]

66-vuotiaana Serlachius pursui jälleen uusia ideoita. Hän päätti matkustaa Yhdysvaltoihin tutkimaan sen liike-elämää. Virkistäväksi suunniteltu matka muuttui kuitenkin sairauslomaksi, sillä juuri ennen kuin laiva saapui satamaan, Serlachiuksen kehon toinen puoli halvaantui. Kyse oli todennäköisesti aivoinfarktista. Newyorkilaiset lääkärit saivat pelastettua tehtailijan hengen. Kotiinsa hän ei malttanut palata suoraan, vaan poikkesi loppuvuodesta 1898 Pietariin myymään paperiaan. Yhdysvalloista hän tilasi uusia koneita tehtaalleen.[43]

Halvauksesta toipuva patruuna alkoi sysiä holhoojia pois yrityksestään ja miettiä seuraajaansa. Axel-poika oli tuntunut itsestään selvältä valinnalta, mutta tämän tuhlaileva elämäntyyli herätti huolta. Isä tuumi pojan perineen liikaa Maexmontanien huonoa verta, sillä hänen aikanaan uskottiin vanhimpien lasten olevan älykkäämpiä. Axelin vanhemmat veljet olivat nukkuneet pois jo vauvaiässä.[44] Kuumaverinen isä piti poikansa heikkoutena sitä, että tämä viivytteli ratkaisujen tekemisessä.

Kireässä tilanteessa patruuna houkutteli Mänttään velivainajansa Gabrielin pojan Göstan. Gösta Serlachius oli 20-vuotias ja harjoitteli myyntiä Manchesterissa. Hän vastasi setänsä kutsuun, tuli tehtaan konttoriin harjoittelijaksi ja eteni yhä vaativampiin tehtäviin. Vuoden kuluttua saapumisestaan hän meni naimisiin serkkunsa Sissin kanssa. Sissillä oli sulhaskandidaattina ulkomaalainen taidemaalari, jonka isä oli hyväksynyt, mutta säilynyt kirjeenvaihto todistaa, että rakkaus Göstaan oli syvää.[45]

Jälkisäädöksessään vuonna 1900 patruuna määräsi perillistensä sovittavaksi, kenestä tulee yhtiön johtaja. Hän usutti Axelin ja Göstan riitoihin ja hajotti näin sukunsa voidakseen hallita loppuun asti, miten halusi. Axel ei lopulta kestänyt tällaista ja luopui serkkunsa hyväksi. Tehtaan ja yrityksen toimitusjohtajaksi tuli näin Gösta Serlachius.[46]

Vanheneva patruuna jaksoi ottaa yhä kantaa ajankohtaisiin asioihin. Sortovuosien alettua vuonna 1899 hän seurasi mielipiteissään Yrjö Sakari Yrjö-Koskista. Hän oli kiukkuinen vanha mies, joka suomi ankarasti viikinkejä, ryssiä, juutalaisia sekä saksalaisia. Hän rettelöi kotipaikkakunnallaan nuorisoseuraa vastaan ja epäsi siltä pääsyn kaikkiin omistamiinsa tiloihin. Yrityksellä meni hyvin, ja viimeisessä Pohjoispankille lähettämässään kirjeessä patruuna ennusti pian pääsevänsä eroon vekseleistään. Serlachius kuoli 13. kesäkuuta 1901.

Mesenaatti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi teollisuusmies, G. A. Serlachius oli myös merkittävä taiteilijoiden tukija.

Jo ollessaan Tampereella apteekkarina Serlachius piti itseään kulttuuri-ihmisenä ja keskusteli säätyläisten parissa runoista, maalauksista ja pianomusiikista. Mäntässä into kulttuuriin kasvoi lisää. Kiinnostus kanavoitui etupäässä kuvataiteeseen, ja taidekäsitystä avasivat liikematkat Venäjälle, Saksaan, Ranskaan ja Alankomaihin. Matkoilla saattoi käydä gallerioissa, ja teollisuusnäyttelyissäkin oli taideosastonsa.[47]

Aluksi Serlachius tuki Hjalmar Munsterhjelmia, jonka veli oli hänelle tuttu työasioiden parista. Mäntän tehtaalla toimi konttoristina Axel Lindecrona, jonka kautta tehtailija tutustui syyskuussa 1883 Turussa Samppalinnan ravintolassa Emil Wikströmiin ja tämän 18-vuotiaaseen ystävään Axel Galléniin.[48][25]

Kolme vuotta myöhemmin Serlachius tapasi Wikströmin ja Gallénin lomaillessaan Pariisissa. Kolmenkymmenen ikävuoden ero ei haitannut, vaan kolmikko liikkui kaupungilla ihmetellen nähtävyyksiä ja istuen iltojaan ravintoloissa. Gallénille Serlachius jätti pienen rahasumman ja pyysi tätä Mänttään, missä oli luvassa tilaustöitä. Taiteilija saapuikin, mutta vietti ensiksi aikaansa Keuruulla epämukavassa mökissä. Jouluksi hän saapui Mänttään, missä tankkasi ruokaa kolme päivää ja kirjeenvaihdosta päätellen juhli ankarasti.[49] Gallen sai Serlachiukselta rahallista tukea opintoihinsa Pariisissa ja rohkaisuja Kalevalan sankareiden kuvalliseen esittämiseen. Fennomaanina Serlachius näki, että Gallen-Kallelalla olisi tärkeä kansallinen tehtävä 1800-luvun lopun suomalaisuuspyrkimysten kannalta.[25]

Gallénin ja Serlachiuksen ystävyys ei ollut saumatonta. Herrojen kirjeenvaihdossa esiintyy monia sävyjä, kuten kerjääminen, kannustus, nälviminen, arvonanto ja kiukuttelu. 1890-luvulle tultaessa miesten välit menivät poikki. Serlachius ei ollut helppo liikekumppani eikä helppo ystävä taiteilijoille.[50]

Emil Wikströmin kanssa ystävyyssuhde oli helpompi. Wikström rakensi Visavuorelle taiteilijakotiaan, mutta rahapula vaivasi, koska Säätytalon reliefistä ei kuulunut maksua. Tällöin Serlachius lainasi hänelle puuttuvan summan. Serlachius ylisti uutta rakennusta, jota pidetäänkin suomalaisen jugendarkkitehtuurin klassikkona. Kiitollinen kuvanveistäjä lähetti mesenaatilleen kipsivaloksen ensimmäisestä Visavuoressa valmistuneesta veistoksesta. Veistoksen mukana seurasi kirje, jossa kiiteltiin tehtailijan mahdollistamasta työtilasta.[51]

Serlachius halusi tukea nimenomaan nousevia nuoria kykyjä, sillä hänen mielestään ”taiteilijamme eivät puhu suomalaiselle kansalle”. Esimerkiksi Albert Edelfeltiä hän piti svekomaanina, joka ei uskaltanut tulla sisämaahan. Muutenkin hän piti aikansa vakiintunutta kuvataidetta roskana ja teeskentelynä, sillä ”Kalevalan laulut perinnökseen jättänyttä kansaa ei puhuttele Porvoon mäki eikä sen lahoavat talot...”[52]

Serlachiuksen Thyra-tytär innostui kulttuurista ja keksi rakennuttaa paviljongin, jossa esiteltäisiin taidetta tavalliselle rahvaalle. Isä tuki hanketta ja kaavaili, että lopulta rakennettaisiin tiloiltaan Ateneumin veroinen rakennus. Näin suureksi tyttären hanke ei paisunut, mutta Mäntässä tehtiin uraauurtavaa työtä taidenäyttelyiden pitämiseksi kaukana sisämaassa.[53]

Ystävyys Wikströmin ja Gallen-Kallelan kanssa jatkui vuodesta 1883 Serlachiuksen kuolemaan saakka. Nuorille taiteilijoille hän toimi eräänlaisena isähahmona, hän itse taas sai kulttuurista uudenlaista sisältöä elämäänsä. Hänen jälkeensä suvun yhteistyö taiteilijoiden kanssa jatkui ensin Serlachiuksen Thyra-tyttären ja Axel-pojan ja sittemmin Gösta-vävyn kautta.[25]

G. A. Serlachius taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Akseli Gallen-Kallela: Kauppaneuvos Gustaf Adolf Serlachiuksen muotokuva (1887).

Gallén maalasi myöhemmin kuuluisaksi tulleen muotokuvan mesenaatistaan tämän tehtaassa vuonna 1887. Patruuna näyttää siinä ikäistään vanhemmalta ja tutkijat ovat löytäneet siitä symboliikkaa, kuten koneet, paperisuikaleet ja taustalla ahkeroivan nimettömäksi ja kasvottomaksi jäävän työläisen. Axel Solitander on tulkinnassaan esittänyt, että muotokuva ei hehkuta kunniaa, valtaa ja vaurautta vaan henkii vaivoja, vastuksia ja taisteluita, jotka teollisuuden esitaistelijan oli pakko kohdata.[54] Maalaus sai valtion palkinnon vuonna 1888 ja oli esillä Suomen osastolla Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.[25]

Gallén maalasi myös muotokuvat Serlachiuksen vävystä Wladimir Jurveliuksesta (1887), tyttärestä Sissi Serlachiuksesta (1889), vaimosta Alice Serlachiuksesta (1889) ja pojasta Axel Serlachiuksesta (1917).[25]

Emil Wikström teki G.A. Serlachiuksesta kipsimedaljongin vuonna 1897.[25]

Kari Heiskanen kirjoitti ja ohjasi Helsingin kaupunginteatteriin 2013 näytelmän "ristiriitaisesta, räyhähenkisestä, roisia kieltä viljelevästä ja erittäin impulsiivisesta" patruuna Serlachiuksesta. Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous -kirjaan perustuvan näytelmän ensiversiossa pääosaa esittää Pertti Sveholm.[55]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Serlachius kuului Serlachius-sukuun.

Serlachius oli naimisissa Alicen kanssa ja heillä oli kolme lasta, Axel, Sissi ja Thyra sekä ainakin kolme lasta, jotka olivat kuolleet vauvoina.[44] Perheen kodissa oli taiteen lisäksi laaja kirjasto, johon kuului niin kotimaisia julkaisuja kuin englantilaisia kuvalehtiäkin. Perhe lomaili eurooppalaisissa kylpylöissä, esimerkiksi Karlsbadissa ja Rivieralla, ja perheen tyttäret opiskelivat Sveitsissä ja Pariisissa. Koko perhe osallistui kansainvälisiin teollisuusnäyttelyihin, joissa oli oma osasto myös taiteelle.[25]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Ahvenainen, Jorma: ”Serlachius, Gustaf Adolf (1830–1901)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 834–835. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Keskisarja 2010, s. 23.
  3. ↑ Keskisarja 2010, s. 27–32.
  4. ↑ Keskisarja 2010, s. 33–34.
  5. ↑ Keskisarja 2010, s. 35–36.
  6. ↑ Keskisarja 2010, s. 37.
  7. ↑ Keskisarja 2010, s. 38–48.
  8. ↑ Keskisarja 2010, s. 50–57.
  9. ↑ Keskisarja 2010, s. 58.
  10. ↑ Keskisarja 2010, s. 65–66.
  11. ↑ Keskisarja 2010, s. 68–69.
  12. ↑ Keskisarja 2010, s. 79–81.
  13. ↑ Keskisarja 2010, s. 81.
  14. ↑ Keskisarja 2010, s. 85–86.
  15. ↑ Keskisarja 2010, s. 101.
  16. ↑ Keskisarja 2010, s. 100–106.
  17. ↑ Keskisarja 2010, s. 109–112.
  18. ↑ Keskisarja 2010, s. 110–111.
  19. ↑ Keskisarja 2010, s. 116–117.
  20. ↑ Keskisarja 2010, s. 111–115.
  21. ↑ Keskisarja 2010, s. 118–119.
  22. ↑ Keskisarja 2010, s. 119–120.
  23. ↑ a b Keskisarja 2010, s. 136–138.
  24. ↑ a b Keskisarja 2010, s. 167–168.
  25. ↑ a b c d e f g h i j Sivonen, Pauli (toim.): Kotkan siipien suojassa: Gösta Serlachiuksen taidesäätiön 70-vuotisjuhlajulkaisu, s. 78-95, 16-27, 122-141. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, 2004.
  26. ↑ a b Keskisarja 2010, s. 122–125.
  27. ↑ Keskisarja 2010, s. 126–135.
  28. ↑ Keskisarja 2010, s. 139–142.
  29. ↑ Keskisarja 2010, s. 143–144.
  30. ↑ Keskisarja 2010, s. 157.
  31. ↑ Keskisarja 2010, s. 158–171.
  32. ↑ Keskisarja 2010, s. 149–151.
  33. ↑ Keskisarja 2010, s. 193–194.
  34. ↑ Keskisarja 2010, s. 210–211.
  35. ↑ Keskisarja 2010, s. 212.
  36. ↑ Keskisarja 2010, s. 213–214.
  37. ↑ Keskisarja 2010, s. 215–217.
  38. ↑ Keskisarja 2010, s. 217–219.
  39. ↑ Keskisarja 2010, s. 269, 271.
  40. ↑ Keskisarja 2010, s. 271.
  41. ↑ Keskisarja 2010, s. 274–277.
  42. ↑ Keskisarja 2010, s. 279–285.
  43. ↑ Keskisarja 2010, s. 289–290.
  44. ↑ a b Keskisarja 2010, s. 303.
  45. ↑ Keskisarja 2010, s. 306–307.
  46. ↑ Keskisarja 2010, s. 309–310.
  47. ↑ Keskisarja 2010, s. 223–225.
  48. ↑ Keskisarja 2010, s. 225–227.
  49. ↑ Keskisarja 2010, s. 227–229.
  50. ↑ Keskisarja 2010, s. 259–262.
  51. ↑ Keskisarja 2010, s. 259–263.
  52. ↑ Keskisarja 2010, s. 234–235.
  53. ↑ Keskisarja 2010, s. 247–248.
  54. ↑ Keskisarja 2010, s. 229–232.
  55. ↑ http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=mtpr&more=1#full

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=G._A._Serlachius&oldid=21831533”