François Villon

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Francois Villon)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
François Villon, keskiaikainen puupiirros teoksesta Grand Testament de Maistre François Villon, 1489.

François Villon (1431 tai 1432 Pariisi – 1463) oli keskiajan lopulla vaikuttanut ranskalainen runoilija. Hän lienee ollut aikansa tunnetuin ranskalainen kirjailija. Romantikot pitivät häntä ”kirottujen runoilijoiden” (poètes maudits) edeltäjänä.

Villon on ansainnut maineensa erityisesti heittiömäisellä elämällään, mutta sen ohella hänellä oli rujon kuolemantuntoisen taustalla lyyristä oppineisuutta ja herkkää tunteenkuvausta.[1]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainoat nykyaikaan säilyneet Villoniin liittyvät tiedot ovat kuusi hallinnollista asiakirjaa, jotka liittyvät hänen oikeudenkäyntiinsä, sekä hänen omat kirjoituksensa[a]. On syytä tehdä ero todellisen tiedon ja tarinoiden välillä. Villon loi pohjaa itsestään kerrottavalle legendalle asettaessaan teoksissaan itsensä esille[2]. Hänen elämästään tarinoi myös François Rabelais teoksessaan Pantagruelin neljäs kirja (1552, suom. Ville Keynäs, 2014).[1]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Villon syntyi isättömänä vuonna 1431 tai 1432, ja hänet luovutettiin toistaiseksi tuntemattomasta syystä ”enemmän kuin isänsä”, Saint-Benoît-le-Bétournén[b] kaniikin ja kappalaisen Guillaume Villonin kasvatettavaksi.

Villon aloitti opinnot vapaiden tieteiden tiedekunnassa Pariisin yliopistossa, ja lopullisena tavoitteena oli papiksi valmistuminen. Vuonna 1452 hän suoritti maisterin tutkinnon Sorbonnen yliopistossa. Yliopistossa oli tuolloin voimakasta liikehdintää, ja useat tutkinnon suorittaneet, joita oli liian paljon, elivät kurjuudessa.

Vuosina 1451–1453 opiskelijalevottomuudet lisääntyivät. Yliopistossa oli yhteenottoja poliisin kanssa, ja niiden syynä oli etenkin ristiriita yliopiston ja kuninkaan välillä. Seurauksena oli luentojen peruuttaminen vuosina 1453–1455. Luentojen lopettamisen yllykkeenä oli professoreiden pitkään jatkunut lakko[3]. Villon ei enää jatkanut opiskelua vaan lähti kohti seikkailuja. Hän käsitteli myöhemmin tätä tapahtumaa pahoitellen runossaan Testamentti (Testament):

Mais quoy! je fuyoië l'escolle
Comme fait le mauvaiz enffant
En escripvant cette parolle
A peu que le cueur ne me fent..[4]

Siitä eteenpäin satavuotisen sodan päättymisen jälkeisinä vuosina Villonin elämää kiusasivat nälkä, väkivalta ja taudit.

Ensimmäiset runot ja rötökset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1455 runoilija sekaantui tappelunnujakkaan ja vahingoitti pappi Philippe Sermoisea vakavasti kainaloon. Kyseessä saattoi olla kilpakosija tai rappiolla oleva toinen pappi[5]. Villon hoidatti itseään parturilla ja joutui poistumaan Pariisista. Villonin papillisen aseman sekä aiemman rikkeettömän menneisyyden tähden Sermoise antoi hänelle kuolinvuoteellaan anteeksi. Villon sai anteeksiantokirjeen tammikuussa 1456. Saman vuoden jouluyönä hän osallistui murtovarkauteen Navarran collègessa[6].

Villon joutui taas poistumaan Pariisista, joka oli muuttunut hänelle entistä epämiellyttävämmäksi paikaksi asua ja oleilla. Hänen ystävänsä Guy Tabarie oli ryhtynyt liian suulaaksi ja pidätettäessä vuonna 1458 ja kidutuksen uhan alaisena tunnustanut varkaudet ja syyttänyt niistä Villonia. Ennen pakoaan Villon kuitenkin kirjoitti vuoden 1457 ensimmäisten kuukausien aikana Le Lais -runoelman. Hän tarkoitti sen jäähyväislahjaksi ystävilleen ja ilmoitti siinä halunsa mennä Angersin kaupunkiin. Tämän tiedon Guy Tabarie vahvisti poliiseille ja täydensi ilmoitustaan, että Villon suunnitteli katumusmatkaa munkkisukulaisensa luokse[7].

Villonin kerrotaan olleen myös murhamies ja hänet tuomittiin hirtettäväksi, mutta hän sai armahduksen.[1]

Tässä vaiheessa Villon katoaa, eikä tiedetä pääsikö hän perille Angersiin. Tiedossa on ainoastaan, että hän jatkoi matkustelua Loiren laaksossa.

Orléansin Kaarlen hovissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Orléansin Kaarle (1394–1465) ottaa vastaan vasalliensa uskollisuudenvalat hoviväkensä ympäröimänä.

François Villon ilmaantui esiin Bloisn kaupungissa suunnilleen joulukuussa 1457 Orléansin herttuan Kaarlen hovissa. Kaarle oli itsekin runoilijana kunnostautunut ruhtinas, ja hän oli tulevan kuningas Ludvig XII:n isä. Käsikirjoituksessa, johon Villon kyhäili omia runojaan ja myös hovimiesten aikaansaannoksia, on kolme Villonin itsensä ja vieläpä todennäköisesti omakätisesti allekirjoittamaa runoa.[8] Pisin näistä runoista ”Épître à Marie d'Orléans” on runoiltu Orléansin Kaarlen ja Marie de Clévesin tyttären Marie d’Orélansin syntymän johdosta 19. joulukuuta 1457. Tämä käsikirjoitus sisältää muiden joukossa runon ”Ballade des contradictions”, joka on usein nimeltään myös ”Concours de Blois”, koska siinä on kyse kolmannesta kaikkiaan kymmenestä balladista, jotka ovat runoilijoiden tekemiä ja alkavat Orléansin Kaarlen säkeellä: ”Je meurs de soif en couste la fontaine” ('Kuolen janoon kaivon äärellä').

Viimeisin Villonin lisäys Orléansin Kaarlen käsikirjoitukseen on runo ”Ballade franco-latine”, joka on valmistunut keskellä runokilpailua ja heti ”Concours de Blois” runon jälkeen. Kyseessä on kahden kaksikielisen runon kompositio, dialogi itsensä Orléansin Kaarlen ja tämän suosikin Fredet’n välillä. ”Ballade franco-latine”, kuten professori Gert Pinkernell osoittaa, on asioiden suorasanainen selvittely Fredet’n kanssa. Villon on saanut nuhteita Kaarlelta, ja eräs hänen hovipojistaan, jota tosin ei nimetä, syyttää häntä valheista ja nousukasmaisuudesta. Villon jättää herttuan Boissa sijaitsevan hovin, todennäköisesti melko pian tämän tapahtuman jälkeen.

Loka-marraskuussa 1458 Villon yrittää epätoivoisesti solmia yhteyden entiseen lyhytaikaiseen mesenaattiinsa käyttäen hyväkseen herttuan matkaa Vendômeen, jossa hänen tulee osallistua vävynsä Alençonin Jean II:n petosoikeudenkäyntiin. Villon kirjoittaa tällöin Kaarlelle runot "Ballade des proverbes" sekä "Ballade des menus propos", mutta tuloksetta. Häntä ei enää oteta vastaan ruhtinaan hovissa.

Villonin kuolemasta ei ole tarkkaa tietoa, vaan hän katosi. Häneltä jäi 3 300 riviä runoja.[1]

Tuotannosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villonin runotuotannosta on kaksi suomennosta. Leo Kaukkoriipi on hyödyntänyt Veijo Meren Testamentti-suomennosta suomennoksessaan Poésies complètes. Runot ja toisinto Aukeamalla ovat vierekkäin alkukielinen teksti ja suomennos. Sitä Virpi Alanen pitää tuhdimpana ja tihemänä. Veijo Meri on suomentanut Testamentin. Virpi Alanen pitää Meren kietä jouhevampana ja kokonaisuutena miellyttävämpänä lukea. Suomennoksissa on samoja runoja, joiden kieltä Alanen vertailee.[1]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa teksteistä on julkaistu ranskankielisessä Wikiaineistossa

Suomennoket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Villon, François: Testamentti. (Le petit testament; Le grand testament, 1460–1461) Suomentanut Veijo Meri. Helsinki: Otava, 1983. 2. täydennetty ja tarkistettu painos. Delfiinikirjat. ISBN 951-1-07481-4
  • Villon, François: Poésies complètes. Runot ja toisinto. (Poésies complètes, 1991) Suomentanut Leo Saukkoriipi. Tornio: L. Saukkoriipi, 1995.

Huomautuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Nämä dokumentit löysi Marcel Schwob 1800-luvun loppupuolella.
  2. ↑ Saint-Benoît-le-Bétourné oli pyhälle Baccukselle ja pyhälle Sergelle omistettu kappeli. Se oli perustettu 500-luvulla Pariisin nykyiseen viidenteen kaupunginosaan. Kappeli oli Saint-Jeacques-kadun varrella, ja se purettiin Sorbonnen nykyisen päärakennuksen tieltä.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Virpi Alanen, Syksyiset karvakuontalot, Parnasso 5/2019, s. 12–14
  2. ↑ Thiry, Claude: Introduction de Claude Thiry dans l’édition du Livre de Poche, s. 5–6. Katso myös ce texte de Gert Pinkernell. (ranskaksi)
  3. ↑ Jean Favier; François Villon, Fayard, 1982, chapitre VII, p. 143–145.
  4. ↑ Mutta mitä? Karkaa koulusta. / Kuten tekee kuriton lapsi.. / Kirjoittaessani näitä sanoja, / Pelkään sydämeni sulavan. Vapaa käännös A. M. Lähde: Le Testament, huitain XXVI, vers 205–208. Kyseessä on Claude Thiry editoima tekstikriittinen laitos, p. 107.
  5. ↑ Jean Favier, François Villon, Fayard, 1982, chapitre IX, p. 193–198.
  6. ↑ Jean Favier, François Villon, Fayard, 1982, chapitre XIV, p. 334–342.
  7. ↑ Rychner-Henry; Le Lais Villon et les Poèmes Variés, toimittanut Jean Rychner ja Albert Henry, II. Commentaire, p. 13–14.
  8. ↑ Orleansin Kaarlen henkilökohtainen käsikirjoitus, Bibliothèque Nationale, ms. fr. 25458. Tästä käsikirjoituksesta on faksimilekopion julkaissut Pierre Champion kirjassaan: Le manuscrit autographe des poésies de Charles d'Orléans, Genève, Slatkine, 1975.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=François_Villon&oldid=22522749”