Tämä on suositeltu artikkeli.

Mutinan sota

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Forum Gallorumin taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mutinan sota
Osa Octavianuksen ja Antoniuksen sotaa
Päivämäärä:

43 eaa.

Paikka:

Mutina, Gallia Cisalpinassa

Lopputulos:

Antonius lyötiin

Osapuolet

Tasavaltalaiset

Marcus Antonius tukijoineen

Komentajat

Aulus Hirtius†,
C. Vibius Pansa† ja
Octavianus

Marcus Antonius

Rooman tasavallan sisällissodat
1. orjasota – 2. orjasota – liittolaissota – 1. Sullan sisällissota – Sertoriuksen kapina – 2. Sullan sisällissota – 3. orjakapina – Catilinan salaliitto – Julius Caesarin kansalaissota – Mutinan sota – Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan – Octavianuksen ja Antoniuksen sota – Perusian sota – Octavianuksen sota Sextusta vastaan

Mutinan sota on vuonna 43 eaa. käyty Rooman sisällissota, jonka osapuolet olivat Marcus Antonius ja hänen vastustajansa. Antonius piiritti Mutinassa (nyk. Modena) yhtä Caesarin murhaajista, Decimus Junius Brutus Albinusta, jota auttamaan saapuivat senaatin lähettämät konsulit Aulus Hirtius ja Gaius Vibius Pansa Caetronianus. Taisteluihin osallistui myös Caesarin adoptoima Octavianus. Konsuli Pansa kuoli Mutinan lähettyvillä käydyssä Forum Gallorumin taistelussa saamiinsa haavoihin, ja Hirtius kaatui Mutinan kaupungin ulkopuolella käydyssä taistelussa.

Sota päättyi, kun Antonius ja Octavianus muodostivat toisen triumviraatin, jonka kolmanneksi jäseneksi otettiin Lepidus.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marcus Antonius oli Julius Caesarin tärkeimpiä alaisia. Caesarin murhan jälkeen hän nousi Caesarin kannattajien johtajaksi.

Julius Caesar murhattiin 15. maaliskuuta vuonna 44 eaa., minkä jälkeen Caesarin konsulikumppani Marcus Antonius nousi valtaan, kun Caesarin murhaajat pakenivat Roomasta. Huhtikuussa 44 eaa. Roomaan saapui Caesarin siskon Julian tyttärenpoika Octavianus, jonka diktaattori oli testamentissaan adoptoinut. Antonius teki kaikkensa estääkseen Octavianusta saamasta hänelle kuuluvaa Caesarin perintöä. Octavianus käytti Caesarin nimeä saadakseen tämän entiset sotilaat puolelleen.[1][2]

Caesarin murhaajien joukossa oli ollut muun muassa Decimus Junius Brutus Albinus, jonka Caesar oli jo aikaisemmin nimittänyt Gallia Cisalpinan maaherraksi. Marcus Antonius halusi kuitenkin tämän provinssin itselleen, koska se sijaitsi lähempänä Roomaa kuin Macedonia, jonka maaherraksi hänet oli aikaisemmin nimitetty. Useat senaattorit asettuivat Caesarin murhaajien puolelle ja pelkäsivät Antoniuksen kasvavaa valtaa. Antonius sai senaatin vastustuksesta huolimatta kansankokouksen nimittämään itsensä Gallia Cisalpinan maaherraksi, mutta Brutus ei aikonut luopua provinssistaan vapaaehtoisesti. Antonius ajoi läpi myös päätöksen siitä, että neljä Macedoniassa olleista legioonista siirrettäisiin hänen alaisuuteensa Gallia Cisalpinaan.[3]

Cicero oli senaatin vaikutusvaltaisimpia jäseniä.

Antonius lähti pian Roomasta Brundisiumiin, jonne oli saapunut osa joukoista, jotka hän oli määrännyt siirrettäväksi Macedoniasta Galliaan. Tilanteen kärjistyessä Octavianus lähti Campaniaan, jossa hän kokosi itselleen armeijan Caesarin veteraaneista. Octavianuksella ei ollut minkäänlaista laillista oikeutta koota tällaista armeijaa, vaan saadakseen sotilaat puolelleen hän käytti rahalahjoja ja asemaansa Caesarin poikana.[4]

Caesarin veteraanien mielestä Antoniuksen olisi pitänyt kostaa Caesarin murhaajille. Octavianus lupasi sotilaille myös 2 000 sestertiuksen rahalahjan ja vielä 20 000 sodan loputtua. Kaksi Antoniukselle aikaisemmin uskollista legioonaa, Legio Martia ja Legio IIII Macedonica, jotka olivat matkalla Brundisiumista Roomaan, loikkasivat Octavianuksen leiriin. Octavianukselle päätyivät myös Antoniuksen armeijan sotanorsut. Antonius oli tuolloin Roomassa, ja hän yritti 28. marraskuuta saada senaatin julistamaan Octavianuksen valtakunnan viholliseksi mutta epäonnistui. Antonius epäili omien joukkojensa lojaaliutta, jos hän joutuisi taisteluun Octavianusta vastaan. Hän otti vielä tällöin itselleen uskolliset joukot ja marssi Gallia Cisalpinaa kohti, jossa hän aikoi hyökätä Decimus Brutuksen kimppuun.[5][6]

Senaatissa iloittiin, kun Caesarin entiset kannattajat riitelivät keskenään. Cicero oli tuolloin vaikutusvaltaisimpia senaattoreja, ja hän alkoi kannattaa Octavianusta, jolla oli jo valmis armeija, jota senaatti saattoi käyttää Antoniusta vastaan. Octavianusta pidettiin kokemattomana, eikä hänen uskottu olevan yhtä vaarallinen senaatille kun Antonius. Cicero alkoi kampanjoida Octavianuksen puolesta ja yritti saada senaatin julistamaan Marcus Antoniuksen isänmaan viholliseksi.[7]

Sota alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 43 eaa. konsuliksi jo aikaisemmin nimitetty Vibius Pansa avasi senaatin istunnon. Monta päivää kestäneiden keskustelun tuloksena Octavianus nimitettiin senaattoriksi, ja hänelle myönnettiin propreetorin imperium, joka laillisti hänen siihen asti laittoman armeijansa. Senaatti määräsi vuoden 43 eaa. toisen konsulin Aulus Hirtiuksen ottamaan Octavianuksen armeijan komentoonsa. Lisäksi senaatti lupasi maksaa Octavianuksen lupaamat 20 000 sestertiusta Martian ja neljännen legioonan sotilaille, ja Pansa sai määräyksen värvätä sotaa varten uusia legioonia. Lucius Calpurnius Pison vastustuksesta Ciceron yritykset julistaa Antonius valtion viholliseksi epäonnistuivat taas.[8][9] Hirtius ja Pansa olivat kumpikin maltillisia Caesarin kannattajia. Hirtius oli Caesarin entinen sotapäällikkö, ja hän oli tunnettu myös kirjailijana. Hän on muun muassa Caesarin Gallian sotaa käsittelevän teoksen viimeisen osan kirjoittaja. Molemmat konsulit olivat hyvissä väleissä Ciceron kanssa.

»Kaupungissa oli tähän aikaan suuri vaikutusvalta Cicerolla. Tämä mies, joka kiihotti koko maailmaa Antoniusta vastaan, sai vihdoin aikaan, että senaatti julisti Antoniuksen isänmaan viholliseksi, myönsi Caesarille liktorisaattueen ja sotapäällikön arvomerkit ja lähetti saman vuoden konsulit, Pansan ja Hirtiuksen, karkottamaan Antoniusta Italiasta.»
(Plutarkhos, Kuuluisien miesten elämäkertoja, Antonius. Suomentanut Kalle Suuronen[10])

Senaatissa toivottiin kuitenkin vielä Antoniuksen luopuvan aikeistaan. Fufius Calenuksen ehdotuksesta senaatti päätti lähettää lähetystön neuvottelemaan Antoniuksen kanssa. Jos Antonius ei perääntyisi Gallia Cisalpinasta, senaatti julistaisi sodan häntä vastaan.[8]

Marcus Aemilius Lepiduksen kolikko. Lepidus oli Julius Caesarin kannattaja ja vuonna 44 eaa. Caesarin ratsuväen päällikkö eli magister equitum.

Antoniuksen, Brutuksen ja Octavianuksen joukkojen lisäksi läntisissä provinsseissa oli Caesarin kannattajia, joiden lojaaliudesta senaattia kohtaan ei oltu varmoja. Lepidus, Caesarin magister equitum, oli Gallia Narbonensiksessa. Galliassa oli myös Caesarin entinen upseeri Lucius Munatius Plancus, joka oli Caesarin murhan jälkeen nimitetty Gallian maaherraksi. Lepidus ja Plancus lähettivät kumpikin senaatille kirjeitä, joissa he kehottivat senaattia pyrkimään rauhansopimukseen Antoniuksen kanssa. Ainakin Plancus oli ollut yhteydessä Antoniuksen kanssa. Cicero vastusti minkäänlaista sopimusta, joka olisi jättänyt joukkoja Antoniuksen komentoon. Antonius yritti puolestaan saada Octavianuksen ja Hirtiuksen liittoutumaan kanssaan. Cicero tuomitsi Antoniuksen rauhanaikeet kolmannessatoista filippolaispuheessaan ja luonnehti tätä rikolliseksi, ja hän kirjoitti Lepidukselle ja Plancukselle nuhdekirjeitä. Plancus lähettikin senaatille kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi käytöstään ja syytti tapahtumasta sotilaitaan, joille Antonius oli antanut suuria lupauksia.[11]

Joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alussa tasavaltalaisten joukot koostuivat pääasiassa Octavianuksen värväämistä joukoista ja niistä kahdesta Antoniuksen legioonasta, jotka olivat loikanneet Octavianuksen puolelle. Octavianus värväsi Caesarin veteraanien joukosta kaksi legioonaa ja lisäksi yhden alokkaista koostuvan legioonan. Konsuli Pansa värväsi neljä alokkaista koostuvaa legioonaa sodan aikana.[12]

  • Legio IV Macedonica (Antoniuksen entinen legioona, loikkasi Octavianuksen puolelle)[13]
  • Legio Martia (Antoniuksen entinen legioona, loikkasi Octavianuksen puolelle, numeroa ei tiedetä)
  • Legio VII Paterna (Octavianuksen värväämä, koostui Caesarin entisistä sotilaista)[14][15]
  • Legio VIII Gallica (Octavianuksen värväämä, koostui Caesarin entisistä sotilaista)[14][16]
  • Pansan värväämät neljä legioonaa.[17] Yleensä konsulien legioonat oli numeroitu I, II, III ja IV.

Appianuksen mukaan Decimus Brutuksen piiritettynä Mutinassa olleet joukot:

  • Kolme legioonaa (yksi koostui kokemattomista alokkaista)[18]
  • Appianuksen mukaan Brutuksella oli myös "suuri määrä gladiaattoreita"[18]

Antoniuksen joukkoihin kuului kolme Makedoniasta siirrettyä legioonaa. Lisäksi armeijaan kuului yksi veteraaneista koostuva legioona. Nimeltä tunnetaan ainakin seuraavat legioonat:[19]

Mutinan piiritys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brutus yritti aluksi puolustautua Antoniusta vastaan, mutta joutui pian alakynteen. Hän perääntyi Mutinan kaupunkiin, jota Antonius alkoi piirittää. Antonius lähetti kaupunkiin miehiään, jotka yrittivät saada Brutuksen sotilaat karkaamaan.

Helmikuussa 43 eaa. Octavianus marssi joukkojensa kanssa Arretiumiin, jossa hän kohtasi Hirtiuksen. Octavianus oli tuolloin vielä kokematon eikä ollut koskaan johtanut sotilaita taistelussa. Hirtius otti heti koko armeijan johtoonsa ja antoi Octavianuksen johdettavaksi luultavasti vain kaksi legioonaa, pitäen itse muun muassa kaksi Antoniukselta loikannutta kokenutta legioonaa. Octavianusta ärsytti myös se, että konsulit ja eräät muut senaatin jäsenet yrittivät vielä neuvotella Antoniuksen kanssa. Octavianukselle oli tärkeää, etteivät Antonius ja senaatti löytäisi minkäänlaista yhteisymmärrystä.[23]

Kun Octavianus sai kuulla Mutinan piirityksestä, hän taivutteli Hirtiuksen marssimaan joukkoineen Antoniusta vastaan, vaikka toinen konsuleista oli vielä Roomassa kokoamassa uusia legioonia. Octavianus pelkäsi, että ruoan käydessä vähiin Mutinan puolustajat antautuisivat. Octavianus ja Hirtius lähtivät matkaan ja valtasivat läheisen Bononian (nykyinen Bologna) ilman taistelua, koska kaupungin varuskunta oli paennut. Antonius lähetti heitä vastaan ratsuväkeä, mutta se lyötiin pakosalle. Mutinan lähellä virtaavan joen yli Octavianuksen ja Hirtiuksen armeija ei kuitenkaan päässyt Antoniuksen joukkojen ansiosta. Brutukselle saatiin kuitenkin lähetettyä viesti, että apu oli lähellä.[24]

Kun Antonius näki, ettei Brutus aikonut hevillä antaa periksi, hän jätti veljensä Luciuksen huolehtimaan kaupungin piirityksestä. Antoniuksen ja Hirtiuksen armeijat seisoivat monta päivää vastakkain, ja armeijoiden ratsuväkiosastot kahakoivat keskenään. Yllättäen germaaniratsuväki, jonka Octavianus oli saanut loikkaamaan omalle puolelleen, loikkasi takaisin Antoniuksen leiriin. Ratsuväen joukkoon kuului myös sotanorsuja. Germaanit pääsivät loikkaamaan vihollisen puolelle, kun osa ratsuväestä oli lähdössä leiristä kahakoimaan Antoniuksen joukkojen kanssa. Germaanit ratsastivat muiden edellä mutta kääntyivät yllättäen ympäri ja hyökkäsivät entisten liittolaistensa kimppuun. Toinen välikohtaus sattui, kun sotilaat, jotka oli lähetetty kummastakin armeijasta keräämään muonaa, alkoivat kahakoida keskenään. Antoniuksen joukot pääsivät tässä taistelussa niskan päälle. Näiden pienten voittojen kannustamana ja saatuaan tiedon siitä, että Pansa pian saapuisi paikalle vereksien joukkojen kanssa, Antonius päätti hyökätä vihollisen leiriä vastaan. Hirtius ja Octavianus eivät kuitenkaan halunneet ryhtyä taisteluun ennen kuin Pansa pääsisi paikalle.[25]

Forum Gallorumin taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Armeijoiden liikkeet ennen Forum Gallorumin taistelua.

Antonius päätti ottaa osan joukoistaan ja tehdä yllätyshyökkäyksen Pansan kokemattomia joukkoja vastaan. Osan joukoistaan hän määräsi hyökkäämään vihollisen leiriä vastaan, jotta vihollinen ei huomaisi Antoniuksen aikeita. Antonius lähti öiselle marssille kahden legioonansa kanssa. Hirtius oli kuitenkin varuillaan ja lähetti Sulpicius Galban ja Carfulenuksen johdolla Pansalle lisäjoukkoja. Hirtiuksen lähettämiin veteraanijoukkoihin kuului Legio Martia sekä hänen ja Octavianuksen henkivartiostot (cohors praetoria). Antonius asetti legioonansa väijytykseen Forum Gallorum -nimiseen kylään ja sitä ympäröivälle suolle. Ainoastaan Antoniuksen kevytaseiset ja ratsuväki pysyttelivät näkyvillä. Nähdessään nämä joukot Legio Martia ja pretoriaanit lähtivät heti hyökkäykseen. Legio Martian ja pretoriaanien kohortit eivät ehtineet muodostaa kunnollista taistelujärjestystä, vaan ryhmittyivät suoraan marssimuodostelmastaan taistelulinjaksi. Niin sanotussa simplex acies taistelujärjestyksessä joukot taistelivat yhdessä rivissä, mutta yleensä legioonat taistelivat useammassa rivistössä. Legio Martian ja pretoriaanikohorttien sotilaat eivät pystyneet hillitsemään itseään, vaan lähtivät käskyistä huolimatta rajuun hyökkäykseen. Octavianuksen pretoriaanikohortti taisteli rivistön keskellä Via Aemilialla, Mutinan ja Bononian välisellä tiellä, joka kulki soisen maaston läpi korotetulla harjanteella. Legio Martian kahdeksan kohorttia taistelivat soisella alueella tien oikealla puolella, ja vasemmalla siivellä taistelivat Legio Martian muut kaksi kohorttia ja Hirtiuksen pretoriaanit. Taistelujärjestyksestä voidaan päätellä, että kahdeksan Legio Martian kohorttia oli marssinut joukkojen kärjessä. Sen perässä olivat marssineet pretoriaanit ja kaksi Legio Martian kohorttia.[20]

Yllättäen Antonius määräsi piilossa olleet joukkonsa hyökkäämään. Galba määräsi paikalle ehtineet kaksi legioonaansa seuraamaan näiden perässä.[26] Oikealla siivellä, jossa osa Legio Martian kohorteista taisteli Antoniuksen Legio XXXV:tä vastaan, käytiin ankara yhteenotto. Vaikka Antoniuksen legioonalla oli miesylivoima, pystyivät Legio Martian sotilaat lyömään heidät takaisin. Pian Antoniuksen mauretanialainen ratsuväki uhkasi saartaa oikean siiven, ja Legio Martian oli peräännyttävä. Antoniuksen joukot olivat ilmeisesti niin väsyneitä, etteivät jaksaneet seurata perääntyviä joukkoja, ja kevytaseiset pitivät Antoniuksen ratsuväen loitolla, kun Legio Martia perääntyi.[20]

Pansan joukot joutuivat alakynteen vasemmalla siivellä, jossa Hirtiuksen henkivartiosto taisteli Antoniuksen Legio II:ta vastaan. Antoniuksen vahva ratsuväki yritti kiertää vihollisen selustaan ja pakotti tämän perääntymään. Via Aemilialla taistellut Octavianuksen henkivartiosto sai vastaansa Antoniuksen ja tämä liittolaisen Junius Silanuksen pretoriaanit.[20] Octavianuksen pretoriaanit taistelivat viimeiseen mieheen.[26]

Suuri osa Pansan joukoista kaatui, ja loput perääntyivät takaisin leiriin. Pansa haavoittui pahasti, kun hän sai keihään kylkeensä, ja haavoittunut konsuli vietiin Bononiaan.[26] Antonius yritti vallata leirin rynnäköllä, mutta epäonnistui. Octavianus ja Hirtius saivat kuulla Pansan tappiosta ja päättivät, että Hirtius ottaisi 20 kohorttia ja hyökkäisi Antoniuksen kimppuun. Octavianus jäi puolestaan vartioimaan leiriä. Paluumatkalla omaan leiriinsä Antoniuksen taistelusta väsyneet joukot joutuivat Hirtiuksen hyökkäyksen kohteeksi, ja heidät lyötiin perusteellisesti.[27][25][17][28]

Lyötyään Antoniuksen joukot Hirtiuksen joukot tervehtivät komentajaansa imperaattorina. Myös Pansaa ja Octavianusta tervehdittiin imperaattoreina, vaikka heillä ei ollut osuutta voittoon.[29] Dio Cassiuksen mukaan myös senaatti soi Hirtiukselle tämän kunnian.[30]

Sulpicius Galba kertoo kirjeessään Cicerolle, että heidän joukkonsa olivat ottaneet sotasaaliikseen kaksi aquilaa ja kuusikymmentä muuta tunnusta ja Galba pitikin Forum Gallorumin taistelua suurena voittona.[31]

Vuosia taistelun jälkeen Antonius väitti Octavianuksen paenneen Forum Gallorumin taistelusta. Antoniuksen mukaan Octavianus palasi leiriin vasta seuraavana aamuna hukattuaan hevosensa ja purppuraisen komentajan viittansa. Väitteen todenperäisyydestä ei ole tietoa, ja se saattaa liittyä Antoniuksen ja Octavianuksen väliseen propagandasotaan, jota käytiin vuosien ajan. Dio Cassiuksen mukaan Octavianuksen henkivartiosto taisteli viimeiseen mieheen ilman johtajaansa, joka oli jäänyt vartioimaan leiriä. Jos Octavianus oli mukana taistelussa, ei hän ainakaan ollut tehnyt suurempaa vaikutusta.[32]

Dio Cassiuksen mukaan samaan aikaan Forum Gallorumin taistelun kanssa käytiin taistelu T. Munatius Plancuksen ja Pontius Aquilan välillä, joka oli yksi Caesarin murhaajista. Hän oli liittoutunut murhan jälkeen Brutuksen kanssa ja toimi tämän legaattina Gallia Cisalpinassa. Aquila kukisti Plancuksen ja ajoi hänet pois Pollentian kaupungista.[30]

Mutinan taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuori Octavianus. Vuonna 43 eaa. Octavianus oli vielä nuori ja kokematon, mutta hän oli suosittu murhatun Caesarin entisten kannattajien keskuudessa. Kreikkalainen marmoriveistos 1. vuosisadalta.

Antonius joutui perääntymään leiriinsä Forum Gallorumista. Dio Cassius kertoo, että osa Antoniuksen kannattajista hylkäsi hänet taistelun jälkeen. Octavianus ja Hirtius ilahtuivat tästä ja päättivät provosoida Antoniuksen uudelleen taisteluun,[30] ja muutama päivä Forum Gallorumin taistelun jälkeen Antoniuksen oli pakko uskaltautua taisteluun. Tämä ratkaiseva taistelu käytiin 21. huhtikuuta.[33]

Antoniuksen heikentynyt armeija joutui alakynteen Hirtiuksen ja Octavianuksen armeijan hyökätessä. Ehkä myös Decimus Brutus teki hyökkäyksen Antoniuksen joukkoja vastaan Mutinasta. Hirtiuksen johtamat joukot murtautuivat Antoniuksen leiriin, ja Dio Cassius kertoo konsulin kaatuneen taistellessaan Antoniuksen komentoteltan edessä.[34] Octavianus oli tällä kertaa mukana itse taistelussa, ja kerrotaan, että hän kantoi kuolleen Hirtiuksen ruumiin turvaan.[35] Suetonius puolestaan kertoo, että Octavianus "haavoistaan ja verenvuodosta" huolimatta otti harteilleen kuolevan kotkankantajan sotamerkin eli aquilan ja kantoi sen omaan leiriin.[35] Antonius perääntyi ratsuväkensä ja jäljelle jääneen jalkaväkensä kanssa.[33]

Taistelun jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mutinan taistelun jälkeen Antonius pakeni Galliaan Marcus Lepiduksen luokse. Matkalla Antoniuksen joukot kokivat suunnattomia rasituksia, mutta hän osoitti suuria johtajan kykyjä ollessaan mukana sotilaidensa kärsimyksissä.[35]

Hirtiuksen konsulikumppani Pansa menehtyi Forum Gallorumin taistelussa saamiinsa haavoihin muutama päivä Mutinan taistelun jälkeen. Väitettiin, että Pansan kreikkalainen lääkäri Glyco olisi myrkyttänyt hänet Octavianuksen käskystä. Toukokuussa Marcus Brutus sai kuulla myrkytyshuhuista ja puolusti Glycoa, joka oli Brutuksen mukaan rehti mies. Toinen huhu kertoi, että Octavianus olisi itse tappanut Hirtiuksen taistelun tiimellyksessä. Tämä ei luultavasti ole totta, koska konsulin murha keskellä taistelukenttää tuskin olisi jäänyt huomaamatta. Tosiasia kuitenkin on, että konsulien kuoleman ansiosta Octavianuksen valta kasvoi suunnattomasti. Senaatti määräsi Octavianuksen luovuttamaan konsulien armeijan Decimus Brutukselle, mutta Octavianus kieltäytyi ja piti joukot itsellään. Hänellä oli nyt kahdeksan legioonaa, jotka olivat lojaaleja henkilökohtaisesti hänelle eivätkä senaatille.[35]

Senaatissa riemuittiin, kun Mutinan piirityksen lopputulos kuultiin. Senaatti julisti viimein Antoniuksen valtion viholliseksi ja myönsi Decimus Brutukselle triumfin. Cicero ehdotti Octavianukselle ovatiota, mutta ehdotus ei saanut kannatusta. Sotilaille luvattu 20 000 sestertiuksen palkkio laskettiin 10 000 sestertiukseen. Senaatti määräsi, että palkkiorahat jaettaisiin senaatin nimittämän neuvoston kautta eikä joukkojen komentajan kautta, kuten yleensä oli tapana. Octavianusta ei valittu tähän neuvostoon. Hänen sotilaansa raivostuivat tästä ja lähettivät valituksensa senaatille Roomaan. Senaatti määräsi, että kuolleiden konsulien armeija tulisi siirtää Decimus Brutuksen komentoon. Octavianus julisti, ettei olisi minkäänlaisissa tekemisissä ottoisänsä murhaajan kanssa. Myös Legio III:n ja Martian sotilaat kieltäytyivät ottamasta vastaan käskyjä Caesarin murhaajalta. Brutus lähti joka tapauksessa ajamaan takaa Antoniuksen armeijaa, mutta pian Antonius sai lisäjoukkoja liittolaiseltaan Publius Ventidius Bassukselta, joka oli koonnut Picenumissa kolme legioonaa. Antonius pääsi pakenemaan Gallia Narbonensikseen, kun Octavianus ei edes yrittänyt pysäyttää häntä.[36][37]

Kolikko vuodelta 41 eaa. Mutinassa toisiaan vastaan taistelleet Antonius ja Octavianus pääsivät pian yhteisymmärrykseen.

Galliassa Antonius saapui Lepiduksen armeijan luokse toukokuun lopulla. Lepidus oli useaan otteeseen julistanut kannattavansa senaattia, mutta häneen ei luotettu. Lepiduksen sotilaat, kuten Antoniuksenkin sotilaat, olivat Caesarin veteraaneja ja julistivat, etteivät taistelisi Antoniusta vastaan. Sotilaiden painostuksesta Lepidus antoi lopulta periksi ja liittoutui Antoniuksen kanssa. Decimus Brutus suuntasi tämän jälkeen matkansa Lucius Munatius Plancuksen luokse, jonka uskottiin pysyneen lojaalina senaatille. Kesän kuluessa Gaius Asinius Pollio julisti myös kannattavansa Antoniusta ja Lepidusta. Pollio sai suostuteltua Plancuksen liittymään Antoniuksen kannattajiin. Decimus Brutus yritti tämän jälkeen paeta maitse Macedoniaan Marcus Brutuksen luokse. Italiassa Octavianus taas odotti tilaisuutta saada hyökätä Brutuksen kimppuun. Brutuksen joukot karkasivat suurissa joukoissa. Lopulta Brutus joutui erään gallialaisen päällikön vangiksi, ja hänet surmattiin Antoniuksen käskystä. Lopputuloksena oli, että Antoniuksen komennossa oli 23 legioonaa ja Octavianuksella 17.[38][37]

Octavianuksen Rubikon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vahvistaakseen asemiansa Octavianus lähetti Roomaan joukon sadanpäämiehiä, jotka vaativat komentajalleen konsulin virkaa. Octavianus oli lain mukaan yli kaksikymmentä vuotta liian nuori tähän virkaan, ja senaatti torjui sotilaiden vaatimuksen. Octavianuksen mukaan hänen sotilaansa suuttuivat tästä ja vaativat häntä johtamaan heidät Roomaan. Elokuussa Octavianus ylitti Rubikonin ja marssi Roomaan. Saadessaan kuulla tästä senaatti myönsi heti Octavianukselle luvan asettua ehdokkaaksi konsuliksi ja lupasi Octavianuksen sotilaille suuria rahasummia. Pian senaatti sai kuitenkin kuulla, että Africasta oli tulossa lojaaleja joukkoja, ja perui päätöksensä. Octavianus ei välittänyt tästä, vaan pystytti leirinsä Rooman ulkopuolella. Seuraavana päivänä Octavianus ratsasti kaupunkiin henkivartiostonsa kanssa ja määräsi sotilailleen jaettavaksi 2 500 sestertiusta valtion varoista. Octavianus pakotti senaatin nimittämään itsensä ja serkkunsa Quintus Pediuksen konsuleiksi. Octavianus ajoi läpi myös useita uusia lakeja, muun muassa lex Pedian, jonka mukaan Caesarin murha oli rikollinen teko.[39]

Kesällä 43 eaa. Octavianus lähti Roomasta yhdentoista legioonan kanssa. Kaikki luulivat hänen ryhtyvän taisteluun Antoniusta vastaan, mutta todellisuudessa Octavianus ja Antonius olivat päättäneet solmia liiton keskenään. Niin sanottuun toiseen triumviraattiin he ottivat jäseneksi myös Lepiduksen.[37]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ross Cowan: Roman Battle Tactics 109BC–AD313. Osprey Publishing, 2007. ISBN 1846031842 (englanniksi)
  • John Anthony Crook et. al.: The Cambridge Ancient History IX, The last age of the Roman Republic. Cambridge University Press, 1994. ISBN 0521256038 (englanniksi)
  • Anthony Everitt: The First Emperor: Caesar Augustus and the Triumph of Rome. London: John Murray, 2006. ISBN 978-0-7195-5495-7 (englanniksi)
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
  • John Drogo Montagu: Battles of the Greek and Roman World: A Chronological Compendium of 667 Battles to 31Bc, from the Historians of the Ancient World. (Greenhill Historic Series) Greenhill Books, 2000. ISBN 1-85367-389-7 (englanniksi)
  • Josiah Osgood: Caesar’s Legacy: Civil War and the Emergence of the Roman Empire. Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521855829 (englanniksi)

Antiikin lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Forum Gallorumin taistelusta on säilynyt kaksi hyvää lähdettä nykypäivään. Appianuksen sisällissotia käsittelevän teoksen lisäksi Sulpicius Galba kertoo taistelun kulusta kirjeessään Cicerolle. Dio Cassius ja Appianus antavat yleiskatsauksen sodan kulusta.[40] Galban silminnäkijäkuvaus Forum Gallorumin taistelusta eroaa jonkin verran Appianuksen kuvauksesta. Galba korostaa omaa osuuttaan taistelun kulkuun ja unohtaa täysin Carfulenuksen joka myös johti oikean siiven joukkoja. Appianuksen kuvaus taistelusta on kirjoitettu lähes 200 vuotta tapahtuman jälkeen. Appianuksella tiedetään olleen hyvät lähteet, mutta hänen versionsa korostaa, että taistelun kummankin osapuolen joukot olivat kokeneita veteraaneja. Nykytutkijat epäilevät, että Appianuksen lähteenä oli Asinius Pollio, jonka tiedetään kirjoittaneen sisällissotia käsittelevän teoksen. Cicerolle osoitetussa kirjeessä Pollio pyytää saada lisätietoja taistelun kulusta.[41]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kivimäki ja Tuomisto s. 34–35
  2. ↑ Suetonius 10, Dio Cassius 45.5–7
  3. ↑ Osgood s. 40, Cambridge Ancient History s. 474
  4. ↑ Cambridge Ancient History s. 478
  5. ↑ Cambridge Ancient History s. 478–479
  6. ↑ Dio Cassius 45.11–13, Suetonius 10.10, Appianus 40–44
  7. ↑ Cambridge Ancient History s. 479
  8. ↑ a b Cambridge Ancient History s. 480
  9. ↑ Everitt 75–76, Dio Cassius 45.29–38, Suetonius 10.10–12
  10. ↑ Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suomentanut Kalle Suuronen). WSOY, 1989. ISBN 951-0-15794-5
  11. ↑ Cambridge Ancient History IX s. 470–471, 482–483
  12. ↑ Appianus – The Civil Wars 3.47
  13. ↑ Livius.org – Legio IIII Macedonica (Arkistoitu – Internet Archive)
  14. ↑ a b c d e Osgood s. 50
  15. ↑ Livius.org – Legio VII Claudia Pia Fidelis (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. ↑ Livius.org – Legio VIII Augusta (Arkistoitu – Internet Archive)
  17. ↑ a b c d M. Tullius Cicero, Letters, F 10.30 Servius Sulpicius Galban kirje Cicerolle 16. huhtikuuta 43 eaa.
  18. ↑ a b Appianus 3.50
  19. ↑ Appianus 3.46
  20. ↑ a b c d e Cowan 2007, s. 13–14
  21. ↑ Livius.org – Legio IIII Macedonica (Arkistoitu – Internet Archive)
  22. ↑ Livius.org – Legio XII Fulminata (Arkistoitu – Internet Archive)
  23. ↑ Everitt 78
  24. ↑ Everitt 76, 79, Dio Cassius 46.36
  25. ↑ a b Dio Cassius 46.37
  26. ↑ a b c Montagu s. 236
  27. ↑ Everitt 79–80
  28. ↑ Montagu s. 237
  29. ↑ Cambridge Ancient History IX, s. 483
  30. ↑ a b c Dio Cassius 46.38
  31. ↑ Ross Cowan: Roman Legionary 58 BC – AD 69 (s. 49). Cambridge University Press, 2003. ISBN 1841766003
  32. ↑ Everitt s. 80
  33. ↑ a b Cambridge Ancient History s. 483, Osgood s. 56
  34. ↑ Dio Cassius 46.39
  35. ↑ a b c d Everitt s. 81
  36. ↑ Cambridge Ancient History s. 483–484, Osgood s. 56
  37. ↑ a b c Everitt s. 82
  38. ↑ Cambridge Ancient History s. 484–485, Osgood s. 57
  39. ↑ Cambridge Ancient History s. 485, Osgood s. 58–59
  40. ↑ Montagu s. 236
  41. ↑ Osgood s. 53–54
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mutinan_sota&oldid=22797925#Forum_Gallorumin_taistelu”