Finkelstein-reaktio
Finkelstein-reaktio on kemiallinen reaktio, jossa alkyylihalidi reagoi halogenidisuolan kanssa, jolloin alkuperäisen alkyylihalogenidin halogeeniatomi korvautuu toisella. Reaktio on nimetty saksalaisen kemistin Hans Finkelsteinin mukaan. Finkelstein julkaisi reaktion ensimmäisen kerran vuonna 1910. Finkelstein-reaktiota käytetään erityisesti muutoin hankalasti valmistettavien alkyylijodidien synteesiin.[1][2][3]
Reagenssit ja mekanismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Finkelstein-reaktio on mekanismiltaan SN2-reaktio eli toisen kertaluvun nukleofiilinen substituutio. Tämä reaktio tapahtuu parhaiten mikäli alkyylihalogenidi on primäärinen, tai metyyli-, bentsyyli- tai allyylihalogenidi. Sekundäärisille alkyylihalogenideille reaktio tapahtuu huonosti ja tertiääriset alkyylihalogenidit eivät reagoi tällä reaktiolla. Jotta Finkelstein-reaktio tapahtuu täytyy korvautuvan halogeenin olla heikompi nukleofiili kuin korvaava halogeeni on. Näin ollen alkyylikloridien klooriatomi voi korvautua joko bromi- tai jodiatomilla ja alkyylibromidien bromiatomin voi korvata ainoastaan jodiatomi. Halogeeniatomin lähteenä toimii usein alkalimetallisuola esimerkiksi natriumbromidi- tai -jodidi.[1][3][4]
Finkelstein-reaktio on tasapainoreaktio. Jotta tasapainoa saataisiin siirrettyä tuotteiden puolelle, on jotain tuotteista poistettava reaktioseoksesta. Valmistettaessa alkyylijodideja Finkelstein-reaktion liuottimena käytetään asetonia, koska natriumjodidi liukenee asetoniin, mutta natriumkloridi tai -bromidi eivät. Reaktion edetessä muodostuva natriumkloridi tai -bromidi saostuvat ja tämän vuoksi reaktion tasapaino siirtyy tuotteiden puolelle.[1][4][5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Michael B. Smith & Jerry March: March's Advanced Organic Chemistry, s. 498–499. John Wiley & Sons, 2013. ISBN 9780470462591 (englanniksi)
- ↑ Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. ONR-29. (12th Edition) Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3 (englanniksi)
- ↑ a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 408. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515 (englanniksi)
- ↑ a b Thomas Laue & Andreas Plagens: Named Organic Reactions, s. 112–113. John Wiley & Sons, 2005. ISBN 978-0-470-02644-1 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.2.2017). (englanniksi)
- ↑ Thomas N. Sorrell: Organic chemistry, s. 198. University Science Books, 2006. ISBN 978-1-891389-38-2 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.2.2017). (englanniksi)