Ester Helenius

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ester Helenius
Ester Helenius vuonna 1939.
Ester Helenius vuonna 1939.
Henkilötiedot
Koko nimi Ester Emmy Maria Helenius
Syntynyt16. toukokuuta 1875
Lapinjärvi
Kuollut12. lokakuuta 1955 (80 vuotta)
Helsinki

Ester Emmy Maria Helenius (16. toukokuuta 1875 Lapinjärvi – 12. lokakuuta 1955 Helsinki) oli suomalainen taidemaalari. Hän oli ilmaisutavaltaan intuitiivinen ja ilmaisultaan runsas koloristi. Maalaukset olivat valoa, väriä ja intensiivistä tunnetta.[1]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heleniuksen vanhemmat olivat Lapinjärven kirkkoherrana toiminut pastori Mathias Helenius ja Thérèsia o.s. Cederhvarf. Ester oli kahdeksanlapsisen perheen viides lapsi. Varsinaiseksi kotiseudukseen Helenius tunsi Virolahden pappilan seudun, missä hän oppi suomen kielen ja kiinnostui myös kansanihmisistä. Vuosina 1887–1892 hän opiskeli Viipurin ruotsalaisessa tyttökoulussa.[2]

Helenius opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1892–1898 opettajanaan Helene Schjerfbeck. Hänen töitään oli ensi kerran esillä Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1896. Hän asetti töitään näytteille Suomen taiteilijain näyttelyissä 1890-luvulta alkaen. Vuosina 1936–1937 Helenius opetti Vapaassa Taidekoulussa.[3]

Piirustuskoulun opiskeluaikana Helenius maalasi muotokuvia. Muita taiteilijan varhaistuotannon aiheita olivat henkilötutkielmat Virolahden tutuista ihmisistä. Hän teki heistä öljyväri- ja vesivärimaalauksia sekä etsauksia. Heleniuksen ensimmäinen varsinainen merkkiteos oli Pelimannit (1908).[4]

Helenius oli kiinnostunut suomalaisesta kansankulttuurista. Hän kierteli ja merkitsi aktiivisesti muistiin vanhoja rekilauluja Virolahdella ja Säkkijärvellä. Vuonna 1915 hän julkaisi keräyksensä tulokset kokoelmana.[5] Hän piti myös konsertin, jossa hän luutulla itseään säestäen esitti osia kokoelmastaan. Jostakin syystä koko tilanne oli fiasko, mutta se kuvaa Heleniuksen estotonta ja innostuvaa temperamenttia.[1]

Helenius teki opintomatkan Pariisiin ja Italiaan 1899–1900 ja opiskeli vähän aikaa Pariisissa Eugène Carrièren johdolla. Hän työskenteli myös 1910–1930-luvulla useasti Pariisissa erimittaisia jaksoja ja kerran myös Espanjassa. Pariisissa hän kävi piirtämässä Grande Chaumièressa ja Académie Colarossissa. Vuonna 1938 Heleniuksella oli yksityisnäyttely Gallerie Barreirossa Pariisissa.[3]

Pariisista tuli 1920-luvulla Heleniuksen toinen kotikaupunki. Helenius löysi 1920-luvulla lopullisesti hänelle luonteenomaisen ilmaisutyylin, hänestä tuli värimaalari. Pariisissa hän maalasi mm. runsaan värikkäitä puisto- ja kaupunkinäkymiä. Hänen 1920-luvun tuotannostaan löytyvät myös hänen tunnetuimmat aihepiirinsä: kukat, tanssi- ja harlekiiniaiheet, katedraalit ja enkelit. Esille nousee myös mystinen aines. Helenius oli kiinnostunut muun muassa teosofiasta.[6]

Helenius osallistui ahkerasti kotimaisiin yhteisnäyttelyihin ja piti yksityisnäyttelyitä Suomessa. Hänen uransa merkittävin näyttely oli kuitenkin yksityisnäyttely Galerie A. Barreirossa Pariisissa. Näyttelyn saama menestys merkitsi Heleniukselle Pariisin kauden huipentumaa.[7]

Helenius sai Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsenyyden 1944. Hänen viimeiset työt ovat suunnilleen vuodelta 1954.[3] Hämeenlinnan taidemuseo järjesti Heleniuksen muistonäyttelyn vuonna 1956.

Teoksia kokoelmissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heleniuksen teoksia on muun muassa Ateneumin ja Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmissa. Hämeenlinnassa on noin 250 Heleniuksen työtä. Suurin osa hänen aikuisikään eläneistä sisaruksistaan pysyi Heleniuksen lailla naimattomina, minkä vuoksi Hämeenlinnan taidemuseolle tehtiin taiteilijan jäämistöä koskeva lahjoitus.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heleniuksen tunnetuimpiin teoksiin kuuluu Yksinäinen kalla (1949).[8]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ester Helenius taiteilijamatrikkelissa
  • Ester Helenius. Hämeenlinnan taidemuseo. Hämeenlinnan taidemuseon julkaisuja 2/1988.
  • Kuvataiteilijat 1986. Suomen Taiteilijaseura 1987.
  • Taiteilijattaria. Ateneumin taidemuseo. Näyttelyluettelo 68/1981.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Taiteilijattaria (1981), s. 68.
  2. ↑ Ester Helenius (1988), s. 5, 22.
  3. ↑ a b c Taiteilijattaria (1981), s. 64.
  4. ↑ Ester Helenius (1988), s. 9, 11.
  5. ↑ Ester Helenius (1988), s. 7.
  6. ↑ Ester Helenius (1988), s. 8, 15.
  7. ↑ Ester Helenius (1988), s. 17.
  8. ↑ Valjakka, Timo: Kukkamaalari vangitsi kallan sielun. Helsingin Sanomat, 6.7.2016, s. B 3. Artikkelin verkkoversio.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Järvinen, Laila (toim.): Ester Helenius: Omaa kertomaa. Hämeenlinna: Karisto, 1955.
  • Kallio, Raker: ”Helenius, Ester (1875–1955)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 707–708. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  • Palin, Tutta: Ester Helenius: Värihurmion palvoja. (Kirjokansi, 113) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISSN 2323-7392 ISBN 978-952-222-702-7
  • Salin, Anne-Maj (toim.): Suomalaisen taiteen enkeleitä. (Näyttely Tikanojan taidekodissa 4.5–13.8.1995 ja Mikkelin taidemuseossa 22.9.–26.11.1995) Oulu: Pohjoinen, 1995. ISBN 951-749-228-6
  • Vainio, Marjukka: Marjukka Vainio: Hommage à Ester Helenius. Hämeenlinna: Hämeenlinnan taidemuseo, 1992. ISBN 952-9556-12-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ester_Helenius&oldid=22299261”