Erillissotateesi
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Erillissotateesi on Suomen jatkosotaan liittyvä väittämä, jonka mukaan sota Neuvostoliittoa vastaan oli erillinen natsi-Saksan samanaikaiseen idän sotaretkeen nähden. Se on ollut myös Suomen virallisissa yhteyksissä esittämä kanta tapahtumien kulusta.
Yleiskuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erillissotateesin lähtökohtana oli jo alun alkaen Suomen ja Neuvostoliiton konfliktin näkeminen Suomessa kansallisista lähtökohdista. Jatkosota nimensä mukaisesti haluttiin nähdä jatkona talvisodalle, jossa Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen sekä jossain määrin jatkona välirauhalle, jossa Neuvostoliiton painostusta pidettiin valmisteluna Suomen miehitystä varten. Neuvostoarkistojen auettua rajatusti 1990-luvulla on täsmentynyt, että näille epäilyille oli myös aihetta. Sen sijaan jatkosodan yhteys Saksan operaatio Barbarossaan haluttiin nähdä rajattuna.
Erillissotateesi ja sen uskottavuus vaikutti sodan alusta alkaen Suomen politiikkaan, mutta myös siihen miten muut maat näkivät Suomen aseman. Jatkosodan alkuvaiheessa avulla haluttiinkin nimenomaan säilyttää Suomen yhteydet länsivaltoihin korostamalla Suomen sodan erillisyyttä. Sodan loppuvaiheessa taas haluttiin välttää sitoutumista Saksan odotettavissa olevaan tappioon. Sodan jälkeen teesin avulla haluttiin kiistää Suomen sotasyyllisyys ja myös pitää etäisyyttä natsi-Saksan sotarikoksiin.
Kansainvälisesti ottaen erillissotateesi on kuitenkin ollut myös vasta-argumentti Neuvostoliiton ja Venäjän virallisestikin esittämille melko yksioikoisille näkemyksille, joissa korostetaan Neuvostoliiton taistelleen yksinomaan fasismia vastaan ja sen voiton tuoneen Suomeen demokratian vuonna 1944. Lännestä katsoen Suomen jatkosota oli taas toisen maailmansodan pieni sivunäyttämö, johon on suhteellisen vähän kiinnitetty huomiota.
Erillissotateesi ja jatkosodan synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo ennen jatkosotaa pidettiin Suomessa hyvin tärkeänä korostaa mahdollisen tulevan sodan erillisyyttä. Suomen armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim oli kieltäytynyt ottamasta Suomen Lapin rintamalle kaavailtuja saksalaisia komentoonsa. Pyrkimys oli näin säilyttää Suomen armeija mahdollisimman itsenäisenä ja toisaalta varmistaa, ettei Suomen armeijan ylipäällikön tarvitse ottaa vastaan käskyjä Saksasta.[1]
Suomessa oli valmistauduttu sotatoimiin keväällä 1941 ”sotilaslinjaa”, mutta ei poliittista tai diplomaattista tietä.[2] Kun Saksan aikeista saatiin tietää toukokuussa 1941 Suomen hallitus edellytti, että vihollisuuksia ei aloitettaisi ennen kuin Neuvostoliitto hyökkäisi. Myös suora liittoutuminen Saksan kanssa torjuttiin. Sotatoimet suunniteltiin niin, että eteneminen tapahtuu Itä-Karjalaan ja poliittisesti riskialtista hyökkäystä Leningradiin ei tehdä. Vastaavasti Saksassa taas haluttiin jo alusta alkaen sitoa Suomi mukaan sen sotatoimiin. Niinpä Adolf Hitler hyvin tietäen Suomen kannan julisti operaatio Barbarossan alkaneeksi mainiten Suomen sotivan Saksan rinnalla. Näin politikointi Suomen erillissodalla oli jo alkanut ennen sotaa.
Jo ennen saksalaisten 22. kesäkuuta aloittamaa operaatio Barbarossaa oli suomalaisten ja saksalaisten sotilastahojen yhteistyö hyvin merkittävää. Suomalaiset olivat sallineet saksalaisten joukkojen kauttakulun Pohjois-Norjaan siten, että ensimmäiset saksalaiset sotilasyksiköt saapuivat Suomeen jo 7. kesäkuuta. 15. kesäkuuta Mannerheim alisti Oulun pohjoispuolella olevat suomalaisjoukot (III AK) saksalaisille. [3]
Hyökkäysvaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jatkosota alkoi, kun Neuvostoliitto suoritti Suomeen laajan ilmaiskun 25. kesäkuuta 1941, mikä antoi Suomen armeijalle syyn aloittaa oma hyökkäyksensä. Neuvostoliitto pommitti sekä Suomen lentokenttiä että kaupunkeja, koska saksalaiset olivat ensin käyttäneet niitä pommituslentojaan varten ja saaneet Suomen ilmatilan käyttöönsä. Esimerkiksi Helsingin lentoaseman käyttö alkoi heti Saksan Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäysoperaatio Barbarossan alkaessa 22. kesäkuuta 1941[4].
Suomi oli nyt Saksan liittolainen, mutta Suomen johtajille oli tärkeä säilyttää mahdollisimman suuri liikkumavapaus tulevaisuudessa, sillä Saksankaan sotamenestys ei ollut varmaa. Tämä edellytti suhteiden säilyttämistä länteen. Englannin pääministeri Winston Churchill saikin kirjeen Suomesta, jonka presidentti Ryti ja Mannerheim olivat allekirjoittaneet 24. kesäkuuta 1941. Kirjeessä maan johto teki selväksi, että Suomessa oltiin tietoisia Englannin ja Neuvostoliiton salaisesta sopimuksesta[5]. Syksyn mittaan selvisi myös, että Saksan armeija ei pystynyt valloittamaan Leningradia ja tilanne muotoutui piiritykseksi. Erillissotanäkemystä on puolustettu sillä, että tässäkin tilanteessa päätöksentekoa ohjasi Suomen oma etu. Saksan toiveisiin ja vaatimuksiin hyökätä Leningradiin ei suostuttu.[6] Länsivallat olivat koko ajan vaatineet Suomea lopettamaan sotatoimet, varsinkin sen jälkeen, kun vanha raja oli saavutettu. Leningradin saartorengasta eivät suomalaiset pyrkineet sulkemaan, eikä huoltokuljetuksille tärkeää Muurmannin rataa vastaan ei enää pyritty hyökkäämään.[6] Käytännössä koko Suomen armeija siirtyi puolustusmuodostelmaan. Yhdistynyt kuningaskunta julisti siitä huolimatta sodan Suomelle 6. joulukuuta 1941. Jo sitä ennen Suomi oli liittynyt kommunismin vastaiseen Antikomintern-sopimukseen.
Hitlerin vierailu, Ryti–Ribbentrop-sopimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1942 Adolf Hitler suoritti yllättäen vierailun Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin mukaan vierailu oli ”osaksi Saksan tietoisesti suorittama temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin”.[7] Yhdysvaltain liityttyä sotaan Suomen suhteet olivat joka tapauksessa heikenneet myös siihen suuntaan.
Kaikkein lähimpänä virallista liittoutumista Saksan kanssa Suomi oli, kun presidentti Risto Ryti allekirjoitti 1944 Ryti–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisen sitoumuksen pysyä Saksan rinnalla sodan loppuun asti. Sitoumus oli Saksan edellyttämä ehto aseavulle jatkosodan ratkaisutaisteluihin ja Suomen kannalta välttämättömyys Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi. Virallisen valtiosopimuksen luonnetta sopimus ei kuitenkaan saanut, sillä Suomen eduskunta ei sitä vahvistanut. Kun Neuvostoliiton hyökkäys saatiin torjutuksi, Ryti erosi, ja näin sitoumus raukesi.
Erillisrauha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liittoutuneiden ”kolme suurta” Franklin D. Roosevelt, Josif Stalin ja Winston Churchill keskustelivat Saksan ja sen liittolaisille asetettavasta ehdottoman antautumisen vaatimuksesta 1. joulukuuta 1943 Teheranissa. Roosevelt puhui Suomen puolesta ja samoin Churchill. Stalin joutui myöntämään, että ”kansa, joka on niin rohkeasti taistellut itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”. Hän esitteli rauhanehtonsa: vuoden 1940 rajan palauttaminen voimaan, Petsamon liittäminen Neuvostoliittoon, suomalaisten aiheuttamien vahinkojen ”50-prosenttinen korvaaminen”, saksalaisten karkottaminen maasta ja armeijan demobilisaatio.[8] Näin vaatimus ehdottomasta antautumisesta ei koskenut Suomea, minkä on katsottu tukevan käsitystä Suomen erillissodasta. Toisaalta Suomen tuleva asema kuitenkin ratkaistiin vasta 1944 torjuntataisteluissa. Myös Pariisin rauhansopimukseen 1947 kirjattiin yksiselitteisesti Suomen olleen liitossa Saksan kanssa.
Sotasyyllisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Liittoutuneiden valvontakomission toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin, ei kuitenkaan sisältänyt suomalaisia poliitikkoja. Liittoutuneet solmivat 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli ”rikos rauhaa vastaan”. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, sekä kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat. Suomessakin jouduttiin Neuvostoliiton kontrolloiman valvontakomission painostaessa säätämään sotasyyllisyyslaki ja järjestämään sotasyyllisyysoikeudenkäynti kuten akselivalloissa, koska Neuvostoliitto katsoi Suomen aloittaneen sodan.
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti poikkesi muista vastaavista sekä järjestämistavaltaan että lievien tuomioiden takia. Jukka Tarkan mukaan tämä johtui siitä, että ”Suomi oli poikkeustapaus muutenkin. Suomi oli ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, joka kävi erillissotaa, jota sodan missään vaiheessa ei miehittänyt sen enempää Saksa kuin Neuvostoliitto ja joka irtautui erillissodastaan erillisrauhalla.”[9] Tutkija Oula Silvennoisen mukaan teorian avulla irtauduttiin Saksan päämääristä ja sotarikoksista. Teorian avulla samanaikaisesti puolustauduttiin Neuvostoliitolta ja tuettiin sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa.[10]
Erillissotateesi nykyisin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskustelu erillissodasta on jatkunut aktiivisena. Viime aikoina termin käyttö on saanut kasvavaa kritiikkiä osakseen. Helsingin Sanomien vuonna 2008 haastattelemista 28 historian professorista 16 vastusti erillissotateesiä, 6 puolsi sitä ja loput eivät antaneet suoraa vastausta. Useimmat vastaajat sanoivat, että vaikka popularisointi on hyödyllistä, historia ei taivu mustavalkoisiksi vastakkainasetteluiksi.[11]
Ohto Mannisen mukaan erillissota-termi on edelleen käyttökelpoinen, sillä se kuvaa Suomen kiistämätöntä ulkopoliittista linjaa, jonka tunnustivat sodan aikaan kaikki sodan osapuolet. Manninen pitää ällistyttävänä kehitystä, jossa itse käsitteen sisältö on muuttunut.[6] Nuoremman polven tutkijat, kuten Markku Jokisipilä tai Oula Silvennoinen ovat taas kiinnittäneet huomiota ennen kaikkea Suomen ja Saksan yhteistyöhön sodan aikana. Heidän mielestään yhteistyö oli niin laajaa, että erillissodasta ei voida puhua.
Jarmo Virmavirta on sanonut, että erillissotateesi on näkökulma sotaan.[12] Samaten Michael Burleighin näkökulma, jossa todetaan epäsuorasti Suomen de facto liitto Saksan kanssa nähden samalla Suomen sodan erillissotaluonne, edustaa tätä välittävää kantaa.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jorma Järventaus ym.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Laaksonen, Lasse: Leningrad ja Suomen jatkosota. Teoksessa Glanz, David M., 900 kauhun päivää, Ajatus kirjat Gummerus kustannus oy, Jyväskylä 2007, s. 13.
- ↑ Häikiö, Martti: Jatkosodan ulkopolitiikka. Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen, Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.) Werner Söderström Osakeyhtiö, Kolmas painos, Porvoo 2006, s. 22.
- ↑ Jorma Järventaus ym: "Suomi sodassa" s. 193.
- ↑ Malmin lentokenttä, Kansalaismuisti, Matapupu
- ↑ Suomen kuvalehti 23.6.2011, s. 61
- ↑ a b c Ohto Manninen, Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan, Historiaseminaari
- ↑ Mannerheim, C. G. E. & Virkkunen, Sakari: Suomen Marsalkan muistelmat. Suuri suomalainen kirjakerho 1995, s. 315.
- ↑ Hs.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Jukka Tarkka (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Oula Silvennoinen, (Arkistoitu – Internet Archive) (pdf)
- ↑ Historian professorit hautaavat pitkät kiistat, Hs.fi
- ↑ Jarmo Virmavirta, Ehkä jatkosota ei ollut erillissota, (Arkistoitu – Internet Archive) Uusisuomi.fi