Erik Lindström

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee muusikkoa. Näyttelijä Erik Lindströmistä on oma artikkeli.
Erik Lindström
Lindström Cotton Clubilla (Iso Roobertinkatu 3–5) 1945.
Lindström Cotton Clubilla (Iso Roobertinkatu 3–5) 1945.
Henkilötiedot
Syntynyt29. toukokuuta 1922
Helsinki
Kuollut27. elokuuta 2015 (93 vuotta)
Ammatti säveltäjä, kapellimestari, basisti
Muusikko
Taiteilijanimi P. NasevaView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1940-luku–2010-luku
Tyylilajit jazz, iskelmämusiikki
Soittimet kontrabasso, vibrafoni, piano
Palkinnot

Louis Armstrong -palkinto (1993)
Valtion säveltaidepalkinto (2003)
Emma-palkinto (2006)

Erik Wilhelm Lindström (29. toukokuuta 1922 Helsinki[1] – 27. elokuuta 2015[2][3]) oli säveltäjä, kapellimestari ja basisti, joka oli Ruotsin kansalainen mutta asui ja työskenteli koko ikänsä Suomessa.[4]

Lindströmin tunnetuimpia sävellyksiä ovat ”Ranskalaiset korot”, ”Muistatko Monrepos’n”, ”Pikku midinetti”, ”Armi” ja ”Liian vähän aikaa”.[5][6]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindströmin isä oli ruotsalainen kemisti, äiti suomalainen.[1] Lindströmin työura alkoi vuonna 1938 Uuden Suomen latomossa kirjaltajan ammatissa,[7] mutta hän työskenteli myös isänsä yrityksessä.[1] Hän avioitui joulukuussa 1948 Vuokko Hillevi Suomen kanssa,[8][1][9] joka on toiminut sanoittajana nimimerkillä Hillevi.[10] Lindström on haudattu Malmin hautausmaalle Helsinkiin.[11]

Ensimmäisessä esiintyvässä kokoonpanossa, jossa Lindström oli mukana, soittivat hänen lisäkseen Jaakko Furman rumpuja, Sal Furman trumpettia, Herbert Katz kitaraa ja Börje Sundgren saksofonia. Myöhemmin ryhmään liittyi soittamaan Nils Westerholm pianoa, Gustav Lackman pasuunaa ja Lars Lindqvist rumpuja.[12] Ryhmän ensimmäinen laulusolisti Veljeshovissa oli Rosie Andrew (taiteilijanimi), oikealta nimeltään Rosa Rung, jonka tytär on Marion Rung.[13] Lindströmin yhtye voitti 24. huhtikuuta 1945 Balderin salissa pidetyn orkesterikilpailun.[14] Lindström liittyi 1946 Ossi Aallon orkesteriin ja soitti siinä kolme vuotta.[15] Sen jälkeen hän liittyi Onni Gideonin yhtyeeseen.[8]

Erik Lindströmin yhtye 1951–1965

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erik Lindströmin yhtye keikalla Hämeenlinnassa 1950-luvun lopulla.

Yhtyeessä vaikuttivat seuraavat henkilöt:[16]

Studiotyöskentely ja säveltäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindström toimi paljon studiomuusikkona. 1940-luvun lopulla hän soitti bassoa monella Toivo Kärjen levytyksellä, 1950-luvulla enimmäkseen vibrafonia.[17] Säveltäjänä Lindströmin ura alkoi varsinaisesti 1952, kun hänen säveltämänsä kappale ”Armi” levytettiin. Lindström johti vuorotellen Olli Hämeen kanssa vastaperustettua Radion tanssiorkesteria vuodesta 1957 lähtien.[18] Vuonna 1960 Lindströmille tarjottiin levytuotantotoimintaa Musiikkitalo Westerlundille, jonka hän otti vastaan ja sinä aikana Lindström työskenteli Seija Järvisen, Arja Tuomarilan, Marjatta Leppäsen, Erkki Liikasen, Kai Lindin, ja Matti Heinivahon kanssa.[19] Hänen sävellyksensä ”Muistatko Monrepos’n” Annikki Tähden levyttämänä oli Suomen ensimmäinen kultalevy. Vuonna 1963 Lindström perusti yhdessä Rolf Kronqvistin kanssa Oy Finndisc Ab:n.[20] Vuonna 1963 Lindström näki Lammilla lavatansseissa tanssittavan jenkkaa jonossa, mistä hänelle syntyi idea levyttää kitarayhtyeen kanssa letkajenkkaa. The Adventurers pääsi levyttämään kappaleen ”Letkajenkka”. Kappaleesta on tehty levytyksiä useissa Euroopan maissa. Tästä alkoi letkajenkkabuumi.[21]

Myös Helena Siltalan tulkitsema ”Pikku midinetti” on niin sävellykseltään, sanoiltaan kuin sovitukseltaan Lindströmin käsialaa; molemmat saivat vuonna 1972 siitä kultalevyn.

Juha Vainio ja Irwin Goodman

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juha Vainio tuli vuonna 1964 mukaan artistivalikoimaan ja levytti ensimmäiseksi kappaleen ”Paras rautalankayhtye”, johon hän oli tehnyt sanoituksen.[22] Samassa yhteydessä päädyttiin lisäämään Juha Vainion nimeen lisä Watt.[23] Kun Vainio levytti kappaleen ”Juhannustanssit”, nimettiin säestävä yhtye J. Janatuisen Jatsiyhtyeeksi, jonka alkuperäinen kokoonpano oli:

Vuonna 1965 yhtyeeseen liittyi mukaan Irwin Goodman, joka teki heille ensi levytyksenään kappaleen ”En kerro kuinka jouduin naimisiin”.[24] Jyrki Hämäläinen sanoo Irwiniä koskevassa artikkelissaan Suosikissa keväällä 1970, että juuri Lindströmillä oli terve arvostelukyky ja ennakkoluuloton mieli hyväksyä epäsovinnainen laulaja – jonka Eino Virtanen oli vuotta aiemmin tylysti torjunut –, mikä antoi Hämäläiselle aiheen ivailla rankanlaisesti Virtasen omia lauluesiintymisiä Brita Koivusen kanssa.

Musiikki-Fazer osti Finndisciltä Irwinin oikeudet ja äänitteet 25 000 markan korvauksella. Tästä summasta on liikkunut eri versioita eri julkaisuissa, mutta Lindströmin mukaan kukaan ei ole tiennyt totuutta.[25]

Lindströmin sävellyksiä on levytetty yli 500, joista iskelmiä noin 350. Hänellä oli yhtye Erik Lindström Dream Team, joka soitti muutaman kerran vuodessa.[1]

Yhteistyö Martti Innasen kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisradion vahtimestarina työskennellyt Martti Innanen, jonka Lindström tunsi jo ennestään, ehdotti vuonna 1967 Finndiscille, että yhtiö julkaisisi levyllä kirjoittamansa jatkokuunnelman Joe Smithin ihmeelliset seikkailut. Lindströmin vastaehdotuksesta päädyttiin tangoparodian levyttämiseen, ja Lindströmin säveltämästä ja Innasen sanoittamasta kappaleesta ”Elsa, kohtalon lapsi” tuli Innasen ensilevytys ja samalla suurin menestys. Lindströmin ja Innasen yhteistyön tuloksena syntyivät vuosina 1967–1969 myös muiden muassa kappaleet ”Esteri, tyttö sadepisarain”, ”Urjalan taikayö”, ”Gunnar vierasmaalainen”, ”Hiljaista on” ja ”Mitäs menneistä”.[26]

Finndiscin lopetus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finndiscin toiminta loppui 1970, kun Kronqvist siirtyi EMI:lle ja Lindström alkoi kirjoittaa ohjelmistoa eri artisteille. Yhtiö myytiin yhteisellä sopimuksella.[27]

Huomionosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lindström (vas.) ja Ossi Aalto (kesk.) Louis Armstrongin kanssa 11. lokakuuta 1949.
Lindström esiintymässä Vihreät Niityt -musiikkitapahtumassa heinäkuussa 2004.

Vuonna 1993 Lindström sai suomalaisen Classic Jazz ry:n Louis Armstrong -palkinnon. 2000-luvulla hän sai Valtion säveltaidepalkinnon 2003 ja elämäntyöstään kultaisen Emma-patsaan 2006.[28]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Henrikson, Juha: Svengaten, Erik: Erik Lindströmin elämä ja musiikki. Tammi, 2005. ISBN 951-31-3420-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Uusitorppa, Harri: "Musiikin pitää olla fiksua". Helsingin Sanomat 28.5.2012, s. C 6.
  2. ↑ http://yle.fi/uutiset/saveltaja_jazzmuusikko_erik_lindstrom_on_kuollut/8258200
  3. ↑ http://www.hs.fi/kulttuuri/a1440642904763 (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ Arthur Fuhrman. (Arkistoitu – Internet Archive) Elvis ry. Viitattu 28.5.2012.
  5. ↑ Erik Lindströmin musiikki on yhä läsnä Kansan Uutiset. 23.7.2015. Viitattu 1.6.2022.
  6. ↑ Jazzin purema Erik Lindström teki suomalaisille ranskalaista iskelmää yle.fi. Viitattu 1.6.2022.
  7. ↑ Henrikson, s. 26.
  8. ↑ a b Henrikson, s. 58.
  9. ↑ Komppia ikä kaikki.[vanhentunut linkki] Webmarx.jazzrytmit.com. Viitattu 28.5.2012.
  10. ↑ Viihdemusiikin Ystävien Seura ry:n salanimiluettelo. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 28.5.2012.
  11. ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku Hautahaku. Viitattu 27.12.2023.
  12. ↑ Henrikson, s. 38.
  13. ↑ Henrikson, s. 39.
  14. ↑ Henrikson, s. 49.
  15. ↑ Henrikson, s. 50.
  16. ↑ Henrikson, s. 67.
  17. ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel - Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 188,309,365,375 ym.. Tampere: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2
  18. ↑ Henrikson, s. 87.
  19. ↑ Henrikson, s. 101.
  20. ↑ Henrikson, s. 106.
  21. ↑ Henrikson, s. 109.
  22. ↑ Henrikson, s. 112.
  23. ↑ a b Henrikson, s. 113.
  24. ↑ Henrikson, s. 122.
  25. ↑ Henrikson, s. 124.
  26. ↑ Juha Rantala: Martti Innanen: borneolaisen passipoliisin 38 parempaa huuhaalaulua -kokoelman esittelyteksti. Helsinki: Warner Music Finland, 2011.
  27. ↑ Henrikson, s. 128.
  28. ↑ Suomalaisia jazzpalkintoja, Perinnejazz.fi. Viitattu 18.11.2021.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jalkanen, Pekka: ”Lindström, Erik (1922–2015)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 216–217. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9 Teoksen verkkoversio.

Dokumenttielokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verkossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Erik_Lindström&oldid=22894358”