Englannin talonpoikaiskapina

Englannin talonpoikaiskapina eli Wat Tylerin talonpoikaiskapina oli vuonna 1381 tapahtunut kapina, joka oli yksi keskiajan Euroopan lukuisista talonpoikaiskapinoista ja tärkeä Englannin historian tapahtuma. Kapina on Englannin historian äärimmäisin ja laajimmalle levinnyt kansannousu, ja sen lisäksi keskiajan parhaiten dokumentoitu yleinen kapina. Useat kapinan johtajat, kuten John Ball, Wat Tyler ja Jack Straw, ovat yhä suosittuja hahmoja populaarikulttuurissa, vaikka heistä tiedetäänkin vain vähän.

Myöhemmin kapina on nähty ensimmäisenä askelena kohti maaorjuuden lakkauttamista Englannissa, vaikka kapina itsessään epäonnistui. Se lisäsi ylempien luokkien tietoisuutta sekä feodaalijärjestelmän uudistamisen tarpeesta että alempien luokkien kokemasta kurjuudesta, jonka orjuutta lähentelevät olosuhteet aiheuttivat.

Kapinaan johtaneet tapahtumat

Kapinaa jouduttivat Rikhard II:n kovakouraiset yritykset panna voimaan kolmas keskiaikainen henkivero. Se oli alun perin asetettu vuonna 1377 rahoittamaan ulkomaan sotatoimia, jotka olivat jatkoa Edvard III:n aloittamalle satavuotiselle sodalle. Kolmannelle henkiverolle ei asetettu kiinteää taksaa (kuten vuonna 1377), eikä se edennyt minkään aikataulun mukaan (kuten vuonna 1379); sen sijaan osa köyhistä saattoi saada veronalennusta, vaikka toiset yhtä köyhät maksoivat täyden veron, mikä aiheutti valituksia epäoikeudenmukaisuudesta. Vero asetettiin kolmeen groatiin (keskiaikainen hopearaha; vastaa 12 pennyä eli yhtä šillinkiä), kun se vuonna 1377 oli vain yksi groat (neljä pennyä). Lapsikuningas Rikhard II, joka oli tuolloin vasta 14-vuotias, oli myös yksi kapinan syistä, sillä ryhmä epäsuosittuja miehiä johti hänen hallitustaan. Heihin kuuluivat Juhana Gent (sijaishallitsija), Simon Sudbury (lordikansleri ja Canterburyn arkkipiispa, joka oli korruptoituneeksi koetun kirkon keulakuva) ja Sir Robert Hales (valtion rahastonhoitaja, vastuussa henkiverosta). Heidät nähtiin korruptoituneina virkamiehinä, jotka yrittivät hyödyntää kuninkaan heikkoutta.

Työvoimapula

Englannissa vuosina 1348–1350 riehunut musta surma oli suuresti heikentänyt työvoimaa, ja näin ollen hengissä selviytyneet työntekijät saattoivat vaatia korkeampia palkkoja ja lyhyempiä työaikoja. Jotkut vaativat vapautta. He saivat usein tahtonsa läpi, sillä kartanonherrat tarvitsivat epätoivoisesti ihmisiä viljelemään heidän maitaan ja hoitamaan heidän karjaansa. Sitten vuonna 1351 kuningas Edvard III kutsui parlamentin koolle hyväksymään työläisten säädöksen. Säädöksellä pyrittiin hillitsemään vaatimuksia paremmista työehdoista jäädyttämällä palkat ruttoa edeltävälle tasolle ja rajoittamalla työvoiman liikkuvuutta. Kuitenkin asetuksen todennäköinen vaikutus oli se, että kartanonherrojen palkkaamat työläiset vapautettiin verosta, kun taas käsityöläisillä että varakkaammilla talonpojilla palkollisena olevat joutuivat maksamaan sakon tai joutuivat jalkapuihin. Uuden lain voimaantulo suututti talonpoikia suuresti ja aiheutti toisen syyn kapinaan.

Kapinan laukeaminen

Tapahtumat Essexin Fobbingin ja Brentwoodin kylissä olivat laukaiseva tekijä kansannousulle. 30. maaliskuuta 1381 John tai Thomas Bampton yritti kerätä henkiveroa Fobbingin kylän asukkailta. Paikallisen maanomistajan Thomas Bakerin johtamat kyläläiset eivät suostuneet antamaan Bamptonille mitään, ja hän joutui poistumaan kylästä tyhjin käsin. Court of Common Pleas -tuomioistuimen ylituomari Robert Belknap lähetettiin tutkimaan tapausta ja rankaisemaan syyllisiä. 2. kesäkuuta hänen kimppuunsa hyökättiin Brentwoodissa, mihin mennessä väkivaltainen tyytymättömyys oli levinnyt laajemmalle, ja Essexin ja Kentin kreivikunnat olivat täydessä kapinassa. Pian aseistautuneet kapinoitsijat etenivät Lontooseen.

Ensimmäiset protestit

Kesäkuussa 1381 kentiläiset kapinalliset marssivat Wat Tylerin johdolla Lontooseen liittyäkseen essexiläisten osastoon. Kun kentiläiset saapuivat Lontoon Blackheathiin 12. kesäkuuta, lollardilainen luopiopappi John Ball piti saarnan, joka rohkaisi kapinallisia. Seuraavana päivänä saarnan innoittamat kapinalliset ylittivät kaupungin keskustaan vievän London Bridge -sillan. Sillä aikaa “Essexin miehet” olivat kokoontuneet Jack Straw'n johdolla Great Baddow'hin ja marssineet Lontooseen, jossa he saapuivat Stepneyyn. Täysimittaisen kahakan sijaan vain tiettyihin kiinteistöihin hyökättiin systemaattisesti, joista monet liittyivät Juhana Gentiin tai Johanniittain ritarikuntaan. Kesäkuun 14. päivänä kapinallisten sanotaan tavanneen itsensä nuoren kuninkaan ja esittäneen hänelle Wallingfordin Rikhardin johtamana sarjan vaatimuksia, joihin kuului muun muassa joidenkin epäsuosittujen ministerien erottaminen ja maaorjuuden lakkauttaminen. Yksi talonpoikien kiehtovimmista vaatimuksista oli se, että “kuningaskunnassa ei pitäisi olla muuta lakia kuin Winchesterin laki”. Se saattaa viitata Winchesterin säädöskokoelman (1251) säädöksiin, joskin sen toisinaan katsotaan viittaavan kuningas Alfred Suuren oikeudenmukaisempiin aikoihin, jolloin Winchester oli Englannin pääkaupunki.

Lontoon Towerin valtaus

Samaan aikaan joukko kapinallisia valtasi Lontoon Towerin äkkirynnäköllä, ja teloitti oikopäätä siellä piileskelevät, mukaan lukien lordikansleri Sudburyn, Canterburyn arkkipiispan, valtion rahastonhoitajan Robert Halesin, Englannin Johanniittain ritarikunnan suurmestarin. Juhana Gentin Savoyn palatsi oli yksi kapinallisten Lontoossa tuhoamista rakennuksista.

Smithfield

Seuraavana päivänä Smithfieldissä järjestettiin lisäneuvottelut kuninkaan kanssa, mutta tällä kertaa tapaaminen ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kuninkaan kronikoitsijoiden mukaan Tyler käyttäytyi erittäin riidanhaluisesti, laskeutui hevosensa selästä ja vaati juotavaa erittäin töykeästi. Seurauksena olleessa väittelyssä Tyler (muka) veti esiin tikarinsa, ja William Walworth, Lontoon ylipormestari, paljasti miekkansa ja hyökkäsi Tylerin kimppuun, haavoittaen häntä kuolettavasti niskaan. Sir John Cavendish, yksi kuninkaan ritareista, veti esiin miekkansa, ja lävisti sillä Tylerin mahan, tappaen hänet lähes välittömästi. Nähdessään hänet kuninkaan saattueen ympäröimänä kapinallisarmeija oli kuohuksissa, mutta kuningas Rikhard tarttui tilaisuuteen, ratsasti esiin ja huusi: “Teillä ei ole muuta johtajaa kuin minä”, lause jonka hän jätti tarkoituksella monitulkintaiseksi tilanteen laukaisemiseksi. Hän lupasi kapinallisille kaiken olevan hyvin, että Tyler oli lyöty ritariksi, ja että heidän vaatimuksiinsa suostuttaisiin — mutta kapinallisten tuli mennä St John's Fieldsin pelloille, jossa Wat Tyler tapaisi heidät. Kapinalliset suostuivat tähän, mutta kuningas rikkoi lupauksensa. Ylimykset järjestäytyivät nopeasti uudelleen pikaisesti kootun, 7000-miehisen miliisijoukon avulla, ja suurin osa kapinallisjohtajista otettiin kiinni ja teloitettiin, mukaan luettuna John Ball ja Jack Straw, joka mestattiin. Kapinan epäonnistuttua kuninkaan myönnytykset kumottiin, ja kapinoinnissa mukana olleet kiiruhtivat sanomaan itsensä irti tapahtumista.

Talonpoikaiskapina Lontoon ulkopuolella

Vaikka tärkeimmät asiat tapahtuivat pääkaupungissa, väkivaltaisuuksia esiintyi ympäri maata, eritoten East Angliassa.

Norfolk

Kapinan alettua 14. heinäkuuta se levisi pian Norfolkin kreivikuntaan. Siellä kapinalliset nujerrettiin Norwichin piispa Henry le Despenserin johdolla North Walshamin taistelussa kesäkuun 25. tai 26. päivä, kun kapinan paikallinen johtaja Geoffrey Litster otettiin kiinni ja teloitettiin.

Yhteenveto

Nykyisestä nimestään huolimatta talonpoikaiskapinaan osallistuminen ei rajoittunut pelkästään maaorjiin tai edes alempiin luokkiin. Talonpojat saivat apua ylimystön jäseniltä, esimerkkinä William Tonge, merkittävä raatimies, joka avasi Lontoon kaupunginportit kapinallisille kesäkuun 12. päivän vastaisena yönä.

Vaikka kapina ei onnistunutkaan tavoitteessaan, se näytti aatelisille että talonpojat olivat tyytymättömiä ja kykeneviä aiheuttamaan tuhoa. Pitemmällä aikavälillä katsottuna kapina auttoi radikaalin perinteen muodostumisessa brittiläisessä politiikassa. Kapinan jälkeen henkiveroa ei enää kerätty, joskin Englannin hallitukset jatkoivat samankaltaisten verojen keräämistä 1600-luvulle asti. 600 vuotta myöhemmin voimaan tullut tasasummavero tunnettiin yleisesti henkiverona, etenkin sen vastustajien keskuudessa.