Eino Nieminen
Eino Emil Nieminen (30. toukokuuta 1903[1] – 4. joulukuuta 1933 Leningrad, Neuvostoliitto[2]) oli suomalainen kommunistisen Työn Ääni -lehden faktori, joka muistetaan joutumisestaan Lapuan liikkeen kannattajien pieksämäksi niin sanotussa Vaasan mellakassa 4. kesäkuuta 1930.
Varhaisemmat elämänvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eino Niemisen isä oli työväenaatetta kannattanut porilainen leipuri Eemil Kustaa Nieminen, joka vangittiin Suomen sisällissodan lopussa hänen paettuaan perheineen valkoisia Kylmäkoskelle, vaikka hän ei ollut edes kuulunut punakaartiin. Myös Eino joutui tuolloin 14-vuotiaana Hämeenlinnan vankileirille, josta hän tosin vapautui pian. Hän liittyi myöhemmin Porissa sosiaalidemokraattiseen nuorisojärjestöön ja oli 1920-luvulla kaksi vuotta vankilassa poliittisen toimintansa vuoksi. Sittemmin Nieminen asettui Vaasaan, jossa hän työskenteli aluksi kauppa-apulaisena ja kirjoitteli vasemmistolehtiin.[3] Hänet palkattiin vuosikymmenen lopussa Työn Äänen lehtipainoon.[4]
Vaasan tapahtumat 1930
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapuan liikkeen miehet tunkeutuivat 28. maaliskuuta 1930 Työn Äänen kirjapainoon ja rikkoivat kangin molemmat latomakoneet sekä kaikki kolme painokonetta. Oikeudenkäynti asiasta järjestettiin 4. kesäkuuta 1930 Vaasan kaupungintalolla. Oikeudenkäynti alkoi kello 13.00 ja se kesti koko iltapäivän. Väliaika alkoi kello 16.00, jolloin istuntosalin eteisessä puhkesivat levottomuudet. Oikeudessa todistanut faktori Nieminen riitaantui lapualaisaktivistien kanssa, jolloin nämä alkoivat syyttää häntä SKP:n organisaattoriksi ja punaupseeriksi. Lopulta häntä kirottiin ”ryssän ruplilta haisevaksi saatanaksi”.[5][6] Hänet vedettiin oikeusistunnon päätteeksi istuntosalin eteisestä kadulle, jossa hänet hakattiin pahoin ja riisuttiin valokuvaajien edessä alushoususilleen poliisin puuttumatta asiaan. Lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti pahoinpitelijöitä ja otti tapahtumasta kuuluisat valokuvat. Myös kirjapainoa oikeudessa edustanut asianajaja Asser Salo siepattiin ja kyyditettiin Lapuan kautta Viitasaarelle.[7] Väkivaltaa sai samassa yhteydessä kokea kaksi muutakin kommunistia.
Niemisen revityt flanellihousut anastettiin. Matti Kuusen muistelmien mukaan niistä leikattuja flanellinpaloja käytettiin myöhemmin Akateemisen Karjala-Seuran seremoniassa, jossa ne kiinnitettiin uusien kokelaiden rintapieliin.[8]
Myöhemmät vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eino Nieminen ja hänen vaimonsa Svea Staaf-Nieminen pakenivat poliittista vainoa aluksi Ruotsiin, josta he siirtyivät Neuvostoliittoon lokakuussa 1930.[9] He asettuivat Petroskoihin, jossa Nieminen alkoi pian sairastella, mahdollisesti lapualaisten pahoinpitelyn jättämien vammojen vuoksi. Hän kuoli leningradilaisessa sairaalassa keuhkotautiin joulukuussa 1933.[10] Hänen leskensä joutui vangituksi Stalinin vainoissa, mutta selvisi hengissä ja palasi Suomeen vuonna 1983. Toimittaja Anna-Lisa Sahlström on kirjoittanut heistä dokumenttiromaanin Mordet på kören (2003). Niemisen Neuvostoliitossa syntynyt poika Folke Nieminen oli muun muassa Neuvosto-Karjalan Taiteilijaliiton puheenjohtaja.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Anna-Lisa Sahlström: Mordet på kören: en berättelse om 1900-talet. Söderströms, Helsingfors 2003.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918, liite 9. Tammi, Helsinki 2014. Google Books
- ↑ Sahlström 2003, s. 103.
- ↑ Sahlström 2003, s. 29–32.
- ↑ Sahlström 2003, s. 44.
- ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 643. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987.
- ↑ Suomen vuosisata: Lapuan laki vuonna 1930 Valitut Palat. Viitattu 23.8.2018.
- ↑ a b Tapio Parkkari: Olisi pitänyt osata kuunnella ihmistä Vaasalaisia-blogi 14.3.2005.
- ↑ Sahlström 2003, s. 64, 76–82.
- ↑ Sahlström 2003, s. 99–103.