Dusty Springfield

Dusty Springfield vuonna 1968.

Dusty Springfield (oik. Mary Isobel Catherine Bernadette O’Brien, 16. huhtikuuta 1939 – 2. maaliskuuta 1999) oli englantilainen pop- ja soulmuusikko, jonka ura jatkui neljällä vuosikymmenellä. Hän saavutti suurimmat menestyksensä 1960-luvulla ja teki 1980-luvun lopulla onnistuneen comebackin.

Elämä

Varhaiset vaiheet ja yhtye

Mary O’Brien syntyi Lontoon West Hampsteadissa ja kasvoi Ealingissa. Hän sai lempinimen ”Dusty” jo lapsena kenties varhaisen poikatytön maineensa ansiosta. Lapsena hän ihaili Peggy Leen musiikkia. 11-vuotiaana hän marssi paikalliseen levykauppaan ja teki ensimmäisen äänityksensä, harrastelijamaisen imitaation Peggy Leestä. Hän esitti Irving Berlinin laulun ”When the Midnight Choo Choo Leaves for Alabam’”.

Ammattiuransa Springfield aloitti vuonna 1958, kun hän liittyi yhtyeeseen The Lana Sisters. Vuonna 1960 hän ryhtyi yhteistyöhön Tim Feildin ja veljensä Dion O’Brienin kanssa ja oli näin mukana muodostamassa The Springfields -folktrioa. Tim Feildin mukaan nimi keksittiin, kun trio harjoitteli somersetilaisella pellolla. Mary käytti tästä lähtien taiteilijanimeä Dusty Springfield, ja Dustyn veli Dion taas omaksui taiteilijanimen Tom Springfield. Yhtye sai levytyssopimuksen Philips Recordsilta. Feild jätti yhtyeen ja hänet korvasi Mike Hurst. The Springfields sai Britanniassa mainetta singleillään, kuten ”Breakaway” ja ”Bambino”. Kokoonpanon suurin hitti oli ”Island of Dreams”. Vuonna 1962 yhtye sai menestystä myös Yhdysvalloissa hitillä ”Silver Threads and Golden Needles”. Tämä oli brittiläiseltä yhtyeeltä harvinainen saavutus ennen The Beatlesin kansainvälistä menestystä.

Springfieldsin jäsenet matkustivat Nashvilleen, Tennesseehen levyttämään ensimmäistä albumia. Dusty Springfield kuuli New Yorkissa ensimmäistä kertaa The Excitersin ”Tell Him” -kappaleen ja vaikuttui välittömästi. Hän ihastui Motown-soundiin ja varsinkin Martha & The Vandellasin ja The Shirellesin kaltaisiin tyttöbändeihin. Hän halusi päättää oman musiikkiuransa suunnan täysin itse, ja niin hän jätti The Springfields-yhtyeen loppuvuodesta 1963. Myöhemmin Tom Springfieldistä ja Mike Hurstista tuli tunnettuja tuottajia.

Sooloura

Springfieldin ensimmäinen single ilmestyi kolme viikkoa siitä, kun hän oli jättänyt yhtyeen. ”I Only Want to Be With You” oli menestys sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Kappaleen on tulkinnut muun muassa The Tourists, ja Suomessa laulu tunnetaan Rauli Badding Somerjoen käännöscoverina ”Jykevää on rakkaus”. Springfield julkaisi useita singlejä, jotka saavuttivat menestystä, kuten ”Stay Awhile”, ”I Just Don’t Know What to Do with Myself”, ”All Cried Out” ja ”Losing You”. Dustystä tuli Burt Bacharach -fani sen jälkeen, kun hän vuonna 1962 kuuli kappaleen ”Don’t Make Me Over”. Springfield levytti muutamia Bacharachin ja Hal Davidin hittejä. Näihin kuuluvat vuonna 1964 Yhdysvaltain Top 10 -listalle noussut ”Wishin’ and Hopin’” ja ”The Look of Love”.

Vuonna 1964 Springfield oli yksi johtavista sooloartisteista. Hänen levyttämistään singleistä suosittuja olivat muun muassa ”Your Hurtin’ Kinda Love”, ”In the Middle of Nowhere” ja hänen ainoa Britannian listaykköseksi noussut singlensä ”You Don’t Have to Say You Love Me”, joka oli suuri menestys myös ympäri maailmaa. Springfield oli kuullut laulun San Remon musiikkijuhlilla. Vicki Wickham ja Simon Napier-Bell tekivät kappaleeseen englanninkieliset sanat taksissa äänitystä edeltävänä yönä. Laulu nousi Yhdysvaltain listojen neljännelle sijalle.

Springfield ei suostunut esiintymään Etelä-Afrikassa rotuerotellun yleisön edessä, sillä sopimuksen mukaan hän sai esiintyä ainoastaan sekayleisölle. Näin ollen hän piti sitten kaksi erillistä konserttia – ja sai sen jälkeen Etelä-Afrikan hallitukselta määräyksen poistua maasta.

Springfield oli tulevan managerinsa Vicki Wickhamin Ready Steady Go! -musiikkishow’n ensimmäinen vieras. Hänet valittiin vuonna 1965 juontamaan The Sound of Motownia. Vuoden 1994 elämäkertavideolla Dusty – Full Circle Martha Reeves ja muut muusikot kiittivät Springfieldiä siitä, että Dustyn jäljissä he nousivat brittiläisille poplistoille. Springfield pääsi pääosaan BBC:n televisiosarjassa Dusty (1966–1967) ja ITV-sarjassa It Must Be Dusty (1968). Hän palasi BBC:lle viimeistä sarjaansa Definitely Dustya varten 1969.

Springfield ei kirjoittanut itse omaa musiikkiaan. Hänen menestyksensä oli siis pitkälti riippuvainen siitä, millaisia kappaleita hän sai levytettäväksi. Carole King, joka oli kirjoittanut kappaleet ”Some of Your Lovin’” ja ”Goin’ Back”, keskittyi laulajanuraansa, ja Bacharach–Davidin yhteistyösuhde rakoili. Aiemmin melko yhtenäinen popgenre alkoi myös jakautua lukuisiin tyylisuuntauksiin ja Springfield alkoi jäädä pois muodista.

Springfield sai uuden levytyssopimuksen Atlantic Recordsilta. Hän alkoi levyttää albumia Memphisissä Jerry Wexlerin, Arif Mardinin ja Tom Dowdin tuottamana. Laulajan studioalbumi Dusty in Memphis ilmestyi lopulta vuonna 1969. Albumin kappale ”Son of a Preacher Man” nousi hitiksi sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa. Itse albumi oli kuitenkin kaupallinen pettymys, vaikka se saikin erinomaisia arvioita kriitikoilta. Vuonna 2019 se valittiin mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.

”Son of a Preacher Man” oli myöhemmin mukana Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta -elokuvan (1994) soundtrackillä. Laulua oli alun perin tarjottu Aretha Franklinille, joka tuolloin kieltäytyi levyttämästä sitä.

1970–1980-luvut

From Dusty with Love (1970) oli kaupallisesti heikosti menestynyt albumi. Se kuului varhaisimpiin Gamble and Huffin tuottamiin levyjulkaisuihin. Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä A Brand New Me. See All Her Faces (1972) julkaistiin ainoastaan Britanniassa; 1973 Springfield sai levytyssopimuksen ABC Dunhill Recordsilta ja julkaisi levyn Cameo, joka ei saavuttanut merkittävää menestystä.

Springfield alkoi äänittää uutta albumia Elements (myöhemmin Longing), joka jäi kuitenkin julkaisematta. Suuri osa kappaleista julkaistiin vasta vuoden 2001 kokoelmalla Beautiful Soul.

Springfieldin ura keskeytyi 1970-luvun puolivälissä. Hän teki kuitenkin yhteistyötä muun muassa Anne Murrayn ja Elton Johnin kanssa. Hän lauloi taustalaulut Elton Johnin kappaleella ”The Bitch Is Back”. Springfield alkoi työstää uutta materiaalia United Artists Recordsille ja sai aikaan albumit It Begins Again (1978) ja Living Without Your Love (1979). Kriitikot ylistivät albumeita, jotka eivät olleet kuitenkaan yleisön keskuudessa suosittuja. Ainoastaan It Begins Again nousi edes lyhyeksi aikaa listoille Isossa-Britanniassa. Hänen singlensä eivät enää menestyneet.

Springfield julkaisi singlet ”Baby Blue” ja ”Your Love Still Brings Me to My Knees” ja tämän jälkeen albumin White Heat (1982). White Heat oli merkittävä siinä mielessä, että se merkitsi siirtoa Springfieldin alkuperäisestä tyylistä Uuden aallon musiikkiin. Vuonna 1985 Springfield solmi levytyssopimuksen Peter Stringfellow’n Hippodrome Recordsin kanssa. Levy-yhtiö julkaisi singlen Sometimes Like Butterflies vastoin Springfieldin tahtoa: kyseessä oli harjoitusversio ajalta, jolloin laulaja kärsi kurkunpäätulehduksesta. Springfield tuohtui tempusta ja jätti yhtiön.

Comeback

Springfield nousi uuteen suosioon vuonna 1987. Pet Shop Boys pyysi häntä yhteistyöhön singlellä ”What Have I Done to Deserve This?” joka nousi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa listakakkoseksi. Laulu julkaistiin Pet Shop Boysin albumilla Actually (1987) ja kahdella greatest hits -kokoelmalla ja Dusty Springfieldin levytyksellä The Dusty Springfield Anthology (1997).

Vuonna 1987 Springfield lauloi myös Richard Carpenterin singlellä Something in Your Eyes. Springfieldin The Silver Collection nousi listoille vuonna 1988. Hän jatkoi yhteistyötä Pet Shop Boysin kanssa ja palasi pian Kaliforniasta Eurooppaan, aluksi Amsterdamiin ja sitten Buckinghamshireen. Vuonna 1993 hän levytti dueton Cilla Blackin kanssa. Springfield sai uuden levytyssopimuksen Sony Recordsilta ja julkaisi viimeisen albuminsa, countryvaikutteisen A Very Fine Loven (1995). Springfieldin kaikkein viimeiseksi levytykseksi jäi ”Someone to Watch Over Me” joka julkaistiin kokoelmalla Simply Dusty laulajan kuoleman jälkeen.

Kuolema

Springfield sairastui rintasyöpään ennen A Very Fine Loven julkaisua. Sairauden oireita ilmeni jo Yhdysvalloissa. Dusty palasi Englantiin ja sai sen jälkeen diagnoosin. Syöpä saatiin hallintaan, ja Springfield kykeni esittämään BBC:n musiikkishow’ssa kappaleensa ”Where is a Woman to Go?”.

Rintasyöpä uusiutui vuonna 1997. Springfield menehtyi sairauteen 59 vuoden iässä 2. maaliskuuta 1999, samana päivänä kun hänen oli tarkoitus ottaa vastaan Brittiläisen imperiumin upseerin arvo Buckinghamin palatsissa. Kuolema tapahtui kymmenen päivää aiemmin kuin hänet oli tarkoitus ottaa mukaan Rock and Roll Hall of Fameen.

Springfieldin hautajaisiin St. Mary the Virgin Churchissa Henley-on-Thamesissa osallistui lukuisia faneja ja julkisuuden henkilöitä, kuten Elvis Costello, Lulu ja Pet Shop Boysin jäsenet. Springfield tuhkattiin, ja kirkon ulkopuolelta löytyy hänelle omistettu muistokirjoitus. Osa tuhkista haudattiin Henleyssä, ja loput hänen veljensä Tom sirotteli Cliffs of Moheriin Irlannissa.

Muuta

Springfield kasvatettiin ankaran katolilaiseen uskoon. Springfieldin äidillä oli tapana heitellä esineitä kun hän raivostui, ja Dusty omaksui saman tavan. Springfield tunnettiin varsinkin studiossa perfektionistina. Hän kärsi 1970-luvulla mielenterveysongelmista, itsetuhoisuudesta ja päihderiippuvuudesta; hän joutui sairaalaan useaan otteeseen.

Springfield oli vuodesta 1970 saakka avoimesti biseksuaalinen. Hän ei ollut kertaakaan naimisissa.

Diskografia

Albumit

• A Girl Called Dusty (1964)
• Stay Awhile/I Only Want To Be With You (1964)
• Dusty (1964)
• Ooooooweeee!!! (1965)
• Ev’rything’s Coming Up Dusty (1965)
• You Don’t Have to Say You Love Me (1966)
• Where Am I Going? (1967)
• The Look of Love (1967)
• Dusty… Definitely (1968)
• Dusty in Memphis (1969)
• From Dusty With Love (1970)
• A Brand New Me (1970)
• See All Her Faces (1972)
• Cameo (1973)
• Longing (1974, kokonaan julkaisematon)
• It Begins Again (1978)
• Living Without Your Love (1979)
• White Heat (1982)
• Reputation (1990)
• A Very Fine Love (1995)

Singlet

• ”I Only Want To Be With You” (1963)
• ”Stay Awhile” (1964)
• ”All Cried Out” (1964)
• ”Wishin’ and Hopin’” (1964)
• ”I Just Don’t Know What to Do With Myself” (1964)
• ”Losing You” (1965)
• ”Your HurtinV Kind of Love” (1965)
• ”In the Middle of Nowhere” (1965)
• ”Some of Your Lovin’” (1965)
• ”Little By Little” (1966)
• ”You Don’t Have To Say You Love Me” (1966)
• ”Goin’ Back” (1966)
• ”All I See Is You” (1966)
• ”Give Me Time” (1967)
• ”I’ll Try Anything” (1967)
• ”What’s It Gonna Be?” (1967)
• ”The Look of Love” (1967)
• ”I Close My Eyes and Count to Ten” (1968)
• ”Breakfast in Bed” (1969)
• ”Don’t Forget About Me” (1969)
• ”Son of a Preacher Man” (1969)
• ”Willie & Lauramae Jones” (1969)
• ”The Windmills of Your Mind” (1969)
• ”Am I The Same Girl” (1969)
• ”How Can I Be Sure?” (1970)
• ”Brand New Me” (1970)
• ”Silly, Silly Fool” (1970)
• ”Morning Please Don’t Come” (1970)
• ”Yesterday When I Was Young” (1972)
• ”Who Gets Your Love” (1973)
• ”Learn to Say Goodbye” (1973)
• ”A Love Like Yours” (1978)
• ”That’s the Kind of Love I’ve Got for You” (1978)
• ”I’m Coming Home Again” (1979)
• ”Living Without Your Love” (1979)
• ”Baby Blue” (1979)
• ”Your Love Still Brings Me to My Knees” (1979)
• ”It Goes Like It Goes” (1980)
• ”Private Number” (1984)
• ”Sometimes Like Butterflies” (1985)
• ”What Have I Done to Deserve This?” (1987)
• ”Something In Your Eyes” (1987)
• ”I Only Want To Be With You” (1988)
• ”Nothing Has Been Proved” (1989)
• ”In Private” (1989)
• ”Reputation” (1990)
• ”Arrested By You” (1990)
• ”Heart and Soul” (1993)
• ”Goin Back/Son of a Preacher Manv (1994)
• ”Wherever Would I Be?” (1995)
• ”Roll Away” (1995)

Lähteet

• Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5
• Osborne, Robert & Rees, Dafyrr: Complete NME Singles Charts. Boxtree Ltd, 1995. ISBN 978-0752208299

Aiheesta muualla

• Dusty Springfieldin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa^{[vanhentunut linkki]}