Dmitri Venevitinov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Dmitri Vladimirovitš Venevitinov (ven. Дми́трий Влади́мирович Веневи́тинов; 26. syyskuuta (J: 14. syyskuuta) 1805 Moskova, Venäjän keisarikunta – 27. maaliskuuta (J: 15. maaliskuuta) 1827 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen kirjailija.[1]

Dmitri Vladimirovitš Venevitinov. Pjotr ​Fjodorovitš Sokolov (1791-1848), akvarelli paperille 1827. Puškinin valtionmuseo, Moskova

Hän oli romantiikan ajan runoilija, yksi venäläisen kirjallisuuden suurimmista toivoista ja yksi venäläisistä schellingiläisistä.[2]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dmitri Venevitinov syntyi aatelissukuun. Hänen vanhempansa olivat Semjonovski-rykmentin aliupseeri Vladimir Petrovitš Venevitinov (1777-1814) varakkaasta Voronežin aatelissuvusta ja Anna Nikolajevna Obolenski-Belyn ruhtinassuvusta. Äitinsä kautta Dmitri Venevitinov oli kaukaista sukua Aleksandr Puškinille, hän ​​oli tämän pikkuserkun pikkuserkku.[3]

Venevitinov varttui nykypäiviin asti säilyneessä talossa Krivokolenni pereulokilla Moskovassa (ven. Кривоколенни переулк), jossa hän sai klassista kotiopetusta äitinsä ohjaamana. Ranskaa ja latinaa sekä klassista kirjallisuutta opetti eläkkeellä oleva ranskalainen upseeri d'Orrer (D'Horrer), kreikkaa opetti kreikkalainen Beilyia (Bailo), maalausta opetti taiteilija Laperche. Venäläistä kirjallisuutta opetti Moskovan yliopiston professori A. F. Merzliakov ja musiikkia todennäköisesti I. I. Geništa. Hän opiskeli myös saksan kieltä, ilmeisesti varhain kuolleen veljensä Peterin opettajan H. I. Gerken ohjauksessa.[3]

Hän tuli opiskelemaan Moskovan yliopistoon vuonna 1822, jossa hän kiinnostui saksalaisesta filosofiasta ja romanttisesta runoudesta. Vuonna 1823 hän läpäisi yliopistokurssin kokeen ja vuonna 1824/1825 hän siirtyi ulkoasiainkollegion Moskovan pääarkiston palvelukseen, aikomuksenaan diplomaatinura ulkomailla ("arkistonuoret" kuten Puškin ironisesti kutsui arkiston työntekijöitä runoelmassaan "Jevgeni Onegin"). Elo-syyskuussa 1824 hän vieraili nuoremman veljensä Aleksein kanssa Voronežin kartanoillaan, mikä näkyi selvästi hänen kirjeissään.[4]

Ruhtinatar Zinaida Volkonskaja. Orest Kiprenski 1830, Eremitaašin taidemuseo, Pietari

Koska työ pääarkistossa oli varsin vähän vaativaa, Venevinov antautui runsaalla vapaa-ajallaan monille harrastuksille. Hänestä tuli "Filosofian ystäväin seuran" (ven. «Общество любомудрия») jäsen, jota johti Vladimir Odojevski. Venevitinov ja hänen ystävänsä Ivan Kirejevski, slavofiili kustantaja Aleksandr Košelev, V. P. Titov, N. A. Melgunov sekä Mihail Pogodin ja slavofiili runoilija Stefan Petrovitš Ševirev olivat nuoria idealisteja, jotka toivat Venäjälle Johann Wolfgang von Goethen kultin ja Friedrich von Schellingin metafysiikan.[1] Marraskuussa 1826 Venevitinov muutti platonisesti rakastamansa[5] kirjallisen salongin emännän, kirjailija, runoilija, laulaja, säveltäjä ja Venäjän kulttuurielämän 1800-luvun alkupuolen näkyvän hahmon, ruhtinatar Zinaida Aleksandrovna Volkonskajan (1789-1862) avulla Moskovasta Pietariin ja meni palvelukseen ulkoministeriön Aasian-osastolle.[3]

Kirjallinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoresta ja oppineesta Dmitri Venevitinovista odotettiin itsensä Aleksandr Puškinin manttelinperijää. Puškinista poiketen Venevitinovilla oli luontaisia taipumuksia filosofiaan ja hän ansioitui ajattelijana. Hyvätapainen ja karismaattinen moskovolaisnuorukainen herätti ihailua missä liikkuikin. Hän kehitteli omaa estetiikkaansa lähinnä saksalaisen idealistin Friedrich von Schellingin pohjalta. Byronin hengessä hän kirjoitteli runoja vapauden ja oikeuden puolesta.[1]

Venevitinov toimi sihteerinä yhteiskunnallisesti liberaalissa "Viisauden ystäväin seurassa". Seuran jäsenet päättivät hajaantua heti dekabristikapinan jälkeen jäämättä odottelemaan virallista lakkautusta. Kuulusteluihin kolmeksi päiväksi pidätetty Venevitinov ei sanoutunut irti dekabristien pyrkimyksistä, mutta häntä ei rangaistu. Tapahtuma vaikutti voimakkaasti nuorukaiseen. Vuonna 1827 Venevitinov oli mukana perustamassa "viisauden ystävien" uutta lehteä "Moskovski vestnik". Tämän jälkeen vapaushaaveiden haihtuminen, valvottuna oleminen ja ilmapiirin ahtaus lamaannuttivat 20-vuotiaan nuorukaisen. Viimeisissä kirjeissään Venevitinov puhui kylmästä ja tyhjästä yhteistöstä, jonka keskellä hän ei jaksanut enää tarttua mihinkään. Erossaolo Moskovaan jääneistä sukulaisista ja ystävistä ahdisti runoilijaa, vaikka Pietarin sosiaalinen piiri oli melko laaja.[1]

Venevitinovin neljäkymmentä runoa keskittyvät filosofisiin aiheisiin. Kirjallisuushistorioitsija, ruhtinas Dmitri Petrovitš Sviatopolk-Mirskyn (1890-1939) mukaan "hänen sanansa ovat erittäin puhtaita ja hänen rytminsä ovat puhtaita ja majesteettisia". Yhdessä tunnetuimmista runoistaan ​​Venevitinov pyysi turhaan Puškinia osoittamaan oodin Johann Wolfgang von Goethelle.[1]

Runoilija Dmitri Venevitinovin hauta Novodevitšin hautausmaalla Moskovassa (kortteli 2, rivi 13)

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dmitri Venevitinov vilustui maaliskuun alussa tultuaan tanssiaisista kevyesti pukeutuneena. Hän kuoli todennäköisesti keuhkokuumeeseen 15. maaliskuuta 1827 ystäviensä ympäröimänä.[3] Useat venäläiset runoilijat ja kriitikot surivat Venevitinovin varhaista kuolemaa. Hautajaisiin 2. huhtikuuta Moskovassa osallistuivat Aleksandr Puškin ja Adam Mickiewicz. Venevitinovin lausahdus ”Kak znal on žizn! Kak malo žil!” (ven. «Как знал он жизнь, как мало жил!», "Kuinka hyvin hän tiesi elämän! kuinka vähän hän eli!") kaiverrettiin hänen hautakiveensä Simonovin luostarin hautausmaalla.[1] Simonovin luostarin purkutöissä 1930-luvulla hänen jäännöksensä siirrettiin Novodevitšin hautausmaalle ja runoilijan sormessa ollut ruhtinatar Zinaida Volkonskajan lahjoittama kultainen antiikkisormus talletettiin Kirjallisuusmuseoon. Hänen äitinsä ja veljensä Aleksin jäännöksiä ei siirretty.[6]

Asiasta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Romantiikan kuohuissa kansalliseen omaleimaisuuteen: 1800-1480. Runon kultainen aikakausi. Kultakauden runoilijoita.”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 217. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  2. ↑ Routledge Encyclopedia of Philosophy: "Schellingianism, Russian". Routledge, 1998. ISBN 978-0415223645
  3. ↑ a b c d под ред. Прохоров, А. М. / toim. Prokhorov, A. M.: Веневитинов Дмитрий Владимирович . Большая советская энциклопедия: [в 30 т.] / 3-е изд. / Venevitinov Dmitri Vladimirovits. Suuri Neuvostoliiton tietosanakirja: [30 osassa] / 3. painos. М.: Советская энциклопедия / Moskova: Neuvostoliiton tietosanakirja, 1969.
  4. ↑ Андреев, А. Ю. & Цыганков, Д. А. / Andrejev, A. Ju. & Tsygankov, D. A.: Императорский Московский университет: 1755-1917 : энциклопедический словарь / Keisarillinen Moskovan yliopisto: 1755-1917: tietosanakirja, s. 117-118. М.: Российская политическая энциклопедия (РОССПЭН) / Moskova: Russian Political Encyclopedia (ROSSPEN), 2010. ISBN 978-5-8243-1429-8
  5. ↑ Dmitri Venevitinov. Brockaus-Effronin bibliografinen sanakirja 1890-1907 ru.wikisource.org.
  6. ↑ Александр Васькин / Aleksanteri Vaskin. M.: Sputnik+, 2016. — S. 50-54. – 320 s. - ISBN 978-5-9973-3700-1.: Кривоколенный переулок, дом 4 (дом Веневитиновых). Путеводитель по пушкинской Москве. / Krivokolenny pereulok, talo 4 (Venevitinovien talo). Opas Puskinin Moskovaan. s. 50-54. М.: Спутник+ / Moskova: Sputnik+, 2016. ISBN 978-5-9973-3700-1
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Dmitri_Venevitinov&oldid=22908885”