Vladimir Odojevski

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vladimir Odojevski vuonna 1856

Vladimir Fjodorovitš Odojevski (ven. Влади́мир Фёдорович Одо́евский); (13. elokuuta (J: 1. elokuuta) 1803 Moskova, Venäjän keisarikunta – 11. maaliskuuta (J: 27. helmikuuta) 1869 Moskova, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen kirjailija, kirjastonhoitaja, pedagogi, filosofi, luonnontieteilijä, keksijä ja musiikkikriitikko.[1][2]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Odojevski syntyi vanhaan ruhtinassukuun, joka sammui hänen kuollessaan. Hän opiskeli Moskovan yliopistossa sijaitsevassa aatelispoikien sisäoppilaitoksessa ja toimi sen jälkeen journalistina. Vuonna 1826 Odojevski muutti Pietariin, jossa hän työskenteli vuodesta 1846 Yleisen kirjaston varajohtajana ja Rumjantsevin museon johtajana, joka oli pitkään Moskovan ainoa julkinen museo. Vuodesta 1861 lähtien hän oli senaattorina Moskovassa. Hän osallistui aktiivisesti aikansa yhteiskunnalliseen elämään, hyväntekeväisyyteen ja kansanvalistustyöhön.[2] Pietarissa Odojevski tunnettiin hänen 1830–1840-luvuilla pitämästään kirjallisuussalongista, jonka kävijöitä olivat muun muassa Mihail Lermontov, Nikolai Gogol ja Aleksandr Puškin.[3]

Odojevskin filosofiset ja esteettiset näkemykset ovat ristiriitaisia. Hän kasvoi rationalismin ja valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, mutta kiinnostui sitten saksalaisesta idealismista, varsinkin Friedrich von Schellingista, ja myöhemmin Louis Saint-Martinin mystiikasta. Maailmankuvaltaan hän oli samanaikaisesti sekä zapadnikki että slavofiili.[2]

Kirjailijana Odojevski tuotti valistushenkisiä satiireja, opettavaisia kertomuksia sekä romanttisia fantasiaromaaneita kuten Improvizator (”Improvisoija”, 1833), Silfida (”Sylfidi”, 1837), Salamandra (”Salamanteri”, 1840) ja Kosmodrama (1840). Hänen keskeneräiseksi jäänyt tieteisutopiansa 4338-i god: Peterburgskije pisma (ven. 4338-й год: Петербургские письма, ”Vuosi 4338: pietarilaisia kirjeitä”) julkaistiin vasta vuonna 1926. Odojevski kuvaa tässä esseessään maailmaa, jossa "tuttujen talojen väliin on järjestetty magneettisia lennättimiä, joiden kautta kaukana asuvat ihmiset kommunikoivat keskenään".

1840-luvun puolivälin jälkeen hän luopui kirjallisesta toiminnasta.[2] Hänen 1820-luvulta alkaen kirjoittamansa kertomukset ja esseet ilmestyivät vuonna 1844 kokoelmana Russkije notši (ven. Pусские ночи, "Venäläisiä öitä"). Ne kuuluvat venäläisen romantiikan parhaimpiin ja pysyivät suosittuina koko 1800-luvun. [1]

Odojevski oli yksi venäläisen musiikkitieteen uranuurtajista. Hän oli ensimmäinen Mihail Glinkan tuotannon tutkija ja julkaisi kirjoituksia venäläisestä kansan- ja kirkkomusiikista sekä länsimaisista säveltäjistä. Musiikin aiheilla on näkyvä sija Odojevskin kaunokirjallisessa tuotannossa, ja hän sävelsi jonkin verran myös itse.[2]

Odojevski ja Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Odojevski vietti kesiään Viipurin lähellä omistamassaan Ronkaan kartanossa ja osasi jonkin verran suomen kieltä. Suomalaiseen kansanrunouteen hän tutustui Helsingin yliopistossa työskennelleen Jakov Grotin välityksellä.[4]

Kirjailijan kaksiosaisen Salamanteri-romaanin päähenkilöitä ovat köyhä imatralainen poika Jaakko ja tämän nuoruudenystävä Elsa. Jaakko liittyy 1700-luvun alussa venäläisiin joukkoihin, joutuu Pietariin ja saa koulutuksen Hollannissa. Palattuaan takaisin hänestä tulee suuri herra ja yksi keisarin apulaisista. Elsa ei kuitenkaan pysty sopeutumaan Pietarin elämään ja palaa Imatralle. Myöhemmin hän ilmestyy Jaakolle salamanterina unessa ja auttaa tätä selviytymään vaikeuksistaan. Jaakko menee naimisiin venäläisen ylimysneidon kanssa, jolloin salamanteri kostaa julmasti.[4]

Romaanissaan Odojevski tuo venäläiseen kaunokirjallisuuteen ensimmäisen kerran sivistyneen suomalaisen henkilöhahmon. Samalla hän toistaa suomalaisiin ennestään liitettyjä alkukantaisuuden ja noituuden teemoja. Suomalaiset ovat päähenkilöinä myös kirjailijan keskeneräiseksi jääneessä romaanissa Perhekirjeenvaihto sekä humoristisessa pikku näytelmässä Mitenkä saisi päivällisen.[5]

Suomennettuja teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ihmeellinen soittorasia (Gorodok v tabakerke). Suom. Paavo Alatalo. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1951.
  • Ympäri-käytämätöin huone. Teoksessa Kolme muinaisajan satua. Turku: J. W. Lillja, 1856 (Lukemisia kansalle, 54). Digitoitu teos

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Proosan aika koittaa. 1830-luvun suosikkikertojia”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 241-242. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  2. ↑ a b c d e Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 18, s. 314. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1974.
  3. ↑ Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravotšnik, s. 446. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1
  4. ↑ a b Kiparsky, V.: Suomi Venäjän kirjallisuudessa, s. 77–78. Helsinki: Suomen kirja, 1945.
  5. ↑ Kiparsky, V.: Suomi Venäjän kirjallisuudessa, s. 78–79. Helsinki: Suomen kirja, 1945.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vladimir_Odojevski&oldid=22761261”