Diner (ravintola)

Albuquerquelainen "66 Diner" vetoaa 1950-luvun retrotyylillä.

Diner on yhdysvaltalainen ravintolatyyppi. Dinereissä tarjotaan hinnaltaan edullista ja nopeaa ruokaa. Nykyään sana diner saattaa viitata monenlaisiin ruokaloihin, mutta dinereille ominainen muoto on sarjavalmisteinen, junanvaunua muistuttava rakennus, jonka sisällä on pitkä tiski. Se oli nykyisten pikaruokalaketjujen edeltäjä.

1940-luvulta peräisin olevan "Modern Dinerin" tiski ja looseja.

"Mickey's Diner" Saint Paulissa palvelee myös yöaikaan.

Dinerin neonvalot loistavat Suffolkin piirikunnassa

Diner voi toimia monenlaisessa rakennuksessa.

Historia

Alkuvaiheet

1800-luvun lopulla tehtaiden yötyöläisille myytiin nopeaa ja halpaa ruokaa hevosen vetämistä ruokavaunuista. Vuosisadan vaihteen jälkeen liikkuvista ruokavaunuista siirryttiin tehdasalueiden kiinteisiin ruokaloihin, sillä niiden sisään mahtuivat paremmat ruoanlaittovälineet. Kieltolaki teki lopun dinereiden kilpailijoista, saluunoista. Lama-aikaan dinerit menestyivät halvoilla hinnoillaan. 1940-luvulle tultaessa dinerit olivat tuttu näky tehdasalueilla, valtateiden varsilla ja kaupungeissa mekaanikkojen, käsityöläisten ja rakennustyöläisten alueilla.

Dinerin tavallinen muoto oli ruostumattomasta teräksestä rakennettu 15 metriä pitkä ja 5 m leveä valmistalo. Sen sisällä oli rivi jakkaroita pitkän tiskin edessä ja toisella puolella, etuseinän vieressä, ruokapöytiä omissa looseissaan. Keittovarustus sijaitsi heti tiskin takana, jotta kokki pystyi ojentamaan ruoan suoraan asiakkaalle, jolloin muita tarjoilijoita ei tarvinnut palkata. Ruokalistojen painattaminen oli kallista ja hidasta, joten asiakkaat saivat valita annoksensa tiskin yläpuolelle asennetusta kyltistä.

Dinerit olivat työväenluokan ja maahanmuuttajien halpoja syöttölöitä ja vakiasiakkaiden kokoontumispaikkoja. Ne tarjosivat sekä omistajiensa ja asiakkaittensa kotimaiden ruokalajeja että amerikkalaisen kulttuurin perusruokia. Ilmapiiri oli epämuodollinen, ellei kyseenalainen ja lehdistön mukaan suorastaan säädytön. Dinerit olivat paikkoja, jotka kunnialliset naiset kiersivät kaukaa.

Dinereiden keskiluokkaistuminen

1940-luvun lopulla tehtaat siirtyivät kaupungeista halvemman tonttimaan perässä esikaupunkialueille ja veivät dinereiden asiakkaat mukanaan. Esikaupunkialueille nousseissa uusissa tehtaissa oli omat ruokalat. Toisaalta kansalla oli nyt käytettävissään entistä enemmän rahaa, vähemmän aikaa ja myös vähemmän elintarvikkeita, minkä vuoksi ravintoloiden suosio oli kasvanut. Samaan aikaan naiset siirtyivät työelämään ja muodostivat uuden asiakasryhmän.

Dinerit laajensivat asiakaskuntaansa. Uusia dinereitä valmistui talotehtaista 200–250 kappaletta joka vuosi. Dinereitä asennettiin uusille alueille: lähiöiden ostoskeskuksiin, varakkaille asuinalueille, merenrantojen turistikohteisiin ja yliopistokaupunkeihin. 1930-luvulta 1960-luvulle dinereiden levittäytymistä paremman väen takapihoille vastustettiin ankarasti. Esimerkiksi yläluokkaiseen Princetoniin diner kelpasi vain sillä ehdolla, että teräksinen rakennus peitettiin säädyllisemmällä tiilellä. Uudet dinerit asennettiin valtaväylien varrelle, slummien ja lähiöiden välimaastoon, jonne odotettiin Euroopasta saapuvia keskiluokkaisia maahanmuuttajia.

Dinereitä alettiin mainostaa keskiluokkaisina perheravintoloina. Tässä tarkoituksessa esiteltiin perhetarjouksia ja mainoksia, joiden mukaan dinerit vahvistivat perheiden yhteenkuuluvuutta ja tarjosivat äideille helpotusta kotitöistä. Lapsia varten oli tarjolla oma ruokalista ja koristemaalattuja lautasia, joiden kuvat näki vain syömällä lautasen tyhjäksi. Nuorisolle oli tarjolla jukebokseja ja virvoitusjuoma-annostelija. Dinereiden omistajat, jotka olivat usein maahanmuuttajia, häivyttivät omat etniset juurensa pyrkiessään sulauttamaan yrityksensä vallitsevaan kulttuuriin. Rakennuksia somistettiin teollisen vaikutelman pehmentämiseksi.

Sisustus- ja rakennusratkaisut

Dinereiden sisustusratkaisut muuttuivat niin, että tiskin ja jakkaroiden lisäksi oli tarjolla myös omaa rauhaa perheille mitoitetuissa looseissa. Koska perheet viipyivät pitempään kuin entinen asiakaskunta, dinereitä laajennettiin lisärakennuksilla. 1950-luvulla talotehtaat ymmärsivät tarjota suurempia, 186 neliömetrin kokoisia ja sata asiakasta nieleviä rakennuksia valmiina. Tehtaiden mallistoihin ilmestyi suurempia ikkuinoita, ilmastointi, pehmeämpi valaistus, peilejä, pastellivärejä, vinyyliä ja laminaattipintoja. Ruoanlaitto siirrettiin erilliseen keittiöön pois asiakkaiden näkyviltä. Sen vuoksi oli jälleen palkattava tarjoilijoita. Tarjoilijoina työskennelleet naiset auttoivat osaltaan luomaan vaikutelmaa siitä, että kyseessä ei enää ollut vain työmiesten ruokala. Ruokalistalle ilmestyi hummeria, salaattia ja virvoitusjuomia.

Liian kauas ei livetty. Vaikka luonteenomaisen tiskin pituudesta leikattiin pöytäpaikkojen eduksi, yksikään valmistaja ei kokonaan luopunut tiskistä, joka oli tehdastyöläisten ja rekkakuskien suosiossa. Ne laitokset, jotka erehtyivät luopumaan ruoka-annoksia kuvaavista kylteistä tiskin takana ja siirtymään painettuhin ruokalistoihin, saivat osakseen satamatyöläisten ja rekkakuskien moitteet. Uudistuksista huolimatta dinereiden ilmapiiri säilyi epämuodollisena.

Asiakaskunta

Dinereiden asiakaskunta jakautui säännönmukaisilla tavoilla. Tiski oli miesten suosima paikka ja loosit naisten. Aamuviiden aikoihin ammattikalastajat hakivat aamiaista, sen jälkeen lomalaiset; tehdastyöläiset virtasivat sisään vuoron vaihtuessa keskipäivällä tai puolenyön aikaan; nuoriso saapui heti koulun jälkeen tai myöhään illalla, ja siinä välissä asiakkaina olivat perheet. Mustaihoisia ei useimpien dinereiden sisätiloihin päästetty ennen 1960-lukua.

Dinereiden häviäminen

1950-luvulta lähtien dinerit kohtasivat kilpailua ketjuravintoloilta, drive-in-ravintoloilta, kahviloilta ja pikaruokaloilta. Kun useat erityyppiset ravitsemusliikkeet alkoivat tavoitella keskiluokkaisia perheitä, ne alkoivat samalla muistuttaa toinen toistaan. Dinerit omaksuivat kipailijoittensa piirteitä, ja kilpailijat omaksuivat dinereiden piirteitä, jolloin ravintoloiden erot häipyivät. Kun ne menettivät osan ominaislaadustaan, ne menettivät myös osan kilpailuedustaan. 1960-luvulla dinereiden myyntiluvut putosivat ja 1970-luvulla useimmat niistä olivat lopettaneet.

Toisinaan siitä, mikä on alun perin työväenluokkaista, tulee ennen pitkää keskiluokkaista valtavirtaa, kun yrittäjät ja mainostajat ottavat jonkin kulttuurin ilmiön ja tarjoavat sen vesitettyjä versioita massamarkkinoille. Näin tapahtui esimerkiksi farkkujen, rockmusiikin ja television kohdalla. Myös dinereiden ominaiset piirteet kopioitiin ja paketoitiin uudelleen. Muiden muassa McDonald's tarjosi oman, siloitellun versionsa työväen miesten ruokaloista monimuotoiselle, keskiluokkaiselle asiakaskunnalle ketään erottelematta. Pikaruokalaketjut pystyivät tarjoamaan saman, minkä dineritkin – nopeaa palvelua, halpoja hintoja, epämuodollista tunnelmaa, perhekeskeisyyttä – ja lisäksi vielä asiakaskokemuksen, joka sopi monenlaisille ihmisille ja oli yhdenmukainen joka paikassa. Dinereiden ominaisuuksista tuli suositumpia kuin koskaan, mutta dinereille itselleen tämä suosio oli kuolemaksi.

Elokuvissa

Diner on keskeinen tapahtumapaikka elokuvassa Svengijengi vauhdissa jälleen. Elokuvan englanninkielinen nimi on Diner.